Portti naisten maahan

On vaikeaa olla vaatimaton, kun on näin hyvä.

Oma valokuva
Nimi: Arawn
Sijainti: Manala, Helvetin alin piiri

Karvainen neitsyt

tiistai, marraskuu 01, 2005

Lapsuudesta

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, mitä kertoisin lapsuudestani. Minullahan on tavallaan kaksi lapsuutta - toinen täällä Suomessa ja toinen Ukrainassa. Osittain tämän vuoksi Ukraina on minulle hyvin rakas ja nostalginen maa, vaikka olosuhteet siellä ovat hyvin kurjat. Minun lapsuuteni siellä oli nimittäin onnellinen. Ei se ollut mitenkään erityisen onneton Suomessakaan, mutta Ukraina oli jotain hienoa ja erilaista.

Kun olimme Ukrainassa, asuimme tavallisesti mummon luona. Viimeisinä aikoina hän oli huonossa kunnossa, makasi vain kotonaan, kunnes joutuis sairaalaan halvauksen vuoksi. Muistan hänestä erityisen hyvin kultahampaat, kun hän hymyili. Niitä oli muutama. Hänen nimensä oli Maria Stepanovna. Kukaan ei koskaan kutsunut häntä Mashaksi, vaikka se on Marian venäläinen lempinimi. Hän oli kaikille Maria Stepanovna.

Myöhemmin kultahampaat varastettiin. Perhe on epäillyt Ljöshaa, kummisetäni entisen avovaimon poikaa.

Nähkääs, kun olin pienempi, ukrainalainen sukuni meni viihdyttävästä saippuasarjasta. Oli viriili, tumma ja komea kummisetä, jonka vaimo oli kuollut nuorena. Kummisedällä oli kaksi lasta, Natasha ja Leena, serkkuni. Leena solmi "tylsän" liiton Vanjan kanssa, synnytti tyttären samoihin aikoihin, kun pikkuveljeni syntyi ja elelee tätä nykyä kai tyytyväisenä Vanjansa ja Nastjansa kanssa. Natasha sen sijaan on aina ollut säpäkämpi. Hän nai huomattavasti vanhemman maanviljelijän, joka kohteli häntä huonosti, synnytti tälle kaksi tytärtä ja otti eron. Äijän äiti oli kuulemma melkoinen äkäpussi, kohteli miniäänsä huonosti ja yritti väittää, että kaikki omaisuus kuului erossa hänen pojalleen. No, eipä kuulunut, tila ja elukat jäivät Natashalle.

Joka kesä matkustimme Asovan meren rannalle. Se on yleinen lomakohde Ukrainassa, erityisesti Brdjansk - niminen kaupunki. Siellä on aina lasteittain aggressiivisia itikoita.

Kun oli 12, asustimme pienessä lomalaisten hökkelikylässä, josta oli lyhyt matka rantaan. Hieman kauempana oli yleinen rakennus, jossa oli televisio ja siellä pidettiin diskoja. Lambadaa paikallinen dj soitteli erityisen ahkerasti. Öisin kalastajat kävelivät pitkin matalaa rantavettä vetäen perässään verkkoa, jossa on pitkä suppilo. Saatuaan suppilon täyteen, he tulivat rannalle ja ryhtyivät lyhtyjen valossa erottelemaan saalista. Minä ja Valja (se kummisetäni entinen avokki, silloin nykyinen) kuljimme heidän perässämme ja kaivelimme kuhisevaa kasaa, jonka he jättivät jälkeensä. Sieltä löytyi meduusoja, pieniä kampeloita ja katkarapuja. Usein heittelimme pikkukaloja takaisin veteen, jotta ne kasvaisivat suuremmiksi.

Jonain seuraavana vuonna yövyimme kummisetäni tuttujen omakotitalossa. Silloin äiti ei ollut mukana vaan Ari, mikä oli aika harvinaista. Mutta Ari on aina tullut hyvin toimeen Ukrainan suvun kanssa. Kun juodaan tarpeeksi hunajachilivodkaa ja "samagonkaa", yhteisellä kielelläkään ei ole niin väliä.

Ranta oli tällä kerralla kauempana, mutta se oli autiompi. Se ei ollut yleinen lomakylä, vaikka siellä kyllä kuljeskeli ihmisiä uimassa. Löysimme kuivuneen taskuravun luurangon ja neulakaloja. Laituri oli pitkä, sementtinen ja limainen, ympärillä kohosivat kalliot, joiden väliin kellervätä hiekkaranta jäi. Ostimme uimapatjan, mutta menetimme sen heti alussa. Minä ja Misha leikimme sillä, molemmat yrittivät napata sen itselleen, kun yhtäkkiä kolmiosaisen uimapatjan yksi osa ponnahti pystyyn. Tuuli oli niin hurja, että se tarttui keksimäänsä purjeeseen ja vei uimapatjan mukanaan. Vietimme aikaamme arvaillen, missä uimapatja ajautuisi rantaan.

Eräänä aamuna meidän piti mennä kalastamaan, mutta en jaksanut nousta ylös ennen kuutta. Niinpä kuorsasin tyytyväisenä siihen asti, kun Misha ja Ari palasivat kalojen kanssa. He väittivät kalastaneensa ne itse, mutta kukaan meistä muista ei uskonut sitä. Kalat kuitenkin paistettiin ja syötiin. Tosin, minä en niitä syönyt, koska ne olivat kivisimppuja. Minua oli sinä vuonna peloteltu kivisimpuilla. Olimme käyneet hautausmaalla tädin (Mishan nuorena kuolleen vaimon) haudalla. Matkalla tädin haudalle on paljon muita hautakiviä, joissa on hyvin aitoja kuvia vainajista. Osa on vasta lapsia, jopa vauvoja. En tiedä, millä tekniikalla kiveen saa ympättyä liki valokuvan tarkkuudella kuvia, mutta vaikuttavia ne ovat. Misha pysäytti minut jonkin nuoren tytön haudan luo ja kertoi, että tämä oli kuollut saatuaan ruokamyrkytyksen syötyään huonosti kuivattuja kivisimppuja. Sen jälkeen en uskaltanut vuosiin koskea kivisimppuihin, en edes paistettuina.

Eräänä päivänä törmäsimme rannalla kahteen saksanpaimenkoirapentuun. Ne olivat suunnattoman suloisia ja vietin koko päivän leikkimällä niiden kanssa. Oletettavasti ne nukkuivat rannalla väärin päin lojuvan veneen alla. Olisin halunnut ne mukaani, mutta en saanut ottaa. Olin kovin murheellinen, minun kävi sääliksi niitä koiraparkoja.

Kotiin palasimme kahden välietapin kautta. Ensin kävimme jollakulla Mishan tuttavalla, jolla oli vuohia. Yksi kili oli halvaantunut ja se vain makasi laatikossa pienenä ja surkeana eikä kyennyt liikkumaan. Juotin sille maitoa matalasta astiasta, mutta kili oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin juoda. Kiliparka. Kai se kuoli pian ja pääsi kilien taivaaseen.

Toinen välietappi oli serkkuni Natashan luona, joka juuri niihin aikoihin oli jättänyt miehensä. Hänen vanhempi tyttärensä Anna oli n. kuusivuotias, ujo pirpana ja nuorempi tytär Tonja (Antonina, tätini mukaan) suurisilmäinen vauva, joka huusi yllättävän vähän. Enimmäkseen Tonja vain tuijotti meitä suurilla, harmailla silmillään.

Natashalla oli kanoja, hanhia ja kissoja. Lehmiäkin oli, mutta ne olivat laiduntamassa, joten niitä en nähnyt. Kun lähdimme, Mishan pieni lada oli täynnä kärpäsiä. Ajoimme monta kilometriä ikkunat apposen auki, jotta kärpäset älyäisivät häipyä.

Lapsuudesta muistaa yllättävän paljon, kun sitä muistelee.

3 Comments:

Peggy G. said...

Kiitos kiehtovasta kertomuksesta! Ukraina on varmasti hyvin mielenkiintoinen paikka, siellä ihmiset ovat kokeneet kovia. Ovatko ihmiset yleisesti ottaen uskonnollisia? Sinua on varmaan pienestä pitäen käytetty Ukrainan kauniissa kirkoissa.

Olen ynnäillyt sinun olevan noin kymmenen vuotta itseäni nuorempi - 10 tai 11, luulisin - ja siinä mielessäkin on kiinnostavaa lukea lapsuuskertomuksia, olivat ne sitten Suomesta tai Ukrainasta. Minulla ei oikeastaan ole paljoakaan kosketuspintaa 80-luvulla syntyneiden elämään, kun itse olin perheeni nuorin lapsi, eivätkä serkutkaan niin myöhään syntyneet.

marraskuu 01, 2005 8:59 PM  
Arawn said...

En valitettavasti osaa sanoa, kuinka uskonnollisia ihmiset ovat. Neuvostoliiton aikanahan uskontoa ei saanut juuri harjoittaa. 80-luvulla ei enää ollut niin tiukkaa kuin aikoinaan, kirkkoja oli ja ne toimivat, mutta ei se ihmisten arjessa erityisemmin näkynyt. Lapsena muistan käyneeni vain pari kertaa Ukrainassa kirkossa ja niistäkin selvimmin sen kerran, kun pikkuveljeni käytiin kastamassa.

Sinänsä ihmiset kyllä uskovat. Neitsyt Maria on tärkeä, erityisesti pienet ikonit. Äidilläkin niitä on paljon. Romahduksen jälkeen uskonnollisuus on ollut nousussa, esimerkiksi kummisetäni naapurissa toimi katolinen kirkko ja luostari ihan omakotitalossa. Taannoin he saivat kaupungilta uudet tilat, joten kyseisessä talossa asustaa tällä hetkellä vain jokunen nunna.

Minä olen 22 tällä hetkellä.

marraskuu 01, 2005 9:20 PM  
Måårteniika said...

tuli muuten noista sun tyttö-ajoista
mieleen että vaikka minä olen
6,66 vuotta sinua vanhempi niin
vanhasta iästäni huolimatta minä olen
OIKEA NAISTENTYTTÖ
eli aina kun olen nais-seurassa
niin olen sellanen hihittelevä
ja naiselle yield:aava
OIKEA NAISTENTYTTÖ.

marraskuu 07, 2005 9:10 PM  

Lähetä kommentti

<< Home