Ystävänpäivä

Eilen oli ystävänpäivä. Tänä vuonna en antanut korttia kenellekään. Ystävänpäivä alkaa tuntua jo hiukan keinotekoiselta. Se on vähän niin kuin naistenpäiväkin – sen kuuluisi olla joka päivä eikä kerran vuodessa.

En toki paheksu ketään, joka haluaa ystävänpäivänä jaella kortteja ystävilleen. Ainahan sitä on mukavaa saada kortteja. Mutta muistatteko, millaista se oli lapsena? Ystävänpäivä ei ollut päivä, jona muistetaan ystäviä vaan päivä, jona määriteltiin, kenellä on kavereita ja kenellä ei – kuka on suosittu ja kuka on hylkiö. Suositut saivat kasoittain ystävänpäiväkortteja ja loistivat naama messingillä luokassa. Hylkiöt piilottelivat pulpettien takana haluamatta myöntää, että taaskaan ei tullut kortteja. Silloin, ala-asteella, ystävänpäivä oli julma päivä ja ystävänpäiväkortit haluttua valuuttaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä oikean ystävyyden kanssa.

Minä olin tietysti niitä yksilöitä, jotka eivät koskaan saaneet kortteja. Olin ylipäätään varsin yksinäinen. Luokan matkustaessa jonnekin parinani oli yleensä oma sammakkoreppuni, sillä tyttöjä oli luokallamme 11 eli yksi jäi aina ilman paria (poikien kanssa ei ollut realistista olla parina). lähes poikkeuksetta se olin minä.

Ylipäätään sitä kyllä pärjäsi ihan kohtuullisesti, mutta ystävänpäivä oli aina kuin sangollinen kylmää vettä niskaan. Nöyryyttävintä oli ehkä se, kun joskus satuin päästämään ääneen sen faktan, että en saa kortteja niin eräs luokan tyttö teki minulle säälistä kortin.

No, ala-aste on ohi enkä enää ole ystävätön, vaikka en kerääkään massoittain kortteja. Silti, nykyisten ala-asteikäisten puolesta ajattelen kyllä, että he saattaisivat ihan hyvin selvitä ilman yhtä päivää, jona mitataan henkilökohtaisen suosion aste. Ilman ystävänpäivää.