Maaratonta kipuilua keskella lumituiskua

Argh! Tama on taas niita paivia. Tiedattehan. Aamulla oli pakko paeta huoneesta, koska sen pystyyn kuollut ilmasto yritti tukehduttaa minut. Epailen vahvasti, etta nurkan home-elio on syypaa yhtaakia puhjeenneeseen nuhaani. Olo on kerta kaikkisen nihkea ja inhottava nuhan vuoksi eika kammppiksistakaan ole varmaan kiva kuunnella niistamistani ja tuhinaani, kun yritan epatoivoisesti lukea Gogolin Pietarilaisnovelleja venajaksi.

Ulkona on kylmaa ja pilvista. Sekaan ei ole kiva. Raahasin kuitenkin luuni keskustaan ja haukoin helpottuneena tuoretta kevattalvi-ilmaa (on se raikkaampaa kuin huoneeni ilma, olkoonkin taynna pienhiukkasia ja muuta roipetta). En jaksanut kavella, joten kaytin metroa, tarkoitus oli kavella kotiin. Nettikahvilassa mussutin suklaakakun lohdutukseksi ja nousin lahteakseni 10 kilometrin lenkille kotiin, vaikka oikeastaan laiskotti. Olin istunut huonossa asennossa, vasen jalkani oli puutunut aika pahasti ja mita mina teen? Mina idiootti lasken painoni suoraan puutuneelle jalalle! Idiootti! Typerysten isoaidin esiaiti, piru vie. Eikosta sita kohta istuta pyllyllaan lattialla parkumassa tuskaa, jolla vaantynyt nilkka lyo kipuhermoja. On aina virkistavaa venayttaa nilkkansa ulkomailla. Ei sitten kavella kotiin. Grr.

Nyt metsastan netista matkavakuutusyhtioni kaverilaakareita, jotka laskuttavat suoraan yhtiota eivatka minua. Onneksi kompuroin sentaan keskustassa, yksi laakariasema on naemma 500 metrin paassa nykyisesta sijainnistani. Kai sita sitten on sinne lenkattava.

Tama on niita paivia, jolloin haluaisi takaisin Suomeen omaan punkkaansa pakoon pahaa maailmaa. Ja ulkona alkoi sataa juuri luntakin!

Taidan menna ja purra jotakuta. Jos luette huomenna lehdista, kuinka hullu suomalaisopiskelija puri kahvilatarjoilijan kaden irti, se olen sitten mina.