Quudin
uusimmassa ja sen
kommenttiosastolla on esitetty näkemyksiä uskonnoista. Sellaisia samaisia näkemyksiä, joihin törmää aina ja ianikuisesti uskontoketjuissa ja jotka ovat suoraan sanottuna hyvin etnosentrisiä. Niiden käsitysten malliuskonto on kristinusko, josta kuitenkin puhutaan "uskontona" unohtaen, että esimerkiksi natiiviuskontojen dynamiikka on monin osin merkittävästi erilainen. Jos tästä huomauttaa, osa toki myöntää oitis, että he tosiaankin tarkoittavat lähinnä kristinuskoa tai ainakin näitä "suuria, monoteistisia uskontoja "(kristinusko, islam ja juutalaisuus), mutta ongelmaksi jää sitten se, voidaanko samanlaisia yleistyksiä esittää muista uskonto -käsitteen varjon alle niputettavista ilmiöistä.
En nyt puutu tässä sen tarkemmin uskonto -käsitteeseen. Totean vain kaikille tiettäväksi, että vaikka se arkikäytössä tuntuukin yksinkertaisen selkeältä, tieteellisessä käytössä se ei sitä ole. Viimeisimpään pääainetenttiini luin 260 -sivuisen kirjan, jossa pohdittiin, kannattaako uskonto -käsitettä edes käyttää. Uskontotiede onkin tietyssä mielessä hiukan jakomielitautinen ala tutkimuskohteensa suhteen. Toisaalta se käy jatkuvaa sisäistä keskustelua siitä, mitä uskonto oikeastaan on (monien mielestä edellinen kysymys on sitä paitsi virheellisesti aseteltu), mutta samalla sen on ulkomaailman silmissä oikeutettava olemassaolonsa vakuuttamalla, että
on olemassa uskontoja ja/tai uskonnollisia ilmiöitä, joiden tutkimisessa nimenomaan uskontotieteellä on paljon annettavaa.
Palatakseni neiti Quun ja Moilasen väitteisiin. Neiti Quun mukaan uskonnot olivat joskus tärkeitä kansojen identiteettien kannalta, vaan nykypäivänä tilanne on toinen. Mutta onko se? Uskontotieteessäkin kuuluisia ovat olleet sekularismiteoriat, joiden mukaan uskonnot modernissa maailmassa menettävät sijansa tieteelle. Ongelma vain on, että näin ei todellakaan ole käynyt, lähinnä päin vastoin, uskonnot ovat alkaneet nousta uuteen kukoistukseen. Ero on siinä, että kukoistus on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Euroopan keskiajalla. Vai voiko joku sanoa, että esimerkiksi monien muslimivaltioiden kansoille islam ei olisi tärkeä heidän identiteettinsä kannalta?
Mitä tulee valtion ja kirkon erottamiseen, esimerkiksi Suomessa se ei ole suurikaan ongelma. Protestantismi teki uskonnosta niin syvästi ihmisen henkilökohtaisen asian ja äärilaidat suorastaan kammoavat minkäänlaista valtion ja uskonnon kytköstä, pääasiassa siksi, ettei valtio pääsisi sekaantumaan ja käyttämään "heidän oikeaa uskoaan" keppihevosena poliittisessa kilvoittelussaan ja siksi, että politiikka nähdään usein turmeluksen pesänä.
Ongelmana vain on se, että kaikissa maissa kirkko ei ole protestanttinen. Katolisen kirkon suhtautuminen on aivan erilaista, se haluaa valvoa paljon tiukemmin jäseniensä elämää. "Jos joku ei tee kuten me eli oikein, pakotamme hänet tekemään oikein" voisi olla monien valtionkirkkojen suusta kuultu lausahdus. Anglikaanisen kirkon päämies (tai -nainen) taas on istuva monarkki, mikä johtuu Henrik VIII avioliittoseikkailuista. Jos anglikaaninen kirkko erotetaan valtiosta, sille täytyy löytää uusi johtaja. Juutalaisuus on "valtionkirkkona" ainoastaan Israelissa, missä sitä ei kuuna päivänä eroteta valtiosta, sillä kuten muslimivaltioissakin, uskonto on niin tärkeä identiteetin ja lain määrittäjä, että moinen yritys on jokseenkin tuhoon tuomittu.
Yhdysvallat on mielenkiintoinen esimerkki maasta, jossa on paljon erilaisia uskontokuntia, mutta ei selvää valtionkirkkoa. Ja tästäkin huolimatta USA:n valtion retoriikka on hyvin uskontokeskeistä, USA on "valittu maa", sen terrorismin vastainen sota on lähes tulkoon "pyhä sota" eikä Jumala ole tuntematon otus presidentin puheissa. Eikä syy ole vain uskonnollisessa presidentissä vaan yrityksessä vedota kansaan ja kristinuskon vuosituhantiseen perinteeseen. Se, jolla on oikea usko, on paras ja kaunein - tässä tapauksessa USA. (Jos jotakuta kiinnostaa, Robert N. Bellah on analysoinut USA:n "valtionuskontoa" kansausko -käsitteensä kautta. Analyysi aiheutti hirmuisen kinan ja Bellah on nykyisin vetäytynyt asemistaan, mutta yhtä kaikki tutkimukset ovat mielenkiintoista luettavaa.)
Siinä olen samaa mieltä neiti Quun kanssa, että uskonnon ei tulisi olla ihmisille pakollinen, mutta kaikki eivät ole. Muslimit esimerkiksi syntyvät muslimeiksi ja islamista poiskääntyvä on oikeastaan sen luokan petturi, että ansaitsisi tappotuomion. Tietenkään tämä ei käytännössä toteudu kuin äärimmäisen harvoin eivätkä kaikki muslimit tietenkään ole tätä mieltä, mutta kyllin merkittävä ajatussuunta tuo silti on. En ole päässyt sopuun relativismini kanssa, joten en edes yritä argumentoida tätä siltä kannalta. En vain tiedä, kumpi on oikeassa, vai onko kumpikaan. Toistaiseksi olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että minulla ei ole uskontopakkoa.
Moilanen taas esitti, ettei ole mitenkään yksiselitteisesti osoitettu, että uskonnot olivat olleet tarpeellisia. Tämä voi johtua siitäkin, että meillä ei vain ainuttakaan esimerkkiä yhteisöstä, joka olisi ollut uskonnoton. Edes Neuvostoliitto tai Kiina eivät kelpaa, sillä molemmissa uskonnot ovat sitten toimineet maan alla ja erityisesti Neuvostoliiton valtionkultti alkoi eräiltä piirteiltään lähestyä uskontoa (Bellahin kansauskoa, esimerkiksi). Emme voi tietää, olisiko joku yhteisö selvinnyt ilman, koska sellaista emme tunne. Mutta toisaalta, kun ihmisillä on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa ollut
jonkinlainen uskonto tai uskomusjärjestelmä, eikö siitä voi tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä? Tämä pistää miettimään, että jos ihminen olisi tosiaan selvinnyt hyvin ilmankin, miksi niin ei ole missään tapahtunut.
Sekin on totta, mitä Moilanen toteaa uskontojen käytöstä: uskontoja on tosiaan käytetty hallitsemaan ihmisiä ja niillä on oikeutettu lasteittain ikäviä asioita aina kidutuksista joukkomurhiin. Tästä ei puhdistu mikään uskomusjärjestelmä, ei edes buddhalaisuus (kuka hyvänsä Japanin historiaa vähänkään tunteva tietää tämän). Kysymys sitten kuuluukin, että tekevätkö nuo piirteet uskonnosta yksiselitteisesti huono asian. Jos esimerkiksi murhan perusteena käytetään rakkautta, onko rakkaus paha asia? Vastaukseksi ei kelpaa, että silloin se ei ole aitoa rakkautta, koska aito rakkaus ei johda murhaan, sillä sama peruste sopii yhtä hyvin uskontoihinkin. "Aito" uskonto ei hallitse ihmisiä eikä oikeuta ikäviin asioihin.
Itse sanoisin, että kyse ei ole uskonnoista vaan ihmisluonteesta, luonteesta, joka janoaa valtaa ja kaivaa sitä sieltä, mistä sitä saa. Jos sitä saa uskonnon kautta, aina löytyy joitain, jotka uskontoa reittinään käyttävät. Silti vika ei ole reitin vaan sen väärinkäyttäjän. Loppujen lopuksia, uskonnot ovat joko tyystin ihmisen konstruktioita, jolloin syy on aina lopuksi ihmisissä eikä uskonnoissa tai Jumalalta/jumalilta tulleita, jolloin syy on myös lopuksi ihmisissä, koska nämä väärinkäyttävät arvokasta lahjaa. Turha syyttää naulaa, jos itse siihen astuu.
Korjaus: sana "fatwa" korvattu sanalla "tappotuomio", sillä kuten kommenttiosastolla huomautettiin, fatwa ei suinkaan ole aina tappotuomio. Allekirjoittanut on jumiutunut liikaa Salman Rushdien tapaukseen ja päätyi raiskaamaan termiä. Häpeä.