Naishirviö ei tahdo lasta
Ei-toivottu raskaus on aina hankala kysymys. Oletetaan nyt kuitenkin sellainen alkutilanne, jossa kumpikaan ei lainkaan haluaisi sitä lasta, ei nainen eikä mies. Tämä siivoaa automaattisesti sen klassisen vaihtoehtokolmosen eli ”synnytetään ja pidetään kakara.” Jäljellä ovat ykkönen eli abortti ja kakkonen eli synnytetään ja annetaan pois.
Yleensä nainen nykyaikana varmaankin päätyisi aborttiin. Eräät uskovaistuttuni, joiden kanssa olen aiheesta jutellut, kannattaisivat kuitenkin villisti synnytystä ja adoptiota, jos äiti eikä isä eivät nyt niin millään, mitenkään, yhtään halua sitä lasta pitää.
Sinänsä vaihtoehto olisi tietysti hyvä, että se antaa lapsellekin mahdollisuuden elää. Äiti tosin joutuu hillumaan yhdeksän kuukautta raskaana ja käymään läpi synnytyksen, mutta suurin osa selviäisi siitä kyllä hengissä – oma asiansa tietysti on, kuinka moni enää synnytysosastolla haluaisi luopua lapsestaan.
Mutta kuvitelkaapa sitä. Terve, nuori, hyvin toimeentuleva nainen, jolla on mieskin, kestää yhdeksän kuukautta raskautta, aamupahoinvointia, ruokahalun holtittomuutta, selibaattia lopussa, turvotusta, väsymystä, isoa vatsaa, tuntee vauvan liikkeet ja potkut ja käy läpi koko synnytysoperaation ja lopussa täysin tyynesti, harkiten ja vailla minkäänlaista halua pitää syntynyttä vauvaa luopuu tästä.
Millaisena hirviönä sitä naista pidettäisiin? Abortti vielä nykyään ymmärretään, mutta eihän kukaan anna lastaan adoptioon, ellei se ole fyysisten olosuhteiden vuoksi aivan välttämätöntä. Millainen on nainen, joka antaa? Vihaako se lapsia? Onko se uudestisyntynyt antikristus?
Tämä ei tarkoita, että paheksuisin aborttia. Pohdin vain taannoin omaa tilannettani, mitä tekisin, jos tulisin raskaaksi enkä lasta halua. Kuvittelin itseni selittämässä aivan vakavissani äidille, että ei äiti, en aio pitää lasta, vaikka synnyttäisin. Äitini ei ymmärtäisi. Sukuni ei ymmärtäisi. Mummoni kääntyisivät haudoissaan. Edes moni ikäiseni, joilta olen kysynyt mielipidettä, ei oikein olisi kärryillä.
Ja silti, luulisi, että se on hyvä, jos kuitenkin jaksaa ja pystyy sen elämän antamaan.
Yleensä nainen nykyaikana varmaankin päätyisi aborttiin. Eräät uskovaistuttuni, joiden kanssa olen aiheesta jutellut, kannattaisivat kuitenkin villisti synnytystä ja adoptiota, jos äiti eikä isä eivät nyt niin millään, mitenkään, yhtään halua sitä lasta pitää.
Sinänsä vaihtoehto olisi tietysti hyvä, että se antaa lapsellekin mahdollisuuden elää. Äiti tosin joutuu hillumaan yhdeksän kuukautta raskaana ja käymään läpi synnytyksen, mutta suurin osa selviäisi siitä kyllä hengissä – oma asiansa tietysti on, kuinka moni enää synnytysosastolla haluaisi luopua lapsestaan.
Mutta kuvitelkaapa sitä. Terve, nuori, hyvin toimeentuleva nainen, jolla on mieskin, kestää yhdeksän kuukautta raskautta, aamupahoinvointia, ruokahalun holtittomuutta, selibaattia lopussa, turvotusta, väsymystä, isoa vatsaa, tuntee vauvan liikkeet ja potkut ja käy läpi koko synnytysoperaation ja lopussa täysin tyynesti, harkiten ja vailla minkäänlaista halua pitää syntynyttä vauvaa luopuu tästä.
Millaisena hirviönä sitä naista pidettäisiin? Abortti vielä nykyään ymmärretään, mutta eihän kukaan anna lastaan adoptioon, ellei se ole fyysisten olosuhteiden vuoksi aivan välttämätöntä. Millainen on nainen, joka antaa? Vihaako se lapsia? Onko se uudestisyntynyt antikristus?
Tämä ei tarkoita, että paheksuisin aborttia. Pohdin vain taannoin omaa tilannettani, mitä tekisin, jos tulisin raskaaksi enkä lasta halua. Kuvittelin itseni selittämässä aivan vakavissani äidille, että ei äiti, en aio pitää lasta, vaikka synnyttäisin. Äitini ei ymmärtäisi. Sukuni ei ymmärtäisi. Mummoni kääntyisivät haudoissaan. Edes moni ikäiseni, joilta olen kysynyt mielipidettä, ei oikein olisi kärryillä.
Ja silti, luulisi, että se on hyvä, jos kuitenkin jaksaa ja pystyy sen elämän antamaan.
15 Comments:
Samalla tavalla olen tuota asiaa itsekin ajatellut. En missään nimessä halua lasta, en koskaan ikinä. Abortti tuntuu nykyään olevan se luonnollinen vaihtoehto nro. 1 ei-toivotun raskauden sattuessa. Mutta aika raa'alta ajatukselta se tällaiselle semi-buddhalaiselle tuntuu. Kaipa minusta olisi siihen, mutta kuinka hirveäksi murhaajaksi minun täytyisikään tunteä itseni jälkeenpäin. Toisaalta ajatus raskaudesta ja synnyttämisestä on myös aivan tajuttoman vastenmielinen. Ei siis taida olla muuta vaihtoehtoa kuin pitää huoli siitä ettei tule raskaaksi. Jälkiehkäsypillereitä en pidä oikein vielä aborttiin verrattavana toimena. Kammottavia ajatuksia nämä abotit ja raskaudet.
Minusta nykyisin abortin ja ehkäisyn välinen raja on hyvin häilyvä. On olemassa katumuspillereitä ja jopa aborttipillereitä, joilla muutaman viikon kestänyt raskaus lopetetaan kotioloissa.
Kierukkaa käyttävät naiset käyttävät vempelettään tietäen, että ehkäisyvaikutus on osittain sitä, että jo hedelmöittynyttä munasolua estetään kiinnittymästä. Onko se elämän tuhoamista? Munasolu on hedelmöittynyt, joten se on enemmän kuin vain solu.
On kai vaikea määritellä, mistä IHMISelämä oikeastaan alkaa. Tunnen pari ihmistä, joille on tehty abortti, enkä pidä heitä sen vuoksi mitenkään tunnevammaisina tai moraalittomina.
Vaikka kuinka olisi sitä mieltä että ei halua lasta, ja olisi vakuuttanut psykiatrit ja kaikki, niin tilanne voi silti muuttua.
Minulla oli lupa sterilisaatioon. Se olisi toteutettu puolentoista kuukauden päästä.
Nyt? En tiedä. Olen epävarma. Koska tulin vahingossa raskaaksi, ja mieheni halusikin pitää sen. Ja sitten minäkin päätin haluta pitää sen. Sitten menetimme sen.
Koskaan ei kannata kiveen kirjoittaa mitään.
Itse äitinä on pakko kommentoida sen verran että se odottaminen, erilaiset tuntemukset lapsesta ja hormonimuutokset valmistavat synnytykseen ja äitiyteen. Meillä on ihan suunniteltu ja toivottu lapsi, mutta ennen raskautta olin varma että en halua synnyttää alakautta, ajatus oli pelottava, kamala ja vastenmielinen. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä luonnollisemmalta se tuntui ja sektio olisi ollut pettymys.
Mitä yritän sanoa on se, että jos tosiaan raskauden käy läpi vaikka lapsi ei olisikaan toivottu, ajatukset ovat melko varmasti heittäneet häränpyllyä raskauden viime metreillä ja lapsi halutaan kuitenkin pitää vaikka ensin olisi lapsesta ollutkin luopumassa.
Niin, olen toki tietoinen, että vaikka nainen ei alun perin olisi lasta halunnut lainkaan, yhä pidemmälle ja pidemmälle etenevä raskaus saattaa hyvinkin muuttaa hänen mielensä.
Mutta. Nyt viittaan kuitenkin niihin ihmisiin, jotka eivät synnytettyäänkään sitä lasta halua. Ovatko he sitten siksi hirviöitä, ettei heillä ole äidillisiä tunteita?
Jaa, en kyllä hirviöiksi menisi tuomitsemaan. Sanoisin että ehkä he ovat biologisesti poikkeavia? Sitäpaitsi jos äiti ymmärtää ettei halua eikä kykene lapsesta huolehtimaan ja siksi antaa lapsen adoptoitavaksi, on siitä hirviömäisyys kaukana vaan suuri sydänhän hänellä silloin on. Adoptiojonossa riittää väkeä että varmasti lapsi saa rakastavan kodin ja se on minusta vain hyvä ratkaisu sekä lapsen että äidin kannalta.
Jos ei ole äidillisiä tunteita lapsen syntyessä, niin uskon että on kovasti poikkeava. Mutta toisaalta; yhteiskunta kasvattaa sellaiseksi monella tapaa.
Mistä johtuu synnytyksenjälkeiset masennukset jne? Trendeistä.
Johtuvatko ne trendeistä? Entä, jos äidit kautta aikojen ovat toisinaan kärsineet masennuksesta - aiemmin sitä ei vain ole mitenkään huomioitu?
Kyllä mä luulen että äidit ovat ennenkin kärsineet synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mitä pidemmälle lääketiede etenee, sen tarkemmin voidaan medikalisoida kaikki vaivat. Tällä en yhtään nyt väheksy masennusta, diagnostiikka vaan on tänä päivänä erilaista kuin ennen.
Minä en usko että sitä masennusta on ollutkaan. Oikeasti.
Mikä sen aiheuttaa? Masennuksen? Tekemisen puute, mielekkään tekemisen puute jne.
Mitä tulee muutenkin entisaikaan; ihmiset olivat terveempiä. Heillä oli tervettä tekemistä; riehuttiin pellolla, leivottiin käsivoimin, käytiin lypsyllä. Nykyään mässytetään karkkia ja nörtteillään.
Terveempiä?! Miten terveemmät ihmiset kuolivat paljon nuorempina kuin me? Jessus, köyhä väestö oli enemmistönä kaikkialla ja ajatteletko tosiaan, että he olivat terveempiä kuin me? En ole koskaan moista väitettä kuullut...
Länsimaiset ihmiset ovat nykyään fyysisesti terveempiä kuin koskaan. Kyllä, meillä on diabetesta, sydän- ja verisuonitauteja yms. mutta ne ovat ns. elintasosairauksia. Köyhä väestö ei ehdi kuolla niihin, koska se kuolee esimerkiksi aliravitsemukseen, tubiin ynnä muihin jänniin sairauksiin, jotka täällä voidaan usein parantaa.
Uskotko masennukseen ylipäätään? Tarkoitatko, että vastasynnyttänyt äiti vain kuvittelee olevansa masentunut?
No ei varmasti ihmiset ennen vanhaan ole olleet terveempiä. Syöpäläiset, kulkutaudit, fyysiset rasitukset yms. jatkanko listaa?
Entisaikojen elosta ja perheiden olotiloista kertoo hyvin Kaari Utrion Perhekirja. Suosittelen erityisesti tc:lle ;-).
Mitä ilmeisemmin tc sinulla itselläsi tai kellään läheiselläsi ei ole ollut mielenterveydellisiä ongelmia kun voit sanoa että masennus johtuu mielekkään tekemisen puutteessta. Lucky you ;-).
Terveempiä mieleltään, en puhunut fyysisestä kunnosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Ja kyllä, meillä on varmasti suvussa mielenterveysongelmia, kuten ystävillänikin. Itselläni pitkäaikaismasennus. Ja olen täysin, Aivan Täysin varma, että se on todellakin mielekkään tekemisen puutetta. Sellaisen, missä olisi jotain järkeä. Nykymaailmassa ei paljoa ole.
Ja ei, en ajattele että he Kuvittelevat masennuksen. Kyllä se on ihan oikea tila. Mutta ei se "vain tule", se on aina jollain tasolla itseaiheutettua. Ensin on esim. suuret odotukset siitä, mitä vauva tuo tullessaan. Ja kun ei löydä esim. itsestään niitä hehkutettuja äidillisiä vaistoja ja tiesmitä, niin sitä turhautuu ja vittuuntuu tietämättään ja tahtomattaan ja masentuu.
Varmaan hyvää terapiaa masentuneelle. "Hei, kamoon, toihan on ihan sun syytäs, mitäs odotit liikoja. Tekisit vaan jotain mielekästä niin et olisi masentunut!"
Minäkin olen ollut lievästi masentunut enkä kyllä sanoisi, että se johtuisi odotusten murskaantumisesta. En saanut kummempia, mutta enpä odottanutkaan mitään ihmeellistä ja silti vaivuin alakuloon.
Olet kai tietoinen, että masentuneiden aivojakin on kuvattu ja todettu, että siellä tapahtuu kaikkea jännää, mitä ei ei-masentuneiden aivoissa tapahdu? Esimerkiksi tiettyjen välittäjäaineiden puutetta jne.
Mutta varmaan sekin johtuu vain mielekkään tekemisen puutteesta.
Mielenkiintoista että pitkäaikaismasentunut sanoo suurimman syyn olevan mielekkään tekemisen puutteessa. Tai siis hienoa, jos näin on. Mutta se ei tarkoita että muilla ihmisillä olisi tekemisen puutos masennuksen syynä. Googlesta kyllä löytyy masennuksesta tietoa ja sen eri syistä, en jaksa tähän nyt "itsestään selvyyksiä" kopsaamaan. Välittäjäaineiden poikkeavuudet ja hormonimuutokset ovat yksi tärkeimmistä syistä.
Äiti, joka on kärsinyt vakavasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja sen takia voinut jopa vahingoittaa lastaan, tuskin haluaa kuulla että mielekkäällä tekemisellä sen olisi estänyt. Mm. http://hepulialma.blogspot.com/ tässä blogissa asiaa on käsitelty, tosin kirjoittaja ei enää siitä kärsi.
Lähetä kommentti
<< Home