Mummo in memorian

Tänä aamuna mummoni kuoli sairaalassa. Kuolema oli rauhallinen, mummo nukahti eikä enää herännyt. Hyvä niin.

Minun kuuluisi kai olla kovin surullinen. En ole. Enkä tunne olevani shokissakaan. Olen haikea ja samalla iloinen. Ehkä siksi, että tämä on ollut odotettavissa jo pitkään ja tähän on ehtinyt totutella. Mummo oli vanha ja huonokuntoinen. Hän ei voinut olla enää edes vanhankodissa, sillä hän ei kyennyt kävelemään. Polvet olivat pettäneet lopullisesti oikuteltuaan pitkään. Kahden hoitajan oli nostettava hänet sängystä ylös, jotta hän pääsi vessaan ja yövuorossa on kerrallaan vain yksi hoitaja. Mummo kärsi raudanpuutteesta, oli heikko ja väsynyt. Lihashallinta alkoi pettää, kädet tärisivät jo niin, ettei hän voinut kirjoittaa, mikä on aina ollut hänelle kovin tärkeää. Ja mikä "pahinta", mummon järki oli loppuun saakka kirkas. Lyhytmuisti ei ollut yhtä terävä kuin aiemmin, mutta kaukana dementiasta. Hän toivoi kuolemaa.

Muistan, millainen mummo oli, kun olin lapsi. Hänen ensimmäinen avioliittonsa ukkini kanssa oli ollut vaikea ja johti ukin vaatimuksesta eroon. Toinen avioliitto vaikutti onnistuneelta, aviomies, Väinö, oli minulle enemmän ukki kuin oikea ukkini, jota en edes muista. He asuivat omakotitalossa, jota ympäröi komea puutarha, mummon silmäterä. Hän sai aina kaiken kasvamaan, liljat, kurjenmieket ja pelargoniat siinä missä perunat ja herneetkin.

Kesäisin olin usein mummolla, toisinaan saatoin mennä sinne koulun jälkeen ihan huvikseni. Väinö-setä oli rakentanut minulle talon kylkeen vinon leikkimökin, jollaista ei takuulla ollut kenelläkään muulla. Siinä oli oma kukkapenkkikin, missä kasvoi annansilmiä. Mummo antoi käyttööni vanhoja kattiloita ja keittiökapineita, joiden kanssa sitten keittelin lupiineista, villikaurasta ja ruohoista keittoja. Mummo laittoi ihan oikeaa ruokaa, lihapullia ja perunoita. Hän teki tolkuttoman hyvää ruskeaa kastiketta. Minun on aina ollut sitä ikävä sen jälkeen, kun mummo meni vanhainkotiin.

Jouluisin olimme aina mummolla. Kuusi oli suuri ja koristeet ikivanhoja punaisia ja kultaisia pallukoita. Ulkona keikkui lyhty, joka valaisi kinosten peittämää pihaa jaa suurta sementtiallasta, johon kertyi kesäisin vettä ja vesieläimiä, muun muassa malluaisia, joita pyydystin vedenalaiseen eläintarhaani. Kynttilöitä oli joka puolella, ateria oli suurenmoinen ja maittava; monenlaista laatikkoa, silliä, rosollia, valtavia pipareita kuorrutuksella, kahvia, perunoita ja huikeankokoinen pata täynnä lihapullia ja kastiketta! Ja jännitys oli aina suuri, kun täytyi odottaa kello kuuteen asti, että vetäydytään lukemaan jouluevankeliumia, jonka jälkeen pukki tuo kilistellen lahjat ovelle.

Tavallaan haluaisin sanoa, että mummolla oli hyvä elämä. Että hän kuoli tyytyväisenä. Niinhän kaikki aina sanovat. Mutta en minä tiedä. Tiedän, että mummolla oli monesti vaikeaa. Tiedän, että hänen poikansa (isän) välinpitämättömyys loukkasi häntä suuresti. Ja minäkin purnasin usein mummosta, mutta onneksi en sentään koskaan hänelle. Jälkeen päin ajatellen purnauksen aiheet olivat varsin mitättömiä.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen, että olisi hyvä, jos olisi olemassa taivas. Mummo uskoi siihen aina, Jumalaan ja armoon. Ja mummo jos kuka kuuluisi taivaaseen.