Minkä lapsena taitaa...
No nyt on ruotsalaiset häät nähty, ainakin yhdet sellaiset. Miehen serkku purjehti avioliiton satamaan katolisin menoin ja jälkibileet pidettiin sievässä kartanoravintolassa. Kaiken kaikkiaan oli oikein viihtyisää, hyvää ruokaa, hyvää seuraa, hyvä bändi. Piskuinen miinus ianikuisesta täytekakusta, jota tarjotaan aina ja ikuisesti kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä. Suklaakakkua, edes joskus, pliiiiis!
Häät ovat jännä juttu. Pienenä tyttönä sitä ajatteli menevänsä naimisiin - totta kai, naisethan menevät naimisiin ja hankkivat sitten lapsia. Se vain on niin, ei sitä kyseenalaistanut eikä mieleenkään juolahtanut, että vaihtoehtoja voisi olla. Suuret häät, valkea, hulmuava asua, sulholla ei niin väliä, kaksi lasta (mieluiten tyttö ja poika), kirkko, pappi, suuri suku (minun tapauksessani sinne olisi pitänyt raapia ukin serkutkin, jos haluaisi sukuhäät) jne. Jokaisen pikkutytön unelma ennen kuin pikkutyttö kasvaa ja ymmärtää, että on vaihtoehtoja.
Tähän liittyy myös eilinen käynti miehen ystävän luona, joka on pariviikkoisen pojan äiti. Tuli juteltua pojan isän kanssa legoista ja nukeista, onko se nyt sopivaa pojan leikkiä nukeilla ja tytön legoilla, miehen hameenkäytöstä ja muusta. Niinhän se menee, että usein tytöt unelmoivat prinsessahäistä, leikkivät kotia barbeilla ja tekevät ruokia leikkimökissä. Pojat rakentavat legoista linnoja ja autoja, lennättävät lentokoneita ja roiskivat rapakoissa.
Mutta miksi? Onko se oikeasti jotenkin koodattu geeneihin, että jos olet tupla-X, et VOI tehdä lapsena muuta kuin haaveilla pinkkejä unelmia ja leikkiä nukeilla? Legoista ja roboista tykkäävät tuplaäksät ovat jotenkin viallisia, mutantteja. Eikä XY:llä ole muuta vaihtoehtoa kuin paneutua He-Manin ja Turtlesien ihmeellisiin maailmoihin, sillä jestas, XY ja nuket ovat sellainen geenipommi, että konservatiivit saavat sydänoireita.
Ei minua haittaa se, että tyttö leikkii nukeilla ja poika legoilla. Minua harmittaa se, että vaihtoehtoja ei tarjota tai niitä suorastaan paheksutaan. Pojalle hankitaan siniset pöksyt ja tytölle punaiset, ihan kuin värit jotenkin liittyisivät olennaisesti sukupuoleen. Tytölle ostetaan barbi, vaikka hän kaihoisasti katselisi legopakkauksia ja nukeista innostunut poika viedään lastenklinikalle varmistamaan, ettei hän ole homo tai transu. NO, valistuneet vanhemmat voivat vielä lykätä tytölle legot ja autot ja robot, mutta poika ja barbit? Ei ikinä.
Ja kun se alkaa lapsena, se kestää aikuisuuteen asti. Siinä sen surullisuus.
Häät ovat jännä juttu. Pienenä tyttönä sitä ajatteli menevänsä naimisiin - totta kai, naisethan menevät naimisiin ja hankkivat sitten lapsia. Se vain on niin, ei sitä kyseenalaistanut eikä mieleenkään juolahtanut, että vaihtoehtoja voisi olla. Suuret häät, valkea, hulmuava asua, sulholla ei niin väliä, kaksi lasta (mieluiten tyttö ja poika), kirkko, pappi, suuri suku (minun tapauksessani sinne olisi pitänyt raapia ukin serkutkin, jos haluaisi sukuhäät) jne. Jokaisen pikkutytön unelma ennen kuin pikkutyttö kasvaa ja ymmärtää, että on vaihtoehtoja.
Tähän liittyy myös eilinen käynti miehen ystävän luona, joka on pariviikkoisen pojan äiti. Tuli juteltua pojan isän kanssa legoista ja nukeista, onko se nyt sopivaa pojan leikkiä nukeilla ja tytön legoilla, miehen hameenkäytöstä ja muusta. Niinhän se menee, että usein tytöt unelmoivat prinsessahäistä, leikkivät kotia barbeilla ja tekevät ruokia leikkimökissä. Pojat rakentavat legoista linnoja ja autoja, lennättävät lentokoneita ja roiskivat rapakoissa.
Mutta miksi? Onko se oikeasti jotenkin koodattu geeneihin, että jos olet tupla-X, et VOI tehdä lapsena muuta kuin haaveilla pinkkejä unelmia ja leikkiä nukeilla? Legoista ja roboista tykkäävät tuplaäksät ovat jotenkin viallisia, mutantteja. Eikä XY:llä ole muuta vaihtoehtoa kuin paneutua He-Manin ja Turtlesien ihmeellisiin maailmoihin, sillä jestas, XY ja nuket ovat sellainen geenipommi, että konservatiivit saavat sydänoireita.
Ei minua haittaa se, että tyttö leikkii nukeilla ja poika legoilla. Minua harmittaa se, että vaihtoehtoja ei tarjota tai niitä suorastaan paheksutaan. Pojalle hankitaan siniset pöksyt ja tytölle punaiset, ihan kuin värit jotenkin liittyisivät olennaisesti sukupuoleen. Tytölle ostetaan barbi, vaikka hän kaihoisasti katselisi legopakkauksia ja nukeista innostunut poika viedään lastenklinikalle varmistamaan, ettei hän ole homo tai transu. NO, valistuneet vanhemmat voivat vielä lykätä tytölle legot ja autot ja robot, mutta poika ja barbit? Ei ikinä.
Ja kun se alkaa lapsena, se kestää aikuisuuteen asti. Siinä sen surullisuus.
8 Comments:
Minä taisin olla lapsena lievästi erilainen, minä en haaveillut prinsessahäistä, pelkäsin niitä. Muistan sen vapauden tunteen kun tajusin ettei minun tarvitse mennä naimisiin kirkossa. Eikä avioliitto tuntunut koskaan itsestäänselvältä, oikeastaan aika epätodennäköiseltä kohdallani. Meillä oli legoja ja barbeja ja poneja ja naapurin poikien roboteillakin sai leikkiä. En muista että minulle olisi koskaan ollut tärkeää olla jotenkin tyttömäinen.
Itse leikin lapsena legoilla ja nukeilla. En missään vaiheessa kokenut, että mua oltaisiin yritetty ahtaa johonkin muottiin - ja katso, kasvoin muotista ulos.
Tuo tyttöjen ja poikien värit -juttu kyllä kyrsii. Olin joskus töissä kaupassa, jossa myytiin sellaisia pieniä folioilmapalloja tikun nenässä. Pikkutyttö haaveili silmät hehkuen vaaleansinisestä pallosta, mutta äiti tuhahti tytölleen, että ethän sinä sellaista ota, se on poikien väri, ja osti pettyneelle tytölle hempeän vaaleanpunaisen pallon.
Kututti.
Sellaistahan se on. Kamalaa. Pienenä mua ärsytti kun oli niitä nukkeja, enkä tiennyt mitä niillä tehdään. Veljeni sai kaikki hyvät tekniikkalegot ja kun itse sain yhdet sekin paketti jotenkin luisui veljelle.
Sittenkin musta tuli sen verran kiero, että nyt tykkään kuumapuhalluksesta ja hitsaamisesta, vaikka opiskelenkin yliopistossa naisille sopivaa.
Ja ennen mä olin sellaisessa iltapäiväkerhossa töissä, jossa mun käskettiin sanoa tytöille, että niiden pitää antaa poikien pelata rauhassa ja mennä leikkimään tyttöjen leikkejä. Sieltä oli pakko lähteä parempiin töihin.
Mulla on ollut aina haaveissa prinsessahäät ja lapsia, mieluiten kolme. No nyt olen naimisissa, ilman satuhäitä ja lapsetkin taitavat, syistä, jäädä yhteen. Mutta tämä sopi minulle. :) Pikkusiskoni ei halua mitään edellisistä. Alkuun se tuntui vähän hassulta, varsinkin pienenä tyttönä, sillä hän on aina ollut tätä mieltä.
Koulussa meillä oli kiva poika, joka tykkäsi leikkiä barbeilla ja poneilla. Vielä "isona poikanakin". Synttäreilläkin oli pääasiassa tyttöjä vieraana. Kyllä, hän sai kuulla aiheesta, mutta ei missään vaiheessa "sortunut paineen alla"! (aplodien paikka)
Äitinä on myös kuullut erinäiköisiä tarinoita.. Pojasta, joka halusi kultaiset kerhotossut (ja sai ne ja oli oikein ylpeä ja tyytyväinen). Pojasta, joka pyytää "tyttöjen väristä salaattia".
Mutu-tuntumalla väittäisin, että tytöille sallitaan enemmän "lipsumista" perinteisistä leikeistä. Tytöt saavat leikkiä "Formuloita" pihalla, mutta poika työntämässä nuken rattaita...
mun kokemus naisista, siis muista
kuin minusta, on että he nimenomaan
tykkäävät vaalean-sinisestä väristä,
eivät vaalean-punaisesta kuten minä,
eli tässä suhteessa olen hieman
erilainen ikä-neiti.
eräs tuntemani entinen nazi-feministi nykyinen raivo-feministi
sanoi että vaalean-punainen ei liity
naisellisuuteen sitten mitenkään,
ja että hänen mielestään naisellisuuteen liittyy vain yksi
väri: veren-punainen.
mutta hänenkin lempi-värinsä
on vaalean-sininen.
Nuo sopivat värit ovat aika huvittavia oikestaan, oliko se vielä joskus 1900-luvun alussa kun energinen ja aktiivinen vaaleanpunainen sopi pojille ja herkkä sininen tytöille. Minä perin vauvana kaikki vaatteet puoli vuotta vanhemmalta poikaserkulta, 80-luvun alkuun sopien ne taisivat olla ruskeita. Äidiltäni oli neuvolassa kysytty oliko hän pettynyt kun ei tullutkaan poikaa.
Oli minulla kyllä vaaleanpunaisiakin vaatteita, muiden värien joukossa.
Tjaa. Minä olen aina ollut siinä käsityksessä, että Legot ovat yksiä harvoja unisex-leluja, joilla leikkivät pojat siinä kuin tytötkin, ilman että kumpiakaan katsottaisiin missään määrin kieroon. Ainakin minun lapsuudessani oli näin.
Ja häistä. Minä inhosin pienenä tanssimista, ja kun luulin että häissä on AINA PAKKO tanssia häävalssia yms., olin ihan surun murtama, kun ajattelin etten sitten voi kai koskaan mennä naimisiin. Vanhapiikuus kuulosti huomattavasti pienemmältä pahalta kuin häävalssin pakkotanssiminen.
protestoin. Erään tuttavaperheemme poika on leikkinyt pienestä pitäen nukeilla ja barbeilla, huomattavasti vähemmän kuin autoilla ymsyms. Hänen vanhempansa eivät ole oikeasti yrittäneet tyrkyttää hänelle 'poikien' leluja, vaan on pojalla ollut omat barbit siinä missä siskollakin :) Nykyään se kausi taitaa tosin ehkä olla ohi, kun yläaste odottaa.
Lähetä kommentti
<< Home