Työelämän pikkupeikot vaanimassa

Joskus se opiskelukin loppuu. Ja sitten alkaa työelämä. Aiemmin olin vakuuttunut, että suoritan tohtorintutkinnon, nyt en ole enää varma. Suoritan sen vain, mikäli siitä on minulle ammatillista hyötyä.

Opisntojen alussa kaikki oli selkeää. Pääaineena uskontotiede, sivuaineina raamatuntutkimusta, kenties kelttikieliä, Aasian ja Afrikan tutkimusta. Aika kului ja oivalsin, etten haluakaan tutkijaksi, joka noilla ainevalinnoilla olisi ollut todennäköisin vaihtoehto. Apuraharumba ja jatkuvassa epävarmuudessa eläminen kauhistuttavat ja teoriat menevät ymmärrykseni yli. Lukiossa kuvittelin vielä olevani enemmän teoreettinen kuin käytännöllinen, mutta yliopistossa huomasin, että en sentään ole niin teoreettinen.

Nyt sivuaineina sitten ovat venäjän kieli ja kirjallisuus, EU-opintokokonaisuus, nykykreikan kieli ja kirjallisuus ja Itä-Euroopan ja Venäjän tutkimus. Japania luen myös hiukan. Kansantaloustieteestä ja yleisestä valtio-opista olisi mukava suorittaa perusopinnot. Näillä eväillä se ura ulkoministeriössä urkenee. Ehkä.

Mutta se työnhaku! Kymmeniä, satoja hakemuksia ilman pihahdustakaan vastaukseksi. Verkostoitumispakko. Head-hunterit, jotka eivät tiedä sinusta, ellet verkostoidu ja mainosta itseäsi joka nurkassa. Pätkätyöt, törmääminen esteeseen nimeltä "nuori, lissäntymiskykyinen nainen". Kokemus, kokemus, kokemus, vaikka ei pääse töihin, joissa kokemusta pitäisi hankkia. Työpaikkailmoitukset, joissa haetaan kymmentä kieltä taitavaa avaruusinsinööriarkkitehtipsykologilääkäriä. Armoton, hirvittävä kilpailu.

Onko mikään ihme, että haluaisin opiskella ikuisesti?