Henki pois

Venajan kielessa on eras sanonta: "ona ne v dyhe". Kirjaimellisesti kaannettyna se kuuluisi: "Han ei ole hengessa/sielussa". Se ei merkitse, etta ihminen olisi hukassa tai eksyksissa vaan etta han "ei ole hengessa mukana", kuten Suomessa sanotaan, jos joku on iloisessa porukassa vasynyt ja suruisa. Tassa tapauksessa vain ei ole mitaan porukkaa, vain ihminen yksin. Han on vasynyt, alakuloinen, apaattinen, huonotuulinen, hukannut mielialansa jonnekin - han ei ole hengessaan. Miksiko kerron taman? Koska talla hetkella mina en ole hengessa - ja ne v dyhe. En ole ollut muutamaan paivaan.

Olen viettanyt Pietarissa runsaasti aikaa yksin. Suomalaisia on iso joukko, mutta naen muita lahinna luennoilla ja pari, kolme kertaa muulloin viikolla, jos ja kun jaksan aktivoitua. Muuten olen yksin, kayn museoissa, elokuvissa, kahviloissa, delfinaariossa, elaintarhassa, kaikkialla yksin. Kavelen yksin pitkia lenkkeja, kiertelen ostoskeskuksia ja basaareja, maleksin silloilla ja rantabulevardeilla. Ihmiset eivat tavallisesti tee tata kaikkea yksin, elokuvissa kaydaan kaverin kanssa, museoissa ja ostoksilla porukan kera, delfinaarioon kerataan koko porukka. Ja kun ihmiset kuulevat, etta mina teen taman kaiken yksin itsekseni, he ajattelevat, etta olen runsaasti yksin viihtyva ihminen, vallan epasosiaalinen. Jonkin verran kylla, tarvitsen aikaa olla yksin ja itsekseni, mutta totuus on, etta tassa on vahintaan puolet liikaa. Ihmiset eivat ymmarra sita, etta mina joko kayn noissa paikoissa yksin tai en ollenkaan. Ja mieluummin kayn yksin jossain kuin nokotan kaiket paivat yksin neljan seinan sisalla lukemassa Tshehovia, joka varastaa pienia palasia siitan hengesta, mika minulla on viela jaljella.

Tietysti voisi ajatella, etta en menisi yksin vaan jonkun kanssa, mutta siina on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei oikein pidemman paalle houkuttele. Ensimmainen on se, etta angen vain johonkin porukkaan ja menen heidan mukanaan. Tata mina teen jonkin verran jo siksikin, etten joutuisi aivan koko aikaa olemaan yksin. Minulla on jotenkin skitsofreeninen olo niina harvoina kertoina, kun tunkeudun porukkaan, suorastaan imen sita sosiaalista ilmapiiria itseeni: varastoin sita, jotta jaksaisin taas elaa viikon verran yksin. Mutta luonnollisesti en voi jatkuvasti tuppautua ihmisten seuraan. Se vaikuttaisi oudolta, minka lisaksi siita ei todennakoisesti pidettaisi. Siksi minun taytyy saannostella sita ja imea seurallisuutta itseeni kuin iilimato imee verta niina harvoina kertoina, kun julkean tunkeutua siita nauttimaan.

Toinen vaihtoehto olisi, etta kutsuisin itse jonkun tai joitakin kanssani museoon tai muualle. Mutta tama on hirvittava vaihtoehto. Ensinnakin, se kutsuttu voisi kieltaytya. Sitakin tapahtuu. Mutta viela pahempaa on, jos han ei kieltaydy vaan lahtee, joko iloisena ja omasta halustaan tai vain siksi, ettei kehtaa kieltaytyakaan ja sitten hanesta ei enaa kuulu juuri mitaan. Vahingossakaan han ei pyyda minua vastavuoroisesti mihinkaan, vaikka kutsuisin hanet kymmenen kertaa oopperaan, kahvilaan ja shoppailemaan. Se on kammottavaa - se tuntuu silta, kuin laimaistaisiin maralla ratilla kasvoihin: emme me sinua kaipaa emmeka tarvitse. Mita tiedan sen jo! En tarvitse markia ratteja kertomaan minulle selkaa asiaa, ei enaa, kiitos. Kun ei kutsu ketaan, se on vapaaehtoisesti valittua yksinaisyytta. Kun kutsuu eika koskaan tule itse kutsutuksi se on marka ratti, joka sattuu ja jattaa kasvot mariksi.

Totta on, etta suurissa porukoissa en useinkaan viihdy. Siella minulle tulee usein turha ja tarpeeton olo, joka saa minut vetaytymaan kuoreeni ja lopulta poistumaan paikalta. Monta kertaa kay niin, etta ihmiset juovat itsensa umpitunneliin enka enaa ymmarra, kuinka heidan kanssaan pitaisi kommunikoida. En saa suunvuoroa, paalleni puhutaan koko ajan ja mina vasyn yrittamaan. Tama lisaa sita vaikutelmaa, etta olen yksinaisyytta yltiopaisesti rakastava ihminen.

En ole myoskaan koskaan oppinut olemaan seurassa ihmisiksi. Olen jatkuvasti jotain liikaa tai liian vahan, puhun liian kovaa, vaarista ja typerista asioista, kerron vahingossa mauttomia vitseja, tarinoin liikaa itsestani, vaantyilen ja kaantyilen, sanalla sanoen, teeskentelen. Ja lahes joka kerta, jo seurustelun aikana tai viimeistaan sen jalkeen, mina hapean itseani. Sanoin ja tein taas jotain typeraa, mautonta, nauroin liian kovast, vaarassa kohtaa, olin hyokkaava ja aggressiivinen. En osaa jutella kevyista asioista, joten alan puhua kaikennakoisesta vakavasta, kriiseista, miesten ja naisten asioista, Euroopan uniosta ja myohemmin kiroan langenneeni taas siihen. Keta kiinnostaa? Ja juuri tama vaikuttaa eniten siihen, miksi mina tarvitsen yksinaisyytta, miksi joskus vetaydyn siihen: yksinaisyys on rauha. Kun olen vain itseni kanssa, minun ei tarvitse jatkuvasti ponnistella, ajatella ja analysoida, mita sanon, varoa kieltani, aantani, nauruani, kantaa keskustelua, yrittaa ja lopulta vaistamatta epaonnistua. Kun olen yksin, voin vain olla, olla oma itseni. Minun ei tarvitse tehda vaikutusta keheenkaan.

Karu totuus on, etta mina pelkaan ihmisia. Lapsena opin, ettei minusta pideta enka ole mielenkiintoista seuraa ja koska mina olen aina oppinut tehokkaasti, kun virheistani huomautetaan, opin myos niista. Ala-asteella parinani oli sammakkoreppu, silla tyttoja oli pariton maara eika kukaan halunnut olla minun parini. Ylaasteella minulle sanottiin suoraan, ettei seuraani kaivata. Sen jalkeen valtin luokan tyttoja kuin ruttoa ja tavallaan valtan yha. Pidan yha kummallisena ja outona, jos joku selkeasti ilmaisee kaipaavansa ja haluavansa seuraani. Ja kun olen porukassa, yritan liian kovasti tehda vaikutusta, minka ihmiset varmaankin tajuavat eivatka siksi viihdy kanssani. Pelko kulminoituu myos siihen, etta sen peittaakseni olen varsin aanekas ja hyokkaava - moni ei tasta varmaankaan pida. Myohemmin hapean ja harmittelen hyokkaavyyttani, ja se saa minut jalleen kaihtamaan seuraa, silla tiedan, etta teen sen taas.

Tapanani on myos riidella hyvin vahan. Taman ei lainkaan johdu siita, etteiko minulla olisi toisinaan valittamisen aiheita. Pelkaan vain hylatyksi tulemista niin paljon, etta nielen joka kerran harmini, kunnes paa ei kesta enaa ja poksahdan kuin shamppanjapullon korkki, usein ikavin seurauksin. Ei hyva tapa.

No, kaikki tama on minulle jo tuttua. Opin elamaan sen kanssa, en enaa ole erityisen onneton yksinaisyydestani vaan opettelen tekemaan asioita, joissa ei tarvita muita ihmisia. Mutta se, mika minua hieman katkeroittaa on se, etta pitkaikaisimmat ystavani, ne, joiden piti olla rinnallani aina, jotka olen tuntenut ala-asteelta saakka ja joihin olen luottanut ja uskonut, ovat hylanneet minut. Kukaan ei tietenkaan ole sanonut suoraan, etten ole enaa tarpeen, mutta heidan toimensa kertovat kaiken tarvittavan: kukaan ei enaa soita minulle, ei pida yhteytta. Kun nielin ylpeyteni ja vonkasin yhden ystavani tapaamiseen, han raahasi mukanaan pikkusiskonsa ja miehensa, ja mina olin hammentynyt enka tiennyt, mita sanoisin tai mista puhuisin. Kun ruikutin toiselle, ettei heista enaa kuulu mitaan, hanen mielestaan ystavyytta vain on monenlaista ja se muuttuu ajan mukaan: joskus on aikoja, jolloin toisesta ei kuulu mitaan. Valitettavasti minun maailmassani ei ole sellaista ystavyytta, jossa toisesta ei kuulu mitaan kuukausiin. Minusta se on selva osoitus siita, etta olen turha, tarpeeton ja mielenkiinnoton, etta "ystava" on asettautunut mukavasti elamaan elamaa, johon mina en enaa kuulu. En sanonut tata "ystavalleni" - en kehdannut. Se olisi kuulostanut uhkaukselta: jos et pida yhteytta, et ole ystavani! Eivatka ystavat uhkaile toisiaan. Ehka tama ystavani ei kasita, mutta minun nahdakseni ystavyys kuolee pikkuhiljaa, kun sita ei hoideta. Mina annan sen nyt kuolla, silla en jaksaa enaa noyristella ja kerjata huomiota ihmisilta, joilla ei ole minulle aikaa.

Toisaalta tama on myos vapauttavaa. Nyt, kun olen paattanyt lopullisesti irroittaa otteeni naista ihmisista, voin siirtya elamassani eteenpain. Minun ei tarvitse enaa tuskailla, miksei heista kuulu mitaan. Ymmarran, etta on tavallaan epareilua, etten kerro tata heille, mutta koen kertomisen nimenomaan uhkailuna ja kerjaamisena. Minusta teot puhuvat puolestaan ja se, ettei heista kuulu mitaan, kertoo, etta he tekevat samaa kuin mina, irrottautuvat ja etaantyvat minusta - ehka sitten tajuamattaan, mutta kuitenkin etaantyvat. He ovat aina olleet seurallisempia kuin mina, he kylla loytavat koko joukon kavereita ja ystavia eivatka tarvitse minua. Se harmittaa, myonnan, mutta tosiasiat on hyvaksyttava. Se on ohi. Kymmenen vuotta ystavyytta on poissa.

Mutta sen mina kuitenkin sanon, etta jos jonain paivana nama "ystavat" tulevat luokseni valittaen elamansa vaikeuksia ja haluavat ystavyyden nimessa ymmarrysta ja myotatuntoa niin mina sanon: "ei kiitos, en tunne teita enaa. Kun teilla meni hyvin, te ette tarvinneet etteka muistaneet minua. Kun teilla nyt on vaikeaa, muistatte yhtakkia, etta olin teidan ystavanne ja kerjaatte lohtua. Ei kay, emme ole enaa ystavia, se aika on jo ohi." Mutta enpa pidata henkeani odotellessa, todennakoisesti heista ei kuulu enaa mitaan.

En tosiaan ole hengessani juuri nyt, ne v duhe. Mutta ei se mitaan, alakulon suosta noustaan aina ylos. On sentaan kourallinen ihmisia, joiden seurassa uskallan olla oma itseni pelkaamatta hylkytuomiota. Ja kunhan saan tanne tietokoneen, jotta paasen taas kirjoittamaan, asiat paranevat huomattavasti. Tekee jo mieli maksaa pelkastaan siita, etta paasisi kirjoittamaan, herranjessus. Kynalla kirjoittaminen ei ole lainkaan sama asia. Ensi torstaina jo, tuskin maltan odottaa! Silloin mieheni tulee Pietariin ja tuo minulle oman iBookini! Oi onnea!