Unimaailma

Unet kertovat paljon ihmisistä. Mitähän nämä kertovat minusta?...

Olen salissa, missä on kuviollinen kivilattia ja oranssinhehkuinen valo. Salin yhteydessä on huone, jossa on muutama ihminen. Erotan heistä kunnolla vain kolme japanilaista nuorta naista, joista yksi on pukeutunut kokonaan mustiin, musta, pitkähihainen paita ja mustat housut. Seison oven suussa ja luokseni kävelee pieni, mustahiuksinen tyttö, jonka hiuksen roikkuvat silmissä. Kyseessä on Ringu -elokuvien paha haamu, Sadako, joskin hänen nimensä on nyt Anne (kutsun häntä silti Sadakoksi). Tunnelma on kolkko ja kammottava, pelkään. En saa koskettaa Sadakoa, sillä silloin kirous tarttuu minuun. Yritän lepytellä tyttöä juttelemalla hänelle, kun hän selvästi hämmästelee, miksen silitä hänen hiuksiaan.

Sadako ei kauaa välitä minusta vaan astuu sisälle huoneeseen ihmisten luo. Musta-asuinen japanilasityttö on liki huumaantunut hänen läsnäolostaan. Ihmiset kerääntyvät Sadakon ympärille, juttelevat hänelle, silittelevät hänen hiuksiaan ja olkapäitään. Minua kammottaa, koska tiedän kirouksen tarttuvan heihin, mutta en kykene varoittamaan. En saa sanaa suustani. Sadako kauhistuttaa minua. Erityisesti häntä koskettelee huumaantunut japanilaistyttö, jonka Sadako tuntuu hypnotisoineen.

Saatuaan ilmeisesti kyllikseen, Sadako lähtee pois ja japanilaistyttö seuraa häntä tahdottomana. Hän alkaa kuolla, tiedän sen, kirous korjaa hänet pois. Lähden hänen peräänsä ja löydän hänet salin koristekivilattialta kammottavassa kunnossa. Hänen jäsenensä, kädet ja jalat, ovat venyneet pitkiksi ja laihoiksi, hämähäkkimäisiksi ja jähmettyneet kuolonkouristukseen. Hän kuolee jäsen kerrallaan, mutta on vielä henkitoreissaan. Kasvojen ilme on pelon vääristämä. Vaikka olen itsekin kauhuissani, tartun toiseen pitkään, laihaan (hihat ovat myös venyneet pituutta, ne ovat melkein kiiltävät, muovimaiset) käteen ja lähden raahaamaan häntä takaisin huoneeseen.

Tässä vaiheessa heräsin. Suojelumekanismi, herään aina, jos uni käy liian pelottavaksi. No, ei tässä mitään, ajattelin hämmästyneenä (en ole katsonut Ringua aikoihin) ja käänsin kylkeä.

Minulla on kissoja, kaikkiaan kuusi pientä, karvaista kissanpentua. Ne ovat valkoisia ja niissä on vaaleanharmaita läiskiä. Minulla on myös pikkusisar, joka on sairaalassa ja lähden katsomaan häntä. Otan kissat mukaani. Ensin kannan niitä sylissäni, mutta huomaan pian, ettei se onnistu. Sairaala on kellarissa ja sinne pääsee luukun kautta kiipeämällä seinään hakattuja askelmiä myöten, mutta kissat eivät sitä pysty tekemään. Se käy selväksi, kun laitan yhden kissan yrittämään ja se putoaa maahan, mutta sille ei onneksi käy kuinkaan. Haen siis laatikon, laitan kissat siihen ja kiipeän alas.

Tuon sisareni kellarihuoneeseen, jossa hän voi leikkiä kissojen kanssa, sillä niitä ei voi viedä sairaalaan. Kun tulee aika lähteä, joudun selittämään hänelle, että hän ei tosiaan voi ottaa kissoja mukaansa, sillä joku voi sairastua niiden vuoksi sairaalassa. Hän palaa, minä lähden kissojen kanssa kotiin.

Kellariin on tullut pimeä. Minun täytyy nousta portaita, jotka johtavat täydelliseen pimeyteen, edes omaa kättä ei voi erottaa. Yhtäkkiä minun ja pimeyden välissä seisoo Sadako, vaanivana. Pelko nousee kurkkuuni, mutta otan yhden kissan laatikosta ja kohotan sen kohti Sadakoa. Tämä kavahtaa heti kauemmas ja perääntyy. Sadako pelkää selvästi kissoja. Minua kammottaa mennä pimeyteen, jossa vaanii Sadako odottaen, että kissat eivät ole enää turvavani, yrittäen tartuttaa kirouksen minuun. Eikä minulla ole vaihtoehtoja.

Ja ei kun hereille taas. Tässä vaiheessa kello oli jo puoli kahdeksan, joten päätin luovuttaa. Pitäkää tunkkinne.