Minä lienen aika syrjässä siitä "blogikermasta", jota luetaan eniten. Toisinaan törmään kovaan kuohuntaan, jota siellä kermakiulussa tapahtuu, mutta tunnen oloni aika ulkopuoliseksi (niin hyvässä kuin pahassakin). Usein tekisi mieli kommentoida jotain blogissani, mutta vaikutelmaksi jää, että juuri kukaan ei kuuntele, joten monesti en sitten jaksa. Sanoinpa A tai B, sillä ei ole mitään väliä, joten olen hiljaa ja luen vaikka dekkareita (löysin ne taannoin, ihan kivaa).
Toinen ongelma on, että en jaksa aina lukea kaikkea, mitä pitäisi kommentoida. Tämä pätee erityisesti
Sedikseen. Olen jo tainnut mainita, että hänen tyylinsä muistuttaa ihan liikaa yliopistoesseitä, jotta jaksaisin sitä lukea. En pidä esseiden kirjoittamisesta enkä niiden lukemisesta, joten en takuulla vapaa-aikanani aio niitä lukea. Mutta teen nyt poikkeuksen sen sivistysjutun kanssa, ainakin Sediksen ensimmäisen osan kannalta.
Sediksen otsikko on yksinkertainen ja iskevä: "Tietämätön kansa". Kansa ei siis tiedä, siihenhän otsikko viittaa. Mutta mitä kansa ei tiedä? Mikään kansakunta ei nimittäin koskaan ole täysin tietämätön. Kansa kyllä tietää asioita, joita se haluaakin tietää, mutta ne eivät ole niitä asioita, joita Sedis ja muut sen tietämättömyydestä huolestuneet
haluaisivat sen tietävän. Kansa tietää esimerkiksi sen, että jos tuuli yltyy ja horisontissa näkyy pilviä, tulee todennäköisesti sade. Mutta se ei kelpaa. Sellaista kansaa voi nimittää tietämättömäksi, sillä se ei tiedä niitä asioita, joita tämän leiman antajat pitävät tärkeinä. Heillä on siis oikeus ja valta kertoa, mikä tieto on niin tärkeää, että tahoa, jolta se puuttuu, voidaan kutsua "tietämättömäksi".
Sedistä tuntuu huolettavan se, että ihmiset katsovat ja lukevat lähinnä viihdettä eivätkä dokumentteja ja tietokirjoja. Tämä on tietysti totta, hömppäsarjoille on faniclubinsa, juorulehdet myyvät kuin häkä ja netin myötä viihdetarjonta on vain lisääntynyt. Ennen kaikkea nyt jokainen pääsee jakamaan mielipiteensa foorumeilla, joita lukevat monet, esimerkiksi Elleissä tai Iltasanomien keskusteluissa. En minäkään tästä henkilökohtaisesti pidä, esimerkiksi juorulehtien levikki hirvittää minua ja reality-sarjat saavat minut itkemään. Ystävä yritti saada minua katsomaan DR. Philiä, mutta sietokykyni ylittyi kymmenessä minuutissa ja pakenin vähin äänin tekemään muuta. En kuitenkaan väitä, ettenkö kuluttaisi hömppää, luenhan runsaasti harlekiineja ja nykyään dekkareita.
Tietokirjoissa ja dokumenteissa on kuitenkin ongelmansa. Kesällä YLE esimerkiksi on näyttänyt elokuvaklassikoita, mustavalkofilmejä ajalta, jolloin Technicoloria ei vielä ollut keksitty. Minä pidän klassikkoelokuvista, erityisesti vanhoista, näkisin mieluusti röykkiöittäin vanhoja Hollywood -filmejä, japanilaisia, kiinalaisia ja vaikka mitä. Mutta kun YLE näyttää niitä aamupäivällä ja minä olen töissä. Huono tuuri. Samoin käy usein joidenkin aamuisten opetusohjelmien: minä olen töissä. Yle Teemalta tulee useinkin kaikkea jännää ja olen murheissani, etten voi niitä katsoa, sillä minulla ei ole digiboksia enkä haluaisi sitä hankkia.
Monille, joita dokumentit tai muut tieto-ohjelmat voisivat kiinnostaa, tulee aikataulu vastaan. Paras katseluaika on usein siinä klo 18-22 arkisin ja siihen aikaan tulee hyvin vähän tieto-ohjelmia. Lähinnä sopivaan aikaan tulisi Prisma maanantaisin klo 19:05. Lauantaisin tulee Avara luonto ja sunnuntaina usein parikin dokumenttia (klo 16:00 aina toinen), mutta valitettavasti sunnuntai kuluu usein muissa merkeissä.
Toki aikataulu on tavallaan "tekosyy". Jos joku dokumentti TODELLA kiinnostaisi, se nauhotettaisiin tai järjestettäisiin sille aikaa. Mutta täytyy muistaa, että eivät ihmiset usein nauhoita tai järjestä aikaa hömppäsarjoillekaan. Niille vain on varattu töllöstä ne ajat, jolloin ihmiset todennäköisimmin pudottautuvat sohvalle ja ryhtyvät selaamaan kanavia: "mitähän täältä tulee". Siitä tulee eräänlainen oravanpyörä: kun sopivaan aikaan näytetään lähinnä hömppää, ihmiset katsovat sitä. Kun ihmiset katsovat hömppää, TV-yhtiö päättelee, että sitä ihmiset haluavatkin, se näyttää LISÄÄ hömppää. Jos telkusta tulisi klo 18-22 arkisin VAIN tieto-ohjelmia, veikkaanpa, että niitä katsottaisiin enemmän kuin tieto-ohjelmia nykyään. Ei varmaan niin paljoa kuin hömppää, sen myönnän, osa toteaisi, että ei sieltä mitään tule ja laittaisi DVD:n pyörimään, mutta monet mukavuudenhaluiset antaisivat ohjelman vain pyöriä.
Dokumenteissa on myös eräs ongelma, joka liittyy nimenomaan mukavuudenhaluun. Monet dokumentit eivät ole "mukavia". Ne kertovat sodasta, aidsista, köyhyydestä, tuskasta, kuolemasta. Kun ihminen tulee viihtymään töllön ääreen, hän ei halua katsella riutuvaa lasta, jonka silmissä kiipeilee kärpäsiä. Se saa hänet masentuneeksi ja tuntemaan huonoa omaatuntoa. Hän vaihtaa kanavaa. Tästä voi rutista, että se on väärin, mutta näin se on ja tuskin muuttuu.
Mitä tietokirjallisuuteen tulee, sen ongelmat ovat hiukan toisenlaisia. Muistan itse, kun luin uskontotieteen pääsykokeeseen sivistyssanakirja pääsykoekirjani vieressä ja alleviivailin sanoja, joita en ymmärtänyt. Transsendenssi, apologia, eponyymi jne. jne. Loputtomiin hankalia, monimutkaisia ilmauksia. Ei kukaan halua huvikseen lukea kirjaa, jonka kanssa sivistyssanakirja on välttämätön apuväline. Ja usein se on tieteenalaan perehtymättömälle välttämätön. Kielitieteelliset kirjat pelottavat jopa minua, joka sentään olen aiheesta kiinnostunut. Minulla on yhä hyllyssäni lukua odottava "Kielitieteen perusteet", mutta kun se on pullollaan tuskallisia termejä, jotka tekevät lukemisen hirvittävän hitaaksi ja työlääksi. Ei sellaisia huvikseen lue ja suurin osa ihmisistä lukee huvikseen. Näin ollen jok'ikinen vaikeaselkoinen kirja unohtuu hyllyn perukoille.
Toinen ongelma on se, että loistava tieteentekijä voi kirjoittaa kirotun tylsää tekstiä. Ja vaikka olisi kiinnostunutkin aiheesta, sellaista on kammottavaa lukea. Ei se auta, vaikka tieteilijä olisi nero, jos hän ei saa ajatuksiaan julki järkevässä ja ennen kaikkea sujuvalukuisessa muodossa. Fyysikko Feynman on kertonut erään kohteliaisuuden, jonka pitäisi olla ohjenuorana kaikille tieteilijöillä. Hän oli ollut puhumassa konferenssissa ja kaikki esitelmät kirjoitettiin muistiin. Myöhemmin konekirjoittaja kertoi Feynmanille, että Feynmanin esitelmä oli ainoa, jonka hän
ymmärsi, muiden professoreiden puheista hän ei tajunnut mitään. Feynmanille olikin ilmeisen tärkeää, että häntä ymmärtävät muutkin kuin muut tieteilijät.
Nykyään tuntuu, että monia tieteilijöitä ei oikeasti kiinnosta tipan tippaa, ymmärtääkö heidän tekstiään kukaan muu kuin kollega. Tieteentekijät kirjoittavat toisilleen, eivät kansalle. Toki ovat olemassa tieteen popularisoinnit, mutta niihin suhtaudutaan tutkijoiden parissa usein hiukan halveksivasti. Ne eivät ole "oikeaa tiedettä". Ei nähdä, että niillä voisi vaikuttaa paljon laajempaan joukkoon, ei vain kollegoihin. Ongelma on sekin, että tutkijoiden maine (ja sitä kautta rahoitusmahdollisuudet) perustuvat paljolti siihen, kuinka paljon he julkaisevat ja kuinka paljon heitä lainataan. Tämä aiheuttaa sen, että popularisoinnin kirjoittaminen on tutkijalle melkoinen riski, ainakin pienillä kirjamarkkinoilla, kuten Suomessa. Osa kollegoista katsoo nenänvarttaan pitkin, kirjoitustyö vie aikaa seuraavan tieteellisen julkaisun vääntämiseltä ja rahoittaja kurtistelee kulmiaan.
Kolmas ongelma on vanhanaikaisuus. Dickens oli aikoinaan suosittu, mutta kuinka moni häntä nykyään lukee? Oletteko koskaan taplanneet läpi David Copperfieldin? Minä yritin ja se oli ihan oikeasti aivan hirvittävän
tylsä kirja. Ei kukaan lue enää huvikseen vanhoja kirjoja, koska ne ovat paksuja ja kirjoitettu tavalla, joka aiheuttaa nykylukijalle vain uneliaisuutta. Epäilen, että monet varhaisemmat tutkijat eivät selviytyisi tästä kokeesta. Kuvitelkaa nyt joku Darwin käännettynä. Argh. Minäkään en sitä kirjaa lukisi. Mutta ehkä tässä voisi auttaa se, että Darwinia ei käännettäisi vain suomeksi vaan nykysuomeksi ja ennen kaikkea niin, että teksti olisi sujuvaa, helppolukuista ja mielenkiintoista. On ihan oikeasti mahdollista kirjoittaa sujuva, helppolukuinen ja mielenkiintoinen tieteellinen teos ja pysyä silti asiassa. Olen itse lukenut useammankin englanninkielisen, hemmetin hyvin kirjoitetun kirjan. Yksi oli Eriksenin antropologian perusteos, toinen Pascal Boyerin "Religion Explained". Odotin jälkimmäisen kohdalla pahinta, olin jo kahlannut läpi Ugo Biachin "History of Religion" -kirjan, joka sai minut syvän ahdistuksen valtaan. Mutta Boyer oli loistava! Ne esimerkit, paljon hyviä, selventäviä esimerkkejä. Minä suorastaan ahmin sen kirjan suurin haukkauksin. Boyer teki sen, hän kirjoitti kirjan, jonka tallukkakin voi lukea ja ymmärtää. Tehkää perässä, jos haluatte kirjojanne luettavan.
Jos kansan haluaa "sivistyvän", sille on tarjottava sivistys siinä muodossa, että se pystyy sen vaivatta omaksumaan ja ennen kaikkea, että se
haluaa sen omaksua. Ei lapsiakaan nykyään opeteta sillä periaatteella, että me teemme kirjat ja te luette tai itkette ja luette. Opetus tapahtuu lasten ehdoilla, tutkitaan ja pohditaan, mitkä ovat parhaita tapoja innostaa lapsia oppimaan. Sen sijaan aikuisten tapauksessa ainoat keinot tuntuvat oleman syytteleminen ja Darwinin ja Galileon teoksilla päihin lyöminen: "Miksette te perkeleet lue ja sivisty! Nih!" Ihan kuin kukaan oppisi mitään muuta kuin juoksemaan häntä luimussa pakoon sillä, että hänet istutetaan kovakouraisesti paksun, satavuotisen niteen ääreen ja karjutaan, että lue, sinä tietämätön.
P.S. Lueskelin niitä kommentteja Sediksen juttuun ja minusta Kirsti sanoi siellä hyvin. Asiat eivät muutu päivittelemällä ja syyttelemällä kansaa tietämättömäksi vaan tekemällä itse jotain. Toisekseen huomasin sen Sediksen "odottelen eliittiargumentteja" -kohdan. Varmaan tuo tutkijakohtani vihjaa tutkijoiden olevan jossain määrin elitistisiä, mutta se on minun mielipiteeni. Ei niin, etteikö yliopistomaailmassakin tätä tajuttaisi, siitä puhutaan, mutta valitettavan usein tuntuu, että mitään ei tapahdu. Eräiden tutkijoiden "elitismi" ei toki ole ainoa syy, rahapula on toinen merkittävä.
Lisäksi pitää kommentoida sitä Sediksen lopussa lainaamaan juttua käännöksistä. Olen lainauksen kanssa samaa mieltä, käännöksiä ei arvosteta. Monet jopa ylpeilevät, että hehän lukevat teokset alkuperäiskielellä, käännös menettää niiiin paljon. Toki käännös menettää, mutta se tuo myös lisää, minkä lisäksi tämä alkuperäiskieli on lähes poikkeuksetta englanti. Jos näille alkuperäiskielen kannattajille iskee eteen kreikkalaisia, venäläisiä, ranskalaisia, japanilaisia tai vaikka swahilinkielisiä teoksia, he tarttuvat sukkelasti ja ilman ruikutuksia käännökseen. Alkuperäiskielillä retostelu jos mikä on minusta elitismiä. Ei siis se, että lukee kirjoja niiden alkuperäisellä kielellä, jos siihen kykenee, se on hienoa asia, vaan se, että ylpeilee sillä ja antaa ymmärtää, että käännökset ovat roskaa. Hyvän kääntäjän tekemä käännös on kaikkea muuta kuin roskaa. Se on nautinto.
P.P.S. Vielä yksi lisäys Kutrin kommentin kirvoittamana. On olemassa kauheita käännöksiä, se on totta. Mutta on myös olemassa kauheita kirjoja. Koskaan en kuitenkaan ole kenenkään kuullut perustelevan, että kirjat sinänsä ovat huono juttu, koska on olemassa kurjasti kirjoitettuja kirjoja. Sen sijaan toisinaan kyllä kuulee (en nyt viittaa Kutriin), että kääntäminen on huono juttu ja perusteina esitetään juuri huonot käännökset. Entä sitten? Siinä missä on huonoja kirjailijoita on myös huonoja kääntäjiä. Mikä uutinen se nyt muka on?
Tarkennan nyt kuitenkin: hyvän kääntäjän tekemä hyvä käännös on nautinto. Eihän kukaan nauti huonosta kirjastakaan, vaikka se kuinka olisi alkuperäiskielellä.