Pilvikki Pumpulilinnasta, päivää

Kun maailma on mustavalkoinen, tietyn ryhmän puolustaja leimataan siihen ryhmään kuuluvaksi, vaikka hänellä ei olisi muuta tekoa sen ryhmän kanssa kuin jonkinlainen rypäs tietomurusia ja ajatus, ettei mitään ryhmää saisi kritisoida väärin perustein - asiatietoon perustuva kritiikki on aivan eri asia. Minua ei sentään ole muslimina pidetty, mutta kristittynä, valkoisten heteromiesten vihaajana sekä muslimeja rakastavana kukkahattutätinä kylläkin.

On väitetty, että en uskaltaisi kritisoida muslimeja ja erityisesti naisten asemaa muslimimaissa edes omassa blogissani, Helsingin Sanomista nyt puhumattakaan. On esitetty, että minun pitäisi todistaa se, etten ole muslimifani kritisoimalla muslimeja, erityisesti naisten asemaa muslimimaissa (ettekö te keksi sieltä muka muuta kritisoitavaa?) blogissani.

En ole ollut täällä kovin kriittinen muslimeja kohtaan, se on totta. Mutta enpä ole ennen tätä pilakuvakohua kovinkaan paljon heistä kirjoittanut. Jos en ylipäätään kirjoita muslimeista, kuinka voisin kirjoittaa kritiikkiä?

Nyt tilanne on sitä paitsi se, että kritisoimalla muslimeja minä yrittäisin todistella, että uskallan tehdä niin enkä ole muslimifani. Tämä häiritsee minua. Minä haluan kritisoida siksi, että minulla on jotain sanottavaa aiheesta enkä todistaakseni joillekin hurmapäille, että uskallan ja kykenen. Ne vuodet, jolloin tunsin, että piti todistella ihmisille jotain, ovat olleita ja menneitä, mikäli niitä juuri olikaan. Minun ei tarvitse todistaa kenellekään, että uskallan tai kykenen. Minä itse tiedän, että uskallan, että kykenen. Se riittää. Niinpä tulevaisuudessa, jos ja kun kritisoin muslimeja, turha olettaa, että se on pyrkimys todistaa kenellekään mitään.

Kuitenkin, varsinainen syy, miksen ole blogissani kritisoinut musliminaisten asemaa muslimimaissa on ollut se, ettei minulla ole ollut mitään erityistä sanottavaa siitä. Olen tietoinen lukuisista, lähes määrättömistä ihmisoikeusloukkauksista, joita he joutuvat maissaan kärsimään. Olen tietoinen kunniamurhista, sukuelinten silpomisesta, kivityksistä, kostoraiskauksista, käytännön tason mielivallasta naisia kohtaan, siitä, etteivät naiset saa ajaa edes autoa tai uida meressä ilman valtavien huiviensa painoa. Ja on (tai pitäisi olla) itsestäänselvää, että vastustan tätä kaikkea ehdottomasti. Minusta se on väärin ja hirvittävää.

Mutta millainen blogikirjoitus siitä tulisi? ”Tiesittekö, että musliminaiset kärsivät siitä, tästä ja tuosta ja vielä kaiken kukkuraksi näistäkin (tietenkin tiesitte, sitä hoetaan joka puolella)? Minä vastustan!”

Valitan, mutta se ei ole minun käsitykseni sen tasoisesta kirjoituksesta, jota itseltäni odotan. Mielestäni ylläolevassa ei todellakaan ole mitään erityistä sanottavaa. Ensin on luettelo faktoja, jotka todennäköisesti ovat suurimman osan tiedossa ja sitten julistus, että olen niitä vastaan – minkä tosiaan pitäisi olla muutenkin selvää. Minua ärsyttää todistella sitä. Jos ette usko ettekä ymmärrä, en voi auttaa.

Ja jos taas kyse on siitä, että feministinä minun olisi huudeltava kaikkien maailman naisten asioista koko ajan, unohtakaa koko juttu. Totta kai minä välitän siitä, mutta ette kai te voi olettaa, että ryhdyn ajamaan koko maailman naisten asioita – kolmen miljardin ihmisen! En ole muistaakseni kirjoittanut Etelä-Amerikan naisten kärsimyksistä, abonaisten tuskasta Australiassa, hindunaisten huonosta asemasta, japanilaisten naisten hiljaisuudesta, Korean ”lohtunaisista”, joita japanilaiset surutta raiskasivat eivätkä julkisesti tunnusta olemassaoleviksi tai Kiinan naisiin kohdistuvista ihmisoikeusloukkauksista. Silti näistä ei kukaan ole tullut minulle valittamaan. Ketään ei juuri tunnu kiinnostavan se, että hindujenkin keskuudessa esiintyy pakkoavioliittoja, että naisia poltetaan ja heidän kasvonsa tuhotaan hapolla, jos myötäjäiset eivät sulhasta miellytä tai nainen torjuu miehen.

Ja sitten minä olen se ilkiö, kun en ole huutelemassa, kuinka pahismuslimit kohtelevat naisiaan huonosti. Kyllä he kohtelevat. Kyllä, monissa muslimimaissa naisten kärsimykset ovat sellaiset, että niiden edessä menee järkytyksestä mykäksi. Ja kyllä, vaikka ihmisen tuskan ei pitäisi olla mitattavissa, väittäisin silti, että muslimimaissa naisten asema on keskimäärin huonompi kuin Australiassa, Kiinassa, Etelä-Amerikassa tai Japanissa yhteensä. Mutta tämä ei tee tyhjäksi näissä maissa tapahtuvia naisten ihmisoikeusloukkauksia eikä lohduta näiden maisten kärsiviä naisia paljoakaan.

Nämä tyypit syyttävät myös ilkimysfeministejä ja länsimaalaisia ylipäätään siitä, että nämä vaikenevat muslimimaiden naisloukkauksista – ja unohtavat samalla siveästi sen, että moni feministi ja länsimaalainen vaikenee siksi, että jostain Etiopian syrjäkylästä on pikkuisen vaikea ryhtyä tekemään kaiken kattavaa väitöskirjaa Etiopian naisten asemasta. Nämä tyypit istuvat täällä samaisessa lintukodossa kuin mekin eivät ota lainkaan huomioon sitä suurta joukkoa länsimaalaisia, jotka työskentelevät kentällä naisten aseman parantamiseksi. He eivät pidä itsestään meteliä, mutta saavat todennäköisesti enemmän aikaan kuin esimerkiksi meikäläinen saisi haukkumalla muslimit lyttyyn.

Meillä on myös valitettavan vähän keinoja. Me voimme kirkua kurkkumme käheiksi saudinaisten asemasta, mutta vaikuttaako se saudeihin? Jätkät istuvat öljynsä päällä ja nauravat räkäisesti tyhmille eurooppalaisille. Turkkia sentään vielä voidaan painostaa vilauttelemalla EU-porkkanaa, mutta muiden maiden kohdalla konstit ovat vähissä. Tämä ei tarkoita, että pitäisi olla hiljaa. Tämä ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä tai että kritiikki olisi täysin hyödytöntä. Tämä tarkoittaa vain sitä, että moni ulkomaalaissyntyinen feministi ei jaksa, koska tuntee itsensä avuttomaksi ja kyvyttömäksi vaikuttamaan. Kotimaan asioihin on paljon helpompi vaikuttaa.

Mutta ainahan tämä on hyvä konsti vaientaa toinen ja päättää keskustelu. Kun et katsos huomioi kaikkia maailman loukkauksia, sinulla ei ole varaa huomioida yhtään. Kaikki tai ei mitään. Ja koska kaikkea ei voi kukaan huomioida, ehkä meidän ei kannattaisi tehdä mitään?