Vaihteeksi vähän henkilökohtaisempaa materiaa. Olen jo erinäisissä yhteyksissä maininnut olleeni aikanani hyvin ypö yksinäinen lyllertäjä. Toisinaan olen vieläkin yksinäinen, mutta en siinä määrin kuin kolme vuotta sitten. Olin epäsuosittu lapsi, hikipinko yläasteella, lihava ja vakuuttunut rumuudestani enkä osannut, kyennyt enkä halunnutkaan tosissani avautua kenellekään. Mopo karkasi lopullisesti käsistä vuonna 2002 ollessani au pairina Englannissa. Näin jälkikäteen on kurja myöntää, mutta minä epäonnistuin siinä katastrofaalisesti. En tutustunut Fleetissä
keneenkään ja viimeisen kuukaudet vietin liimautuneena tietokoneeseen, joka lievitti kalvavaa ikävää edes vähän. Ei mikään ihme, että perhe kohteliaasti vihjasi hankkivansa lastenhoitajan ja au pairin sopii pakata laukkunsa ja suksia Suomeen. Totta puhuen olin suunnattoman iloinen. Alun perin oli sovittu, että olisin Fleetissä kesäkuun loppuun, mutta pääsin pois jo huhtikuun alussa. Elämä saattoi alkaa.
Tai sitten ei.
En aio kertoa, mitä kaikkea hölmöä sinä kesänä tein, mutta itse olen itseäni sen jälkeen soimannut. Mitään peruuttamatonta ja tuhoisaa ei onneksi sattunut, sillä en pohjimmiltani ole lainkaan itsetuhoinen luonne. Muutin heinäkuussa Helsinkiin ja siitä alkoi pahin alamäki ikinä. Minä olin yksin. Minä olin niin kammottavan yksin, että ala-asteen sammakkoreppukin olisi käynyt seurasta, ellei se olisi kadonnut aikoja sitten Purran maahan. Se oli minun parini ala-asteella, sillä tyttöjä oli luokallamme 11, mikä merkitsi, että yksi tyttö jäi aina ilman paria ja liki poikkeuksetta se olin minä.
Huoneessani oli aluksi vain kaksi patjaa, lamppu ja pari laatikkoa, jotka toimittivat pöydän virkaa. En päässyt purkamaan itseäni mihinkään, kun ei ollut edes tietokonetta. Huoneessa oli omituinen tuoksu, jotenkin laastinen ja kliininen. Tuoksut jäävät hyvin mieleen. Vielä nykyäänkin, jos haistan jossain sen tuoksun, nousee pala kurkkuun ja kädet hikoavat. Sitä muistaa ne kammottavat kuukaudet tyhjässä solussa, tyhjässä elämässä eikä ikinä, ikinä, ikinä halua kokea sitä uudelleen.
Lokakuussa elämä kohentui hiukan poikaystävän myötä. Sain hitusen uskoa itseeni, vaikka pari paniikkikohtausta iskikin. Tavallaan "yllättävää", sillä olen aina pitänyt itseäni hyvin tervejärkisenä. Minulla ei ole koskaan diagnosoitu masennusta tai paniikkihäiriöitä (eikä niitä ole ollutkaan vuoden 2002 jälkeen ja tämä on ainoa kerta, kun suostun niitä paniikkihäiriöiksi kutsumaan). Ryömiessani yksinäisyyden rämeessä pohdin kyllä monet kerrat, pitäisikö mennä psykiatrille, hakea apua nyytistä tai jotain, mutta en koskaan saanut mitään aikaiseksi. Minulla oli pari varaventtiiliä irkissä (lokakuussa sain huonekalut ja koneen), joille saatoin rutista enkä minä loppujen lopuksi koskaan halunnut "olla masentunut". Kutsun kyllä joskus olotilaani masentuneeksi, mutta se on eri asia kuin olla diagnosoitu masentuneeksi. Olla sairas. Minä en halunnut olla sairas, en uskonut sitä ja kieltäydyin siitä. En tiedä, olinko. Enää sillä ei liene erityisemmin väliä.
Minulla on pitkään ollut maaginen kyky "olla tutustumatta ihmisiin lähemmin". Nimitin itseni ihmiseksi, josta "kukaan ei kiinnostu kylliksi pyytääkseen kahville omasta aloitteestaan" ja uhrasin paljon aikaa miettiessäni, mikä minussa oli vikana (jokseenkin samoin kuin jotkut naisettomat miehet pohtivat, mikä heissä on, kun eivät naista saa). Minulla oli kyllä pari ystävää yläaste- ja lukioajoilta, mutta he olivat ihmisiä, jotka olin tuntenut ala-asteelta saakka. Uusia syvempiä tuttavuuksia miestäni lukuun ottamatta en kyennyt muodostamaan. Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuonna en tutustunut yliopistolla keneenkään ja lähes pelkäsin mennä laitokselleni.
Olen saanut kuulla lukuisia syitä, mikä minussa on "vikana" - tenttasin tätä pitkään kaikilta, joilta kehtasin kysyä. Mies sanoi, että minä alan "keskustella" liian nopeasti, en höpötä hassuja kuulumisia vaan olen liian asiallinen. Yksi sanoi, että olen liian etäinen, toinen totesi, että säälin itseäni (yksi tyyppi taitaa vieläkin pitää minua toivottomana itsesäälijänä), kolmas selitti, että mökötän yksin kotonani. Pohdin pääni puhki, kuinka voisin parantaa asioita. Innostuin lapsenomaisesti aina, kun joku vähänkään osoitti kiinnostusta ja masennuin, kun mistään ei tullut mitään. Harkitsin kuoroa, nyytin seurailtoja ja kävin jopa raamattupiirissä osin sen vuoksi, että näkisin viikolla muitakin ihmisiä kuin mieheni ja peilikuvani.
Toiset sanovat, että syyn etsiminen itsestä masentaa - siksi se on siirrettävä muiden niskaan. Minusta tuntuu, että minä selvisin yksinäisyydestäni nimenomaan siksi, että etsin syytä itsestäni. Jos
minä en kykene muodostamaan ystävyyssuhteita, syyn on oltava
minussa. Ennen kaikkea otin kuitenkin
vastuun siitä, etten kykene niitä muodostamaan. En niinkään enää miettinyt, mikä minussa on vikana tai mitä teen väärin vaan aloin tarkkailla itseäni ja ajatuksiani - ja ymmärtää, että minä itse, tiedostamattani työnsin ihmisiä luotani. Että en edes
halunnut ystävystyä läheisesti suurimman osan kanssa. Että minä itse suhtauduin muihin (erityisesti naisiin) tavalla, joka piti minut heistä etäällä, halusivat he sitä tai eivät. Minun on hyvin vaikeaa tuntea itseni naisen kanssa tasaveroiseksi, tunnen itseni yleensä ylemmäksi tai alemmaksi (ei sama asia kuin huonompi/parempi ihmisenä) ja minun täytyy tuntea itseni tasaveroiseksi kietäkseni ystävyyteen.
Sen jälkeen, kun tajusin, että olen itse pitkälti vastuussa tilanteesta, lakkasin stressaamasta. En ottanut itseäni enää niin vakavasti. En pyrkinyt miellyttämään ja murehtinut, kun miellyttämiseni ei (tietenkään) toiminut. En säälinyt itseäni netissä ja päiväkirjassa. Itse asiassa menetin tarpeeni avautua päiväkirjalleni lähes kokonaan. En kutsunut enää irkissä itseäni jumalaksi, mikä oli toiminut megalomaanisena kääntöpeilinä todellisuudessa kurjalle itsetunnilleni. En enää ajatellut heti ensimmäisenä, että ei tuo minusta kuitenkaan tykkää enkä ollut koko ajan hälytysvalmiudessa. Aistin kyllä vieläkin melko herkästi, jos en ole toivottu, yläasteella opittu taito tuskin katoaa koskaan, mutta en kulje antennit vainoharhaisesti pystyssä hakemassa pienimpiäkin merkkejä epätoivottavuudesta.
Ja ennen kaikkea minä sosialisoiduin. Lähdin esimerkiksi viime keväänä Pietariin sellaisten ihmisten kanssa, joita en tuntenut lainkaan. Totta kai olin aluksi huolissani, mutta päätin kuitenkin ottaa riskin (onhan se sentään Pietari). Sitä ennen olin hiippaillut sisään savolaisen osakunnan toimintaan ja varovaisesti tapaillut erinäisiä irkissä kohtaamiani ihmisiä. Menin rientoihin ja päätin jo etukäteen, että 1) minulla on hauskaa, 2) olen hyvä tyyppi ja 3) ihmiset eivät inhoa minua, voin siis jutella heille. Se toimi.
Tiedättekö. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin minulla ei ole yksinäinen olo. En enää pelkää, että jos jonain päivänä ratikka törmäisi minuun, kukaan perhettä ja miestä lukuun ottamatta ei surisi. Ja olen minä vähän ylpeäkin; tein sen itse. Otin niskaotteen ja painovoimanlakia uhmaten nostin itseni suosta.
Se on aika hemmetin mukava tunne. Ja kiitos kuuluu kaikille niille, joilla on kunnia kutsua itseään ystävikseni ja tovereikseni. Malja teille (rasvatonta maitoa).