Sivistymätön silakka

Olen lueskellut hiukan lisää näistä sivistysjutuista, eritoten Kutrin blogista ja niistä, jotka hän oli linkannut. Kutri kirjoitti melkoisesti omista "sivistymiskokemuksistaan", mikä pisti miettimään niitä asioita, joita itse olen kokenut.

Olen aina halunnut kirjailijaksi. Nuorempana väänsin runoja ja päätin tulla runoilijaksi, mutta siitä ei sitten tullut mitään. Erityisen "sivistymätöntä" oli kirjoittaa loppusoinnullisia runoja. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että loppusoinnut jäivät jonnekin Tulenkantajia seuraaviin sukupolviin ja antaa Sarkian, Harmajan, Meriluodon ja kumppanien maatua rauhassa haudoissaan. Mutta minä ihailen loppusoinnullisia runoja enemmän kuin niitä, joissa ei loppusointuja ole. Tämä siksi, että on oikeasti oikea leimahdus luoda rytmillisesti, kielellisesti ja aiheeltaan sujuva runoja, jossa on loppusoinnut.

No, koska aion kirjailijaksi, suunnittelin tietysti lukevani klassikoita. Nehän "kuuluu" lukea, jos aikoo olla vakavasti otettava kirjailija. Jostain syystä päätin aloittaa Raymond Chandlerista, joka tosin on vain dekkarien klassikko. "Piirit" eivät takuulla kelpuuttaisi häntä Hemingwayn, Sillanpään ja muiden nobelistien seuraan. Taplasin englanniksi läpi useita Chandlerin dekkareita ja pidin niistä. Alkukielellä luin siksi, että olin silloin Englannissa ja harjoittelin lukemaan englantia.

Seuraavaksi ajattelin lukea Rouva Bovaryn. Se sentään on ihkaoikea kunnon klassikko. Se jäi. Yritin Hemingwayta, aloitin novelleista. Ne olivat yhtä kiinnostavia kuin viime vuonna kuollut silli. Luin Humisevan harjun. Siinä oli puolet liikaa. Luin Tuulen viemää (tosin sekään ei voi olla OIKEA klassikko, koska se on viihdettä) hyppien. Austenilta olen lukenut kaiken, mutta Järki ja tunteet saivat minut nukahtamaan - oikeasti. Sillanpäältä luin kirjan "Silja, nuorena nukkunut". Se ei ollut mitenkään ihmeellinen.

Mitä elokuviin tulee, "klassikkoja" on työlästä saada käsiinsä. Yle näyttää niitä harvoin ja huonoon aikaan ja Elokuva-arkisto on jossain huitsin nevadassa enkä omista edes videoita tai DVD-soitinta, joiden avulla voisin niitä elokuvia katsoa. Olen siis vuokraamoiden, television ja teattereiden varassa. Orionissa tosiaan näytetään vaikka mitä jännää, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi mennä sinne.

Jos sitten otetaan tietokirjallisuus, luen lähinnä omaan alaani liittyviä juttuja ja popularisointeja. Valittujen palojen tietopläjäykset ovat oikein mukavia. Niistä olen kerännyt suuren määrän yhdentekevää nippelitietoa, kuten esimerkiksi sen, että Varjohaikaran pesät ovat valtavia, Alppikello on Euroopan korkeimmalla kukkiva kasvi ja Purya Raimondii -niminen kasvi Etelä-Amerikassa järjestää valtavan kukkakarnevaalin, jonka jälkeen se kuolee. Mutta tietenkään nämä valittujen palojen kirjat eivät ole "oikeaa tiedettä", nehän ovat kansantajuisesti ilman viittauksia kirjoitettu.

Sedis olisi varmaan soikeana onnesta, jos tietäisi, että olen lukenut myös elokuvatutkimuksen kirjoja. Tein esseen Kaunasta ja japanilaisesta kauhuperinteestä, joten kahlasin läpi joitain elokuvatutkimuksen opuksia. Valitettavasti japanilaisesta elokuvasta oli kovin vähän minulle hyödyllistä tietoa ja ne kaksi kirjaa, joissa olisi erikseen japsikauhusta kirjoitettu, olivat koko ajan lainassa elokuva-arkiston kirjastosta. Se siitäkin sitten.

Pidän kirjatenteistä, joten niihinkin joudun lukemaan paljon tietokirjoja. Erityisesti japanintutkimukseen joutuu lukemaan kauheita kasoja englanniksi. Kun opinnot taas syksyllä alkavat, voitte olla varmoja, että kun olen selvinnyt japanin, venäjän ja kreikan tenteistä sekä uskontotieteen syventävästä esseestä (+ kaikki muut kielten työt) minä EN takuulla lue enää vapaa-ajallani huvikseni tietokirjoja. En hemmetissäkään enkä maksustakaan. Minä luen hömppää.

Sivistys on kummallinen asia. Sitä ei voi syödä, juoda eikä myydä mutta silti sen tärkeydestä kohkataan tietyissä piireissä hirvittävästi. Ihan kuin olisi joku taho, joka pystyy ja jolla ennen kaikkea on jokin ylemmältä taholta saatu oikeus määritellä se, millainen tieto sivistykseen kuuluu ja millainen ei.

Minun puolestani sivistyksellä voi vaikka nakata vesilintua. Ei kenellekään ole oikeasti elintärkeää tietää, kuka oli Semiramis tai että Assurbanibalilla oli valtava kirjasto, josta osa on säilynyt nykypäivään asti tai että ensimmäinen nainen, joka Roomassa julistettiin jumalattareksi, oli Neron tytär Drusilla (voin muistaa väärinkin, se saattoi myös olla joku Caligulan sisarista). Mitä minäkin noilla tiedoilla teen? Jos joku haluaa tietää, mistä ne ovat peräisin, satuin suorittamaan jonkun muinaisassyriamesopotamiamikälie -kurssin ja kirjahyllyyni kuuluu yksi teos Rooman naisista. Ja minulla on kohtuullisen hyvä nippelinkerääjämuisti.

Ihmisten kannalta tärkeää on tieto, jota he tarvitsevat selvitäkseen hyvin joka päiväisessä elämässään. Loppu on ylimääräistä, ihan kivaa, mutta ei mitenkään välttämätöntä. Sivistys on vain yksi tapa luokitella ihmisiä, sillä koskaan ei saavuteta tasoa, jossa kaikki olisivat suunnilleen yhtä sivistyneitä. Aina osa tietää enemmän kuin enemmistö ja tämä osa voi sitten joko puuhailla tyytyväisenä tietojensa parissa (kuten eräät) tai vaikeroida, mikseivät kaikki halua ja pyri sivistyksen kultatorniin yhtä kiihkeästi kuin he (kuten toiset).

Niin. Onhan se aina yhtä järkyttävää oivaltaa, että asia, joka itselle on tärkeä, ei merkitse naapurille kuolleen silakan vertaa. Ja ennen kaikkea se on väärin. Niin väärin!