Riitelyoppia

Tiedättekö, mitä inhoan erityisesti. Ihmisiä, joiden kanssa ei voi riidellä kunnolla. Homma tyssää joko toisen puhumattomuuteen tai siihen, että toinen ilmaisee ärtymystään erinäisin tavoin, mutta ei kerro, missä on vika. Tästähän muuten usein syytetään nimenomaan naisia, mutta kyllä ne miehetkin osaavat.

Joidenkin kanssa voi riidellä, jos olet itse sählännyt, sitten kyllä tulee palautetta. Mutta annas olla, jos sinulla olisi jotain sanomista. Kaikki valuu kuin vesi hanhen selästä, toisella on tuhat ja yksi puolustusta ja jos ne loppuvat kesken, taikurinhattu, josta vedellä lisää. Nämä ihmiset eivät kerta kaikkiaan tee väärin, ellei kyse ole Kilimandjaron kokoisista mokista. He eivät millään ymmärrä, että joskus pienetkin jutut voivat nyppiä, hämmästelevät vain, että mitä se nyt pikkuasioista ruikuttaa ja loukkaantuvat, kun joku on kehdannut nipottaa heille.

Oli aika, jolloin minäkään en osannut riidellä, ainakaan niin, että olisin valittanut edes tutuille. Miehen kanssa sitä oppi kuitenkin nopeasti. Se ei vain antanut minun murjottaa rauhassa vaan vaati saada tietää, mikä on vikana enkä minä toisaalta edes osaa murjottaa. Sikäli epästereotyyppinen mies (onneksi). Valitettavasti joidenkin kanssa tästä uudesta kyvystäni ei ole iloa. Monet väittävät naisten harrastavan ilkeää selän takana valittamista, kun taas miehet sanovat asiansa suoraan (enpä usko, mutta se on jo toinen tarina). Olen alkanut ymmärtää niitä naisia, jotka tosiaan valittavat toisistaan ihan muille kuin valituksen kohteelle. Minä valittaisin oikein mielelläni kohteelle, mutta kun se ei onnistu. Sen lisäksi, että valituksen kohde on maantieteellisesti muualla, sille on turha rutista mistään mitään, se on syytön nyt, aina, ikuisesti ja vielä sen jälkeenkin. Amen.