Tavan roisto ja afrikkalainen lintu

Tänään aamulla söin kaikessa rauhassa aamiaistani ja lueskelin Helsingin Sanomia. Rento aamiaistuokioni päättyi kuitenkin äkisti. Silmäni pysähtyivät järkyttävään, suorastaan hirvittävään lehtijuttuun sivulla A 15. En voinut purskauttaa kahvia ulos suustani elokuvamaisen dramaattisesti, sillä minulla ei ollut kahvia. Maidonkin olin jo ehtinyt juoda loppuun. Minun oli siis vain haukottava henkeä ja kerättävä feministinen paheksuntani täyteen iskuun lukiessani, kuinka Helsingin Sanomat tapasi Kari Haklin.

Hakli on valokuvaaja, joka jokunen aika sitten piipahti Afrikassa, Beninissä. Siellä hän ystäviensä kautta tapasi togolaisen Martina Napon, joka nyt on ollut Suomessa jo jonkin aikaa ja häitä ollaan järjestämässä. Häitä! Suomalainen, siis huomatkaa, suomalainen mies kehtaa tuoda tänne jonkun afrikkalaishutsun naidakseen tämän! Eikä siinä kaikki, Kari Hakli on 65-vuotias, kun taas afrikkamorsiamella on ikää vain 29 vuotta. Hakli voisi siis olla morsiamensa isä! Kuinka se julkeaa. Kuinka se saattaa tälla tavalla häväistä meidät, se mato, ajattelin. Tai tiesin, että minun oli ajateltava näin, sillä feministinä en muuta voi. Haklin olisi pitänyt tyytyä elämään loppuikänsä yksin tai ottaa joku ikäisensä, ruma suomalaisfeministi. Olisi se voinut toki olla vähän Haklia vanhempikin.

Luettuani jutun istuin pitkään lehti sylissä ja odotin raivokohtausta. Päässäni raksuttivat ne kymmenet ajatukset, jotka feministinaisen päässä tällaisella tappion hetkellä vilkkuvat. Se roisto. Se tavan atm. Se pukki. Se rahanahne narttu. Onpa ulkona ikävä ilma. Millaisen hamekankaan kävisin ostamassa tänään. Onkohan tilillä rahaa? Aijai, nyt ajatukset harhautuvat.

Odoteltuani puoli tuntia turhaan maailman seisauttavaa naksahdusta, ajattelin, että kenties olen vielä liian shokissa. Minun on rauhoituttava, luettava juttu uudelleen, blogattava siitä, kuinka ällöttäviä suomalaiset atm:t ovat. Niinpä menin harjaamaan hampaani, luin sähköpostini, pukeuduin, söin omenan. Sitten istuuduin uudestaan, otin lehden käteeni ja luin jutun. Kyllä, yhä oli 65-vuotias Kari Hakli menossa naimisiin 29-vuotiaan togolaisen Martina Napon kanssa. Mikään ei ollut muuttunut puolessa tunnissa.

Istuin ja odotin. Muutama pisara iskeytyi ikkunaan. Kämppiksen huoneesta kuului kolistelua. Odotin. Aurinko kurkisti pilven takaa, koivut huojuivat tuulessa kuin anorektiset mielipuolet. Odotin. Odotin. Ja odotin. Mitään ei tapahtunut. Ei yhtään mitään.

Nousin tuoliltani, kävin tunkemassa Helsingin Sanomat lehtiroskakoriin ja lähdin ostamaan kangasta.