Joukkovoiman uhrina

Hahaha. Päivä alkoi hyvin. Pohdin eilen pitkään, tulenko hyvin aikaisin töihin ja piipahdan keskellä työpäivää Kansallisteatterin roolivaatekirpputorilla, vai menenkö suoraan kirpputorille ja myöhään töihin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ei olis kantsinu, niin kuin sanotaan...

Kirpputori aukesi klo 9 ja minä olin siellä ajoissa. Täysin hyödytöntä. Jono oli varmaankin 100 metrin pituinen, se kiipesi portaita pitkin Kansallisteatterin viereiseen puistoon, jatkui jonkin matkaan, kapusi taas portaita alas kadulle ja venyi liki ympyrätalolle asti. Alkupäässä, ovien luona, oli käynnissä sota, kun pitkän jonon viereen oli muodostunut toinen lyhyempi eivätkä pitkäjonolaiset sitä suvainneet vaan huutelivat ja solvasivat "etuilijoita". Etuilijat olivat törkeitä sikoja, joilla ei ollut lainkaan häpyä. No, minä olin yksi heistä, mutta pitkäjonolaisille lohdutukseksi, häivyin sieltä varsin nopeasti. Jos ei olisi ollut työpäivä, olisin voinutkin jäädä jonottamaan, mutta nyt piti kiiruhtaa töihin.

Hassua, että ei edes harmita. Ei, vaikka "menetin" 20e tullessani myöhään töihin ja saatuani kaikkein kapisimmat hommat täällä. Eikä sekään kurmota, etten päässyt ostelemaan vaatteita. Säästyipä rahaa ja toisaalta, ehkä ne 60- ja 70-lukujen roolikoltut eivät olisi olleetkaan niin hienoja. Kuka tietää. Mutta toiset ottavat roolivaatteet kovin vakavasti, mahtoikohan siellä syntyä käsirysy?... :D

Sitä ihmettelin kyllä, että kuinka jonon jälkipää kuvitteli pääsevänsä sisään. Kirppari oli auki 0900-1130 ja ihmisiä päästettiin sisään tipoittain.

Meininki oli kyllä hieman toinen kuin Arian nimmarienjakotilaisuudessa Pietarissa. Kukaan ei siellä syyttänyt ketään etuilusta, mutta litistymisen vaara oli huomattavasti akuutimpi. Olihan homma huonosti järjestetty; tilaisuuden piti alkaa kahdelta, mutta bändi saapui paikalle vasta varttia vailla kolme, jolloin porukkaa ryhdyttiin päästämään sisään. Vahtijoina oli aitoja sotilaita maastoasuissa (ei meillä vaan Suomessa...).

No, sattuneesta syystä bändillä oli kiire neljän tunnin kuluttua alkavalle keikalle, minkä lisäksi paikka oli varsin pieni, kapinen metallikrääsään ja -musiikkiin keskittynyt kellarikauppa Castle Rock. Eihän sinne paljoa väkeä sisään mahtunut. Aluksi ihmiset seisoivat kohtuullisen levällään likaisella, mutaisella sisäpihalla, mutta annas olla, kun alkoi tapahtua. Porukka painautui välittömästi niin tiiviiksi ryhmäksi, että tukehtumisvaara oli todellinen eikä ryhmän mukana liikkumista voinut välttää, se vain vei. Muutama idiootti pisti tupakaksi - venäläiset kun polttavat ihan missä vaan, vaikka vierustoverit olisivat ihossa kiinni.

Täyttä sotaa se oli. Sotilaat karjuvat, että taaksepäin, kele, ja etulinja tottelee, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, kun takalinja painaa välittömästi eteenpäin. Välissä olijat (mm. minä) sitten kallistuivat ensin taakse- ja sitten eteenpäin. Pelkäsin jatkuvasti kaatuvani, vaikka mahdollisuudet olivat lopulta niin pienet. POrukka oli niin tiivis, että ainoa mahdollisuuteni olisi ollut dominoefekti, jonka lopputuloksena joku reunatyyppi olisi ollut selällään, mutta en minä.

Me emme sitten päässeet hakemaan nimmareita. Olihan se pieni pettymys, olimme sentään seisoneet pihalla yli tunnin palelemassa ja likaamassa kenkiämme Pietarin vastasataneen ja sulaneen lumen ja mudan jäänteissä. Onneksi tapasimme kuitenkin miehen tutuntutun pihalla, ja hän haki meille nimmarit, hänellä kun näemmä on suhteita.

Myöhemmin samana päivänä keikan jälkeen oli jälleen sota. Tällä kertaa taisto käynnistyi narikassa. Niitä oli kaksi, toisen luona oli siisti jono, mutta toisen luona sekalainen, tiiviinä aaltoileva massa. Ja tietysti meidän takkimme olivat juuri siellä. No, ei kun sekaan vain ja kärppänä puskien tiskin luo, jossa tantta sanoo, että ei ole minun korttini, menkää toiseen päähän! Siinä vaiheessa olisin mielelläni lyönyt tanttaa jollain terävällä. Onneksi vartijat sentään auttoivat ylityöllistettyjä narikkatätejä ja saimme takkimme. Tiskiltä poispääseminen ei ollut helpompaa kuin sinne pääseminen.

Mutta kyllä se silti kannatti. Olipahan ainakin kokemus!

Pietari, osa III

Viime viikonloppu meni jälleen matkaillessa, kohteena oli Pietari - vaihteeksi. Paikallisessa, jokseenkin neuvostoliittolaisessa urheiluhallissa konsertoi Aria, yksi Venäjän iäkkäimmistä ja ehdottomasti parhaimmista metalliyhtyeistä. Tällä haavaa pojilla on menossa 20-vuotiskiertua, varsinainen "pääkonsertti" pidettiin Moskovan Luzhnikilla, joka on kuulemma (miehen mukaan) jokseenkin mielikuvituksellisen kokoinen jäähalli. Sinne mahtoi mahtua väkeä...

Tällä kertaa emme asustaneet perinteisessä Petrohostellissa vaan All seasons hostellissa. Tämä johtui siitä käytännön syystä, että kyseinen hostelli sijaitsee aivan konserttipaikan lähistöllä. Pietarin metro sulkeutuu yöksi vähän yhdentoista jälkeen enkä halunnut ryhtyä selvittelemään yöliikenteen toimintaa. Ei tosin olisi tarvinnut vaivautua. Tiedättehän te sen suomalaisen systeemin, että jos ovet aukeavat klo 19, lämppäribändi aloittaa yhdeksältä ja pääesiintyjä joskus yhdentoista aikaan? No, unohtakaa se Venäjällä. Pääbändi aloittaa n. puoli tuntia sen jälkeen, kun ovet on avattu. Me ehdimme paikalle kahdeksaksi, joten emme menettäneet paljoakaan. Keikka oli kerrassaan sangen hieno, ei aivan yhtä orgastinen, kuin ensimmäiseni Tallinnassa, mutta sangen hieno. Olipa myös ensimmäinen kerta niinkin suuressa tilassa. Liput areenalle maksoivat peräti 300 ruplaa eli vajaa 10e ja olivat kuulemma "huonoimmat" liput, katsomo olisi maksanut enemmän. Suomessahan kenttäliput maksavat aina enemmän kuin katsomoliput.

Aria on Suomessa valitettavan tuntematon, mutta eipä se ole ihmekään. Sitä ei soiteta missään eikä se ole itsekään pyrkinyt tänne markkinoille. Sivutkin ovat vain venäjäksi. Mutta kovaa kamaa se on - vaikea hehkuttaa kylliksi. Jos jotakuta kiinnostaa, täältä löytyy näytteitä Arian kappaleista ja minulta saa pyydettäessä suomennosapua. Minulla on käynnissä kääntää kaikki Arian (ja Kipelovin) sanoitukset suomeksi.

Hostellia voin suositella ihmisille, joita ei häiritse satunnainen melu ja pinkit seinät. Sunnuntaina päätimme ravintolaillallisen sijaan hyödyntää hostellin yhteiskeittiötä ja keitimme kaupasta ostamiamme valmispelmenejä. Paikalla oli ryhmä venäläisiä miehiä ja kolme tummaihoista. Venäläiset ryhtyivät heti tekemään tuttavuutta, Mies vaadittiin pöytään istumaan ja totta kai jostain ilmaantui pullo vodkaa. Mies jutteli sen verran kuin kykeni ja loput minä tulkkasin.

Venäläiset innostuivat, kun kuulivat, että olemme menossa Asian konserttiin. Arian laulaja vaihtui kaksi vuotta sitten, kun entisen vokalistiN, Valeri Kipelovin, hattuun nousi menestys hiukan liikaa. Nykyinen vokalisti on Artur Berkut, joka on varsin sukkelasti saavuttanut fanien suosion. Kipelovilla on tätä nykyä oma bändi, joka on myös erinomaisen laadukas metallipoppoo.

Hostellimme venäläisille Berkut ei kuitenkaan millään kelvannut ja sitä toisteltiin sitten parin tunnin ajan jatkuvasti. Kipelov: VOT! Berkut: tuhnja (täysin turha). Mies selittää kiivaasti, että eiei, Berkut on keikalla aivan loistava. Hetken tauko. Kipelov: Vot! Berkut: tuhnja. Ja sitten vuolas selitys siitä, mitä tuhnja oikeastaan tarkoittaa.

Mutta ne pelmenit olivat hauskoja. Jätin Miehen hämmentämään mokomia ja poistuin huoneeseemme vaihtamaan vaatteita. Kun palasin, yksi silmälasipäinen, hiukan löysä venäläinen oli selittämässä jotain kovaan ääneen Miehelle ja Mies näytti puusta pudonneelta. Venäläinen oli sitä mieltä, että pelmenejämme ei voinut syödä, ei missään nimessä, pahapaha. Syy? Niissä on soijaa. Mies kertoi lavean tarinan siitä, kuinka hänen umpisuolensa oli leikattu soijan vuoksi. Soija on pahapaha. Sen sijaan läski on hyvä! Lisää läskiä.

Että muistakaa tämä, kasvissyöjät, soija on pahapaha. ;)

Raamattu niiteillä

Näkymätön tyttö kirjoitteli uskovaisista. Minähän olen tavannut jos jonkin sortin uskovaisia. Pääainevalinta vaikuttaa siihen aika väistämättä ja kun sivuaineena piti olla raamatuntutkimusta (ehdin suorittaa johdannon ja olla heprean ja kreikan luennoilla), siellä niitä pyöri lisää. Uskovaisia siis, teologisessa tiedekunnassa. Tietenkään kaikki teologit eivät usko, mutta siellä heidän läsnäoloprosenttinsa lienee tiedekunnista suurin. Ja siis puhe on toki kristityistä uskovista.

Kaiken kukkuraksi olen ollut raamattupiirissä (ky-hyyllä), jossa kaikki muut olivat konservatiivikristittyjä ja minä sitten aina soraäänenä intin vastaan. Ei nyt niin, että olisin ketään käännyttämään ryhtynyt (ajan hukkaa), mutta jotain kautta päädyttiin aina keskusteluihin minä vs muut (erityisesti yksi miekkonen), esimerkiksi aiheista onko seksi ennen avioliitto ok (EI!), saako itsetyydytystä harrastaa (ei oikeastaan, paitsi jos on varattu ja ajattelee VAIN kumppania, ehkä, mahdollisesti, mutta on se silti aika syntistä ja likaista), oliko Jeesuksen henkiin herättämä fariseuksen tytär tosiaan kuollut vaiko vain koomassa (tässä minua itse asiassa tuki sairaanhoitaja, jolla oli hiukan kokemusta kuolemasta) ja miksi avoliitto on niin huono juttu.

Kyllä ne raamislaiset kilttejä olivat. Alkoholi oli heille kauhistus ja seksi ennen avioliittoa hirmustus. Olivat kummissaan siitä, että minä olen absolutisti. Heidän käsityksensä jumalattomista oli jokseenkin se, että jumalattomat juoksevat kaiket päivät ryyppäämässä ja harrastamassa esiaviollista seksiä*. Mutta noin ylipäätään he olivat varsin mukavia eivätkä olleet tuomitsemassa ketään Helvettiin ja pohtivat kovasti omaa uskoaan ja asemaansa. Kyllä minä heidän seurassaan viihdyin paremmin kuin esimerkiksi viihtyisin hevarien juomingeissa.

Oli kuitenkin yksi tapahtuma, joka livautti minut sikäli raiteiltani, etten ole käynyt raamiksessa vuoteen. Siis sen lisäksi, ettei minulla ole aikaa enkä koe enää tarvitsevani sitä. Se oli viime vuoden viimeinen kerta ja puhe kääntyi muihin uskontokuntiin. Eräs tyttö oli sitä mieltä, että muiden uskontokuntien jäsenet elävät jatkuvan kauhun ja pelon vallassa, koska heillä ei ole Jeesusta tukenaan. Minä ja pari muuta yritimme hienovaraisesti selittää, että ehkä ei nyt kuitenkaan. Heitin jopa esimerkkejä eri uskontokuntien ja heimojen (Afrikan heimoista oli alun perin juttua) tavoista, olin porukan ainoa uskontotieteilijä, joten tiesin yleensä enemmän muista uskonnoista kuin he.

Mutta ei, ei mennyt perille. Sen sijaan tyttö alkoi lähes itkua vääntäen selittämään, kuinka oli lukenut jonkun entisen buddhalaisen ja nykyisen kristityn kirjan, jossa kirjoittaja selitti usein yöllä heränneensä tunteeseen, että joku kuristaa häntä ja oli pelännyt buddhalaisaaveita niin, että oli pissiä housuihinsa. Kun yritin sanoa, että ehkä kaikki eivät kuitenkaan, tyttö alkoi kyyneleet silmissä hokea: "Mutkun ne PELKÄÄ!!!"

Siitä jäi kirotun paha maku suuhun. En halua nähdä sitä itkupillihörhöä enää ikinä uudelleen. Jos on niin järkyttävää tajuta, että ainakin tässä elämässä voi olla onnellinen ilman Jeesustakin, ei tarvitse tulla minulle vollaamaan.

Sitten ovat nämä metallikristityt. Olen joskus hassutellut ajatuksella, että laittaisi hevarikristittyjä ja konservatiivikristittyjä samaan huoneeseen. Kyllä siitä pienimuotoinen sota kehkeytyisi, jos valitsisi muutaman "minähän tiedän ja olen oikeassa" -tyypin. Tiedän hevarin, jolla on muun muassa musta, niitein varustettu Raamattu ja tyypin, jonka mielestä metallimusiikki on saatanasta, laulettiinpa siinä hallelujaa kuinka monta kertaa hyvänsä.

Kyllä se kristinusko hyvin laajalle levinnyt ilmiö on. Siitä kertoo jo jotain, että uskontokunnista kristinuskolla on eniten kannattajia. Eri kristinuskon kirkot ja kuppikunnat yrittävät välillä lähentyä toisiaan, mutta kaikissa niissä on laumoittain konservatiiveja, jotka ovat oikeassa, joten touhu on aika lailla tuhoon tuomittua.


* Esiaviollisesta seksistä vielä. Jännä juttu on, että Raamatussa, siis UT:ssä, ei missään tuomita esiaviollista seksiä sinänsä, ainoastaan haureus tai riettaus tai mitä sanaa käytetäänkään. Tulkinta, että kyseessä on seksi ennen avioliittoa, on jälkipolvien tekemä.

Toinen juttu on, että voi ihan hyvin katsoa, ettei mitään esiaviollista seksiä voi ollakaan. Katsokaas, kun mies ja nainen yhtyvät, he tulevat yhdeksi lihaksi, kuten avioliitossa - he siis oikeastaan menevät naimisiin Jumalan silmien edessä. Papin aamen on ei ole Jumalaa vaan seurakuntaa varten. Koska ensimmäinen yhdyntä näin ollen johtaa avioliittoon, esiaviollista seksiä ei ole.

Toisaalta, kaikki seksi muiden kanssa myöhemmin on sitten rikos avioliittoa vastaan.

Karpela ja merirosvot

Iines puolusti ainoinaan Tanja Karpelaa sillä perusteella, että häntä höykytetään niin pahasti siksi, että hän on nainen. Tästä minä olen aivan eri mieltä; Tanjaa höykytetään siksi, että hän on ollut kerta kaikkiaan hölmö.

Tekijänoikeuslaki. Sanooko mitään? Idea siitä, että julkisiin laitoksiin tuodaan sellaiset "suojausjärjestelmät", jotka estävät pääsyn esimerkiksi asiallisille seksivalistussivuille? Hyvä idea! Rutina siitä, että väkivaltapelit ovat vastuussa lapsien törttöilystä. No niin just. Typerät lausunnot (vain parissa prosentissa levyistä on kopiosuojaus - anteeksi, mutta meitä ei kiinnosta sinun levyhyllysi sisältö, Karpela) ja ennen kaikkea kansalaisten härski sumuttaminen kuvitellen, että me ihan oikeasti menemme halpaan (joojoo, maa on litteä).

Ja sitten se laukku. Se hemmetin italialainen piraatti, jota Karpela esitteli oikein julkisesti todistaakseen meille ihan käytännössä, kuinka tekopyhä hän osaa olla. Hän kun "ei tiennyt", että se on piraatti. Niin no, olisiko kannattanut ostaa se laukku oikeasta liikkeestä eikä kadulta? Totta, me emme tiedä, mistä Karpela laukkunsa sai, mutta me tiedämme myös, mistä hän sitä ei saanut - muutenhan hän tietäisi, että se on aito. Ja ainoastaan superuuno kuvittelee saavansa aitoa tavaraa muualta kuin alan liikkeistä (supermerkkejä liki ainoastaan niiden omista liikkeistä).

Laukku on tietysti pikkujuttu sinänsä. Mutta kuvitelkaa sitä, kun tekijänoikeuslain ja piraattilevyjen vastaisen taiston keulakuva käyttää itse piraattia.

Kaunista. Niin kaunista.

Lapsuudesta

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, mitä kertoisin lapsuudestani. Minullahan on tavallaan kaksi lapsuutta - toinen täällä Suomessa ja toinen Ukrainassa. Osittain tämän vuoksi Ukraina on minulle hyvin rakas ja nostalginen maa, vaikka olosuhteet siellä ovat hyvin kurjat. Minun lapsuuteni siellä oli nimittäin onnellinen. Ei se ollut mitenkään erityisen onneton Suomessakaan, mutta Ukraina oli jotain hienoa ja erilaista.

Kun olimme Ukrainassa, asuimme tavallisesti mummon luona. Viimeisinä aikoina hän oli huonossa kunnossa, makasi vain kotonaan, kunnes joutuis sairaalaan halvauksen vuoksi. Muistan hänestä erityisen hyvin kultahampaat, kun hän hymyili. Niitä oli muutama. Hänen nimensä oli Maria Stepanovna. Kukaan ei koskaan kutsunut häntä Mashaksi, vaikka se on Marian venäläinen lempinimi. Hän oli kaikille Maria Stepanovna.

Myöhemmin kultahampaat varastettiin. Perhe on epäillyt Ljöshaa, kummisetäni entisen avovaimon poikaa.

Nähkääs, kun olin pienempi, ukrainalainen sukuni meni viihdyttävästä saippuasarjasta. Oli viriili, tumma ja komea kummisetä, jonka vaimo oli kuollut nuorena. Kummisedällä oli kaksi lasta, Natasha ja Leena, serkkuni. Leena solmi "tylsän" liiton Vanjan kanssa, synnytti tyttären samoihin aikoihin, kun pikkuveljeni syntyi ja elelee tätä nykyä kai tyytyväisenä Vanjansa ja Nastjansa kanssa. Natasha sen sijaan on aina ollut säpäkämpi. Hän nai huomattavasti vanhemman maanviljelijän, joka kohteli häntä huonosti, synnytti tälle kaksi tytärtä ja otti eron. Äijän äiti oli kuulemma melkoinen äkäpussi, kohteli miniäänsä huonosti ja yritti väittää, että kaikki omaisuus kuului erossa hänen pojalleen. No, eipä kuulunut, tila ja elukat jäivät Natashalle.

Joka kesä matkustimme Asovan meren rannalle. Se on yleinen lomakohde Ukrainassa, erityisesti Brdjansk - niminen kaupunki. Siellä on aina lasteittain aggressiivisia itikoita.

Kun oli 12, asustimme pienessä lomalaisten hökkelikylässä, josta oli lyhyt matka rantaan. Hieman kauempana oli yleinen rakennus, jossa oli televisio ja siellä pidettiin diskoja. Lambadaa paikallinen dj soitteli erityisen ahkerasti. Öisin kalastajat kävelivät pitkin matalaa rantavettä vetäen perässään verkkoa, jossa on pitkä suppilo. Saatuaan suppilon täyteen, he tulivat rannalle ja ryhtyivät lyhtyjen valossa erottelemaan saalista. Minä ja Valja (se kummisetäni entinen avokki, silloin nykyinen) kuljimme heidän perässämme ja kaivelimme kuhisevaa kasaa, jonka he jättivät jälkeensä. Sieltä löytyi meduusoja, pieniä kampeloita ja katkarapuja. Usein heittelimme pikkukaloja takaisin veteen, jotta ne kasvaisivat suuremmiksi.

Jonain seuraavana vuonna yövyimme kummisetäni tuttujen omakotitalossa. Silloin äiti ei ollut mukana vaan Ari, mikä oli aika harvinaista. Mutta Ari on aina tullut hyvin toimeen Ukrainan suvun kanssa. Kun juodaan tarpeeksi hunajachilivodkaa ja "samagonkaa", yhteisellä kielelläkään ei ole niin väliä.

Ranta oli tällä kerralla kauempana, mutta se oli autiompi. Se ei ollut yleinen lomakylä, vaikka siellä kyllä kuljeskeli ihmisiä uimassa. Löysimme kuivuneen taskuravun luurangon ja neulakaloja. Laituri oli pitkä, sementtinen ja limainen, ympärillä kohosivat kalliot, joiden väliin kellervätä hiekkaranta jäi. Ostimme uimapatjan, mutta menetimme sen heti alussa. Minä ja Misha leikimme sillä, molemmat yrittivät napata sen itselleen, kun yhtäkkiä kolmiosaisen uimapatjan yksi osa ponnahti pystyyn. Tuuli oli niin hurja, että se tarttui keksimäänsä purjeeseen ja vei uimapatjan mukanaan. Vietimme aikaamme arvaillen, missä uimapatja ajautuisi rantaan.

Eräänä aamuna meidän piti mennä kalastamaan, mutta en jaksanut nousta ylös ennen kuutta. Niinpä kuorsasin tyytyväisenä siihen asti, kun Misha ja Ari palasivat kalojen kanssa. He väittivät kalastaneensa ne itse, mutta kukaan meistä muista ei uskonut sitä. Kalat kuitenkin paistettiin ja syötiin. Tosin, minä en niitä syönyt, koska ne olivat kivisimppuja. Minua oli sinä vuonna peloteltu kivisimpuilla. Olimme käyneet hautausmaalla tädin (Mishan nuorena kuolleen vaimon) haudalla. Matkalla tädin haudalle on paljon muita hautakiviä, joissa on hyvin aitoja kuvia vainajista. Osa on vasta lapsia, jopa vauvoja. En tiedä, millä tekniikalla kiveen saa ympättyä liki valokuvan tarkkuudella kuvia, mutta vaikuttavia ne ovat. Misha pysäytti minut jonkin nuoren tytön haudan luo ja kertoi, että tämä oli kuollut saatuaan ruokamyrkytyksen syötyään huonosti kuivattuja kivisimppuja. Sen jälkeen en uskaltanut vuosiin koskea kivisimppuihin, en edes paistettuina.

Eräänä päivänä törmäsimme rannalla kahteen saksanpaimenkoirapentuun. Ne olivat suunnattoman suloisia ja vietin koko päivän leikkimällä niiden kanssa. Oletettavasti ne nukkuivat rannalla väärin päin lojuvan veneen alla. Olisin halunnut ne mukaani, mutta en saanut ottaa. Olin kovin murheellinen, minun kävi sääliksi niitä koiraparkoja.

Kotiin palasimme kahden välietapin kautta. Ensin kävimme jollakulla Mishan tuttavalla, jolla oli vuohia. Yksi kili oli halvaantunut ja se vain makasi laatikossa pienenä ja surkeana eikä kyennyt liikkumaan. Juotin sille maitoa matalasta astiasta, mutta kili oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin juoda. Kiliparka. Kai se kuoli pian ja pääsi kilien taivaaseen.

Toinen välietappi oli serkkuni Natashan luona, joka juuri niihin aikoihin oli jättänyt miehensä. Hänen vanhempi tyttärensä Anna oli n. kuusivuotias, ujo pirpana ja nuorempi tytär Tonja (Antonina, tätini mukaan) suurisilmäinen vauva, joka huusi yllättävän vähän. Enimmäkseen Tonja vain tuijotti meitä suurilla, harmailla silmillään.

Natashalla oli kanoja, hanhia ja kissoja. Lehmiäkin oli, mutta ne olivat laiduntamassa, joten niitä en nähnyt. Kun lähdimme, Mishan pieni lada oli täynnä kärpäsiä. Ajoimme monta kilometriä ikkunat apposen auki, jotta kärpäset älyäisivät häipyä.

Lapsuudesta muistaa yllättävän paljon, kun sitä muistelee.