Kukkahattudhimmi

Kirstillä oli hyvää asiaa.

Huomaan tässä kiistassa asettuneeni varsin voimakkaasti muslimien puolelle. Yksi syy lienee se, että niin monessa paikassa lähinnä puhistaan ja arvostellaan, joskus hyvin perustellen ja maltillisesti, joskus nojaten kyseenalaisiin argumentteihin ja jopa solvaten - jälkimmäinen tuntuu olevan tavallisempaa. Mutta pelottavimpia eivät ole aggressiiviset räksytykset vaan sinänsä maltilliset, asialliset, omalla tavallaan perusteluja esittävät, mutta synkkiä tuomiopäivän näkyjä maalailevat tekstit. Niissä muslimit ovat kerta kaikkiaan vihollisia, joiden kanssa ei voi elää sovussa ennen kuin he ryhtyvät elämään kuten me - heillä on tähän suorastaan moraalinen velvoite.

Kun nyt sattumalta on eri mieltä ja näin ollen väittää vastaan näille islamin kammoksujille (en nyt keksi parempaa termiä, vaikka kammoksunta ei suorastaan ole oikea sana), sitä päätyy sitten johonkin kummalliseen leiriin, jonka nimi on "muslimin-paapoja-dhimmi-kukkahattutäti-humanistit". Me dhimmikukkahatut olemme niitä, jotka suhtaudumme islamiin täysin kritiikittömästi, rakastamme sitä enemmän kuin kristinuskoa (erityisesti muslimimiehiä), vihaamme länsimaista kulttuuria, pidämme islamia upeana, vahvana vapauden uskontona, jossa ei ole mitään vikaa emmekä osaa tai varsinkaan halua kritisoida sitä koskaan yhtään mistään. Islam on pyhä.

Minun ongelmani on, että en tunnista itseäni kukkahattudhimmiksi. Jos piirretään jana, jonka toisessa päässä istuksivat kammoavat, halveksivat ja inhoavat islamia ja toisessa päässä istujat melkein jo kääntyvät siihen, en voi sijoittua kumpaankaan. Minusta islamissa on paljonkin kritisoitavaa. Pitäisi olla melkein itsestäänselvää, että en hyväksy tappouhkauksia, pommeja enkä suurlähetystön polttamisia, naisten, lasten ja köyhien asemasta puhumattakaan. En hyväksy mielipidevankeja, en kidutusta, en Koraanilla päähän mätkimistä, en hiisi vie oikein osaa hyväksyä abayaa tai burkhaakaan, vaikka kukkahattuhumanistina olen yrittänyt (tosin vain siinä määrin, että naisella tulisi olla vapaus itse valita, mutta toisaalta, kuinka vapaita valintamme ovat yhteisön paineesta?). Varsinkaan en hyväksy sitä, että jo pikkutytöille puetaan ylle huivit. Tyttöjen ympärileikkausten hyväksymisestä ei kannata edes keskustella.

Minua hiukan ärsyttää se, että jos haluan olla oitis leimautumatta kukkahattudhimmiksi, joudun joka kerta tuomaan yllä mainitut asiat esiin. Että ei, pommi-iskut eivät ole ok, ympärileikkaukset ovat pahasta, en tue kunniamurhia ja niin edespäin. Olen lukenut Koraanin, olen suorittanut islamin peruskurssin, olen lukenut erilaisia tekstejä islamista alkaen hunnuttautumisen syistä päättyen maahanmuuttajien uskonnollisuuteen. Olen lukenut molemmat Prinsessa-kirjat, jotka antoivat karmean kuvan Saudi-Arabian tilanteesta, missä rikaskin prinsessa voi olla miehensä ja perheensä mielivallan orja.

Ja tästä kaikesta huolimatta aina pitäisi kirjoittaa se "huom. huom. en tue sitä enkä tätä" -muistutus. Maailma on jokseenkin mustavalkoinen. Jos et ole samaa mieltä, oletkin yhtäkkiä toisessa ääripäässä. Ja tätä minä en hyväksy yhtään sen enempää kuin muslimien säätöjä. Minä en ole ääripäässä, en tässä asiassa. Ja jos se ei mene kaaliin, vika ei enää ole minussa.

P.S. Seuraavaksi lupaan kirjoittaa jostain muusta aiheesta.