Kirjoittaisinko hiuksista?

Päivitystahto on tiemmä romahtanut. Onhan minulla toki X koulujuttua tekemättä, mutta töissä ehtisi ihan hyvin blogata. Silti en ole blogannut. Aiheitakin olisi, tavallaan, olen vatvonut niitä mielessäni. Olen ajatellut kirjoittaa seksistä (kun Visukinttu kirjoitti ohjeita naisen käsittelyyn, sellainen pitäisi varmaan olla naisillekin miesten käsittelyyn, sillä eivät naisetkaan ole seppiä syntyessään, vaikka miehen "klitorista" ei tarvitsekaan etsimällä etsiä), syömisestä, omenista (pidän kovasti omenista, erityisesti Royal Gala -merkistä), Sonysta, tekijänoikeuslaista, englantilaisista historiallisista minisarjoista. Olen kuitenkin joka kerta törmännyt jonkinlaiseen "perfektionismiin"; haluaisin kirjoittaa kunnollisen, iskevän, ytimekkään ja kohtuullisen lyhyen jutun, mutta joko en tiedä aiheesta kylliksi, jolloin koko teksti olisi käytännössä pelkkää paheksuvaa räksytystä tai sitten touhu menee kaartelevaksi jaaritteluksi. Kuka sitä jaksaa lukea?

Minun piti esimerkiksi kirjoittaa hiusten tärkeydestä, kuten Molly toivoi. Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin. Voisin kirjoittaa omista hiuksistani, mitä niistä ajattelen, mitä ne merkitsevät - mutta taas, ketä kiinnostaa? Tietysti, jos olisi huippukirjoittaja, saisi väännettyä kiinnostavan tekstin vaikka napanöyhdästä, mutta ei minun lahjoillani. Eikä minulla sitä paitsi ole mitään ihmeellistä sanottavaa hiuksistani. Se on keskipitkä, ohut, keskiruskea ja inhoan kampaajalla käyntiä. Siinä se oli.

Ajattelin myös kaikkea lennokasta; hiusten kulttuurinen merkitys, hiusmuoti kautta aikain, kaljuuntuminen ja sen yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Mutta meni hiukan ylilennokkaaksi...

Hiukset tuntuvat aika vähäpätöiseltä aiheelta. Mitä niistä on sanottavaa? Kasa ylikasvanutta karvaa, joka roikkuu päässä. Ja silti, jotain niissä on. Niihin upotetaan huikeita määriä rahaa. On ihmisiä, jotka käyvät kampaajalla kerran kuussa ja monet hiustenhoitotuotteen maksavat sydämen pysähdyttäviä summia. Joku niitäkin ostaa eikä kampaajiakaan ole vain muutama hassu. Hiuksista tehdään taideteoksia. Niistä leikataan geometrisiä kuvioita ja julkimoiden hiustyylejä lehdet seuraavat kuin haukat. "Kopioi tähtityyli! Juliette Binochen pehmeät kiharat, Cindy Crawfordin kiiltävä suora, Keira Knightleyn poikatukka. Kokeile! Föönää! Tee näin ja noin." Hiukset ovat myös yksi osa, joista julkimoita arvostellaan, erityisesti naisia. 80-luvun takatukille nauretaan, esitellään Meg Ryanin ja Sarah Jessica Parkerin "kasarimuotia", kehutaan Natalie Portmania, valitetaan, että Kim Basinger värjäsi tukkansa mustaksi. Kuinka se kehtasi?!

Hiukset voivat myös olla kapinaa, lausunto omasta identiteetistä. Punkkareilla on oma tyylinsä, gootti ei ole gootti, ellei hänen kuontalonta ole musta tai jotenkin muuten synkänoloinen. Skinheadid ovat nimensä mukaisesti "paljaspäisiä" eli kaljuja. Hipeillä on pitkä tukka, joko muuten vaan sotkussa tai kampaajalla "tuhottu" eli rastat. Kiireisen virkanaisen päässä viipottaa tiukasti muotoon leikattu polkkatukka, jonka hoito on helppoa ja nopeaa.

Sitä paitsi, ajatelkaa kaljuuntuvaa miestä. Hänhän on kriisissä. Voi ei, tukka lähtee, mitä teen?! Toiset pääsevät kriisinsä yli; "no, kaljuunnun, mitäs tuosta. Oikeastaan näytän aika komealta kaljuna." Toiset kampaavat jäljelle jääneet hiuksensa kaljun yli ja yrittävät epätoivoisesti feikata. Kolmannet upottavat hurjia summia hiustenistutukseen, peruukkeihin ja salaperäisiin mömmöihin, joiden pitäisi palauttaa tuuhea kuontalo.

Naiset eivät kaljuunnu, mutta hiukset kyllä ohenevat ajan myötä ja joillain on ohut tukka jo lähtöasemissa. Sitä sitten vaikeroidaan ja hankitaan hiusten pidennys tai tuuhennus. Joskus se onnistuu, joskus tulee maksettua siitä, että viikon kuluttua lisätukka on kädessä eikä päässä. Mutta tukkaa on oltava. Kalju nainen on monin verroin hurjempi ilmestys kuin mies - sehän on rekkalesbo! Ja ruma kaiken lisäksi. (Tosin Sinead O'Connor oli kaljuna kaunotar.) Syöpähoidon myötä hiuksensa menettäneet naiset hankkivat peruukin.

Ja ne historialliset hiukset... Huh huh. Mitä tahansa kuvitettua historiankirjaa lukemalla löytyy kymmenittäin vinkeitä hiustyylejä. On niin korkeaa peruukkia, että naisen piti kumartua astuakseen huoneeseen. Kun oma väri ei Roomassa kelvannut, germaaninaisilta ajeltiin pää ja tehtiin peruukkeja, jotta roomattaretkin olisivat blondeja. Miehet olivat milloin lyhythiuksisia ja parrattomia, milloin karvaisempia kuin 60-luvun hipit. Toisinaan tukan piti olla ylhäällä, toisinaan alhaalla, joskus kihara, joskus suora. Tylsää ei ollut milloinkaan.

No, ehkä minä kirjoitan niistä hiuksista joskus. Kunhan keksin, että mitä.