Lihava lapsi
Minulla oli täällä joskus lihavuushistoria, mutta se katosi kauan sitten internetin pohjattomaan mutalätäkköön. Tässä siis uusi, lyhyempi versio.
Aivan ensiksi minä synnyin. Sen jälkeen pääsin kotiini äitini kainalossa ja ryhdyin kasvamaan. Valokuvista voi päätellä, että vielä ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin pieni oljenkorsi, joka kirmaili muhkuraisin polvin pitkin Zaparozhjen katuja, minkä seurauksena samaiset polvet olivat aina verillä. Olin pieni, laiha ja söpö, oikea mallikelpoinen tyttölapsi, jos ei oteta synnynnäistä riiviömäisyyttä huomioon.
Kolmas luokka alkoi Lotilan ala-asteella ja joskus niinä aikoina aloin lihoa. En oikeastaan ollut merkittävästi lihavampi kuin muut tytöt, mutta ympäristö ei salli sitäkään. Nöyryyttävin kokemukseni oli, kun kaverini isoveli ja tämän isoveljen kaveri pakottivat minut vaa'alle. Vaaka näytti 54 kiloa - yhtä paljon kuin kaverin isoveljen kaverilla, joka oli vuosia minua vanhempi.
Siitä se alkoi. Häpeä. Suuria vaatteita, rintaliivikammoa, pieneksi tekeytymistä ja surkea epäonnistuminen, kouluun keskittyminen. Pitihän sitä jotenkin päteä. Yläasteella pojat virnuilivat tytöille, nipistelivät takaa testatakseen, oliko näillä jo rintaliivit. Minua ei kukaan nipistellyt, ei koskaan. Kiero tilanne. Toisaalta se nipistely oli nöyryyttävää, mutta toisaalta se osoitti, että kohde kiinnosti poikia. Minä kiinnostin vain, jos joku oli samassa ruotsinryhmässä kanssani.
Hyvin nopeasti sen oppi, että muiden silmissä lihavuus oli Rikos. En tietenkään syytä pelkästään lihavuutta lapsuuteni yksinäisyydestä, mutta se, kuinka siihen suhtauduttiin, vaikutti kielteisesti käytökseeni. Kerjäsin hyväksyntää alussa kyseenalaisin keinoin, myöhemmin tyydyin vain vetäytymään kuoreeni ja syrjään. Vasta yläasteen lopulla opin puolustautumaan. Oikeastaan siltä ajalta löytyy kunniakkaita hetkiä, kun iskin Taru sormusten herrasta -painoksella erästä poikaa päähän (se, missä ovat ne kaikki kolme kirjaa) ja kun toisen kerran nöyryytin samaista poikaa koulun käytävällä. Ei enää potkinut minua toiste. Haha! Puhumattakaan luokkamme naispuolisesta pirusta, itsekkäästä kusipäästä, joka yritti saada minut tekemään venäjänläksynsä. Kerran menin halpaan, mutta luulin tosissani suostuneeni auttamaan, en tekemään koko ainetta hänen puolestaan. Se oli viimeinen kerta. Neiti räkätti, huusi ja parkui, mutta minä en enää siinä vaiheessa häntä pelännyt. En ollut enää viidesluokkalainen.
Lukioaikoina ystäväpiirini lujittui, mutta lihominen jatkui. Minä vihasin ruumistani, todella vihasin. Ja silti söin aina vain lisää. En mitenkään pakonomaisesti, en edes ahminut, mutta ruokavalioni oli varmaankin ravitsemustieteilijöiden painajainen: suklaata, ranskalaisia, nakkeja, lihapullia, limsaa, jäätelöä. Kaikkea mahdollista epäterveellistä.
Kierre katkesi Tallinnassa uutena vuonna 2001. Juhlimme siellä ja myöhemmin näin valokuvia, joissa minäkin esiinnyin. "Turvonnut pullapitko" oli ensimmäinen ajatukseni eikä oksetus ollut kaukana. Oma ulkonäköni oli niin kauhistuttava, että sille piti tehdä jotain eikä enää vain haaveilla, kuinka sipsuttaisin kesän jälkeen kouluun hoikkana kuin kukkakeppi ja hurmaisin kaikki kolmijalkaiset. Ehei. Kirjastoon vain, laihdutusopas, kaloritaulukko, jumppaohjeet.
Ylioppilasjuhliini mennessä olin laihtunut kahdeksan kiloa. Kesällä katosi seitsemän lisää. Lähtiessäni Englantiin au pairiksi painoin 85 kiloa eli olin pahimmillani painanut 100 kiloa. Englannissa tein pitkiä kävelylenkkejä, kävin uimassa, vahdin vaakaa kuin haukka, söin toisina päivinä tuskin pitää, toisinaan sorruin ahmimaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että laihdutin väärin, kolmena päivänä viikossa sallittu kalorimäärä oli 600 (hullu), mutta vähitellen sekin toimi. Palattuani painoin 74-75.
Siihen se sitten jämähti joksikin aikaa. Kesällä 2002 paino käväisi 71 kilossa, mutta söin lähinnä irtokarkkeja, joten normaaliin ruokavalioon palattuani se kipusi nopeasti takaisin 75. Lokakuussa aloitin seurustelun mieheni kanssa ja jotain vain tapahtui. Ryhdyttyäni käyttämään ehkäisypillereitä pelkäsin lihoneeni, mutta vaaka oli eri mieltä. Näytön lukema pieneni kerta kerralta, vaikka en mielestäni tehnyt kummoisia sen eteen. Lopulta se jämähti 64 kiloon.
Virallinen painoni on tätä nykyä 64-65 kiloa. Se on normaalipaino minun pituiselleni ihmiselle (168-169cm). Kerran se käväisi 60 alapuolella, heti Ukrainan matkan jälkeen, mutta on pysynyt tuossa siitä lähtien. Jouluna on joskus tullut kilo tai pari, mutta ne lähtevät aika nopeasti pois.
En siis ole enää lihava. Ja kirotun iloinen siitä. Olen oppinut tulemaan toimeen vartaloni kanssa, vaikka en voi väittää rakastavani sitä - ainakaan vielä. Tietyt asiat ovat kuitenkin minulta menettyjä iäksi sen vuoksi, että olin lihava. Joskus se tuntuu epäreilulta, mutta asiaa ei voi enää muuttaa. Myönteisiä asioita on kuitenkin paljon enemmän. En inhoa peilikuvaani, en hengästy, en tunne, että vien liikaa tilaa, en häpeä vartaloani, tiedän olevani viehättävä vastakkaisen sukupuolen mielestä. En mikään suuren luokan kaunotar, mutta viehättävä kuitenkin. Jos joku olisi sanonut minulle 18-vuotiaana, että olen viehättävä, en olisi ikinä uskonut. Inhosin itseäni niin paljon, että en olisi antanut kenenkään muunkaan rakastaa.
Olen nyt pari vuotta pysytellyt tässä painossa ja kun nykyään tiedän, kuinka nämä asiat asiallisesti hoidetaan (ruokavalio ja liikunta), en usko, että enää lihon takaisin. Sitä paitsi, liikkuminen ja hyvin syöminen on mukavaa. Eniten harrastan kuntopyöräilyä (koska samalla voi lukea) ja painoja. Olen jo pitkään suunnitellut tanssimisen aloittamista, mutta se aina jotenkin jää, ei sovi aikatauluun tai maksaa liikaa. Tai sitten se johtuu ikuisesta pelostani ryhmäliikuntaa kohtaan.
Suunnitelmissa olisi pikkuhiljaa hilata paino alle 60 kilon, mutta ei se nyt välttämätöntä ole. Tärkeintä minulle on pudottaa rasvaprosenttiani vielä jonkin verran ja sen jälkeen voin ryhtyä pysyttelemään siinä olotilassa. En tavoittele nuoren naisen unelmakehoa, sitä en voi koskaan enää saada ilman kirurgin veistä, joten se olisi ajanhukkaa. Eikä sillä lopulta niin paljoa teekään. Voisin varmaan hurmata rikkaamman miehen, mutta rakastan nykyistäni. Hän on suhtautunut ihaltavasti painohermoiluuni eikä ole IKINÄ vihjannutkaan, että minun pitäisi hoikistua häntä varten. Ei hän tosin ole minua estänytkään. Onpahan vain sanonut, että rakastaa minua tällaisena, mutta kannustaa, jos tai kun haluan itse hoikentua.Voiko sen kauniimmin sano? :)
Aivan ensiksi minä synnyin. Sen jälkeen pääsin kotiini äitini kainalossa ja ryhdyin kasvamaan. Valokuvista voi päätellä, että vielä ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin pieni oljenkorsi, joka kirmaili muhkuraisin polvin pitkin Zaparozhjen katuja, minkä seurauksena samaiset polvet olivat aina verillä. Olin pieni, laiha ja söpö, oikea mallikelpoinen tyttölapsi, jos ei oteta synnynnäistä riiviömäisyyttä huomioon.
Kolmas luokka alkoi Lotilan ala-asteella ja joskus niinä aikoina aloin lihoa. En oikeastaan ollut merkittävästi lihavampi kuin muut tytöt, mutta ympäristö ei salli sitäkään. Nöyryyttävin kokemukseni oli, kun kaverini isoveli ja tämän isoveljen kaveri pakottivat minut vaa'alle. Vaaka näytti 54 kiloa - yhtä paljon kuin kaverin isoveljen kaverilla, joka oli vuosia minua vanhempi.
Siitä se alkoi. Häpeä. Suuria vaatteita, rintaliivikammoa, pieneksi tekeytymistä ja surkea epäonnistuminen, kouluun keskittyminen. Pitihän sitä jotenkin päteä. Yläasteella pojat virnuilivat tytöille, nipistelivät takaa testatakseen, oliko näillä jo rintaliivit. Minua ei kukaan nipistellyt, ei koskaan. Kiero tilanne. Toisaalta se nipistely oli nöyryyttävää, mutta toisaalta se osoitti, että kohde kiinnosti poikia. Minä kiinnostin vain, jos joku oli samassa ruotsinryhmässä kanssani.
Hyvin nopeasti sen oppi, että muiden silmissä lihavuus oli Rikos. En tietenkään syytä pelkästään lihavuutta lapsuuteni yksinäisyydestä, mutta se, kuinka siihen suhtauduttiin, vaikutti kielteisesti käytökseeni. Kerjäsin hyväksyntää alussa kyseenalaisin keinoin, myöhemmin tyydyin vain vetäytymään kuoreeni ja syrjään. Vasta yläasteen lopulla opin puolustautumaan. Oikeastaan siltä ajalta löytyy kunniakkaita hetkiä, kun iskin Taru sormusten herrasta -painoksella erästä poikaa päähän (se, missä ovat ne kaikki kolme kirjaa) ja kun toisen kerran nöyryytin samaista poikaa koulun käytävällä. Ei enää potkinut minua toiste. Haha! Puhumattakaan luokkamme naispuolisesta pirusta, itsekkäästä kusipäästä, joka yritti saada minut tekemään venäjänläksynsä. Kerran menin halpaan, mutta luulin tosissani suostuneeni auttamaan, en tekemään koko ainetta hänen puolestaan. Se oli viimeinen kerta. Neiti räkätti, huusi ja parkui, mutta minä en enää siinä vaiheessa häntä pelännyt. En ollut enää viidesluokkalainen.
Lukioaikoina ystäväpiirini lujittui, mutta lihominen jatkui. Minä vihasin ruumistani, todella vihasin. Ja silti söin aina vain lisää. En mitenkään pakonomaisesti, en edes ahminut, mutta ruokavalioni oli varmaankin ravitsemustieteilijöiden painajainen: suklaata, ranskalaisia, nakkeja, lihapullia, limsaa, jäätelöä. Kaikkea mahdollista epäterveellistä.
Kierre katkesi Tallinnassa uutena vuonna 2001. Juhlimme siellä ja myöhemmin näin valokuvia, joissa minäkin esiinnyin. "Turvonnut pullapitko" oli ensimmäinen ajatukseni eikä oksetus ollut kaukana. Oma ulkonäköni oli niin kauhistuttava, että sille piti tehdä jotain eikä enää vain haaveilla, kuinka sipsuttaisin kesän jälkeen kouluun hoikkana kuin kukkakeppi ja hurmaisin kaikki kolmijalkaiset. Ehei. Kirjastoon vain, laihdutusopas, kaloritaulukko, jumppaohjeet.
Ylioppilasjuhliini mennessä olin laihtunut kahdeksan kiloa. Kesällä katosi seitsemän lisää. Lähtiessäni Englantiin au pairiksi painoin 85 kiloa eli olin pahimmillani painanut 100 kiloa. Englannissa tein pitkiä kävelylenkkejä, kävin uimassa, vahdin vaakaa kuin haukka, söin toisina päivinä tuskin pitää, toisinaan sorruin ahmimaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että laihdutin väärin, kolmena päivänä viikossa sallittu kalorimäärä oli 600 (hullu), mutta vähitellen sekin toimi. Palattuani painoin 74-75.
Siihen se sitten jämähti joksikin aikaa. Kesällä 2002 paino käväisi 71 kilossa, mutta söin lähinnä irtokarkkeja, joten normaaliin ruokavalioon palattuani se kipusi nopeasti takaisin 75. Lokakuussa aloitin seurustelun mieheni kanssa ja jotain vain tapahtui. Ryhdyttyäni käyttämään ehkäisypillereitä pelkäsin lihoneeni, mutta vaaka oli eri mieltä. Näytön lukema pieneni kerta kerralta, vaikka en mielestäni tehnyt kummoisia sen eteen. Lopulta se jämähti 64 kiloon.
Virallinen painoni on tätä nykyä 64-65 kiloa. Se on normaalipaino minun pituiselleni ihmiselle (168-169cm). Kerran se käväisi 60 alapuolella, heti Ukrainan matkan jälkeen, mutta on pysynyt tuossa siitä lähtien. Jouluna on joskus tullut kilo tai pari, mutta ne lähtevät aika nopeasti pois.
En siis ole enää lihava. Ja kirotun iloinen siitä. Olen oppinut tulemaan toimeen vartaloni kanssa, vaikka en voi väittää rakastavani sitä - ainakaan vielä. Tietyt asiat ovat kuitenkin minulta menettyjä iäksi sen vuoksi, että olin lihava. Joskus se tuntuu epäreilulta, mutta asiaa ei voi enää muuttaa. Myönteisiä asioita on kuitenkin paljon enemmän. En inhoa peilikuvaani, en hengästy, en tunne, että vien liikaa tilaa, en häpeä vartaloani, tiedän olevani viehättävä vastakkaisen sukupuolen mielestä. En mikään suuren luokan kaunotar, mutta viehättävä kuitenkin. Jos joku olisi sanonut minulle 18-vuotiaana, että olen viehättävä, en olisi ikinä uskonut. Inhosin itseäni niin paljon, että en olisi antanut kenenkään muunkaan rakastaa.
Olen nyt pari vuotta pysytellyt tässä painossa ja kun nykyään tiedän, kuinka nämä asiat asiallisesti hoidetaan (ruokavalio ja liikunta), en usko, että enää lihon takaisin. Sitä paitsi, liikkuminen ja hyvin syöminen on mukavaa. Eniten harrastan kuntopyöräilyä (koska samalla voi lukea) ja painoja. Olen jo pitkään suunnitellut tanssimisen aloittamista, mutta se aina jotenkin jää, ei sovi aikatauluun tai maksaa liikaa. Tai sitten se johtuu ikuisesta pelostani ryhmäliikuntaa kohtaan.
Suunnitelmissa olisi pikkuhiljaa hilata paino alle 60 kilon, mutta ei se nyt välttämätöntä ole. Tärkeintä minulle on pudottaa rasvaprosenttiani vielä jonkin verran ja sen jälkeen voin ryhtyä pysyttelemään siinä olotilassa. En tavoittele nuoren naisen unelmakehoa, sitä en voi koskaan enää saada ilman kirurgin veistä, joten se olisi ajanhukkaa. Eikä sillä lopulta niin paljoa teekään. Voisin varmaan hurmata rikkaamman miehen, mutta rakastan nykyistäni. Hän on suhtautunut ihaltavasti painohermoiluuni eikä ole IKINÄ vihjannutkaan, että minun pitäisi hoikistua häntä varten. Ei hän tosin ole minua estänytkään. Onpahan vain sanonut, että rakastaa minua tällaisena, mutta kannustaa, jos tai kun haluan itse hoikentua.Voiko sen kauniimmin sano? :)
7 Comments:
Kiitos erittäin valaisevasta kirjoituksesta, jossa peilaat hyvin omia tunteitasi/muiden tunteita suhteessa vartaloon- tässä tapauksessa siis sinun vartaloosi.
Olen tässä pohtinut seuraavaa, tämä on ihan omalta "mutu"-pohjalta syntynyttä teoriaa.
Tuttuperheeni 10-vuotias tytär on sairastunut masennukseen. Onko missään tutkittu, voiko oman kroppansa inhoaminen laukaista masennuksen jo noin nuorena? Tiedätkö sinä?
Tämän lapsen kohdalla on tilanne kuitenkin se, että ensin on tullut lihava olomuoto, sitten vasta masennus. Lapsi ei siis ole lihonut sen takia, että on masentunut, mutta onko hän masentunut sen takia, että on lihava?
Lapsethan ovat niin kovin julmia toisilleen (tosin niin on aikuisetkin- ainakin toisilleen, ellei jopa lapsillekin), enkä millään valitettavasti jaksa uskoa, etteikö tämä ko. lapsi olisi tullut kiusatuksi ulkomuotonsa takia.
Tsemppiä sinulle ja vilpittömät onnitteluni noin mukavan oloisesta miehestäkin :)
Lihavuus voi kenties laukaista masennuksen, mutta vielä todennäköisempää on, että sen on laukaissut lihavuuteen johtanut liian epätasapainoinen ruokavalio. Kysehän on ennenkaikkea kemikaalisesta epätasapainosta aivoissa, johon oikealla ravinnolla on erittäin suuri merkitys.
Valitettavasti sokeri ja rasva aiheuttavata liiallisesti nautittuna ihan samanlaista riippuvuutta kuin muutkin nautintoaineet. Tästä seuraa todella ikävä noidankehä: on oikeastaan sama lihoiko tuttusi masennuttuaan, vai masentuiko lihottuaan. Todennäköistä on kuitenkin että hän syö masennukseensa ja masentuu entisestään lihomisestaan. Masennusta sairautena yhtään vähätelemättä, askel paranemisen suuntaa voisi löytyä oikeasta ruokavaliosta. Syö vain sen mitä tarvitsee, tarpeeksi vitamiineja ja oikeanlaisia rasvoja. Erityisesti ylimääräinen sokeri ja kofeiini pois. Liiallinen sokerin syönti pitää ruumiin jatkuvasti ylikierroksilla ja energisyys päivänmittaan heittelee rajusti (sen mukaan onko saanut hiljattain sokeria vai ei). Sitä vähentämällä pääsee tilaan missä on tasaisin energinen koko päivän...
Anon.: “Lihavuus voi kenties laukaista masennuksen, mutta vielä todennäköisempää on, että sen on laukaissut lihavuuteen johtanut liian epätasapainoinen ruokavalio. Kysehän on ennenkaikkea kemikaalisesta epätasapainosta aivoissa, johon oikealla ravinnolla on erittäin suuri merkitys.”
Tahtoisinpa nähdä lähdeviitteitä johonkin tutkittuun tietoon tästä, koska minun korviini tämä kuulostaa silkalta hölynpölyltä. Masennus ei todellakaan johdu ruokavaliosta, ja se on paljon muutakin kuin vain epätasapainotila aivokemiassa.
Kyllä minä olin paljon masentuneempi laihdutuskuurini aikana Englannissa kuin lihavana ikinä. Olen jossain törmännyt väitteisiin, että nimenomaan vähäkalorinen dieetti aiheuttaisi jonkinlaista masennusta energiavajeen vuoksi.
Kyllä minä sanoisin, että lihavan masennus johtuu enemmän ympäristön suhtautumisesta lihavuuteen ja/tai ihan aivojen kemiallisista häiriöistä kuin itse ruokavaliosta. Kyllä minullakin yhä muutaman päivän suklaa/sipsikauden aiheuttavat ikävää oloa, mutta en usko sen johtuvan rasvasta ja sokerista muuten kuin että pelkään suunnattomasti, että alan taas lihoa, mikä aiheuttaa huonon omantunnon jne. jne.
Ja tietysti olen ihminen, jolla on taipumus syödä masennukseen, tai yleensäkin ajanvietteeksi, mikä ei ole kovin hyvä asia. Olisivatpa hedelmät hiukan halvempia, niin voisin syödä niitä kiloittain...
Blogin järjestelmänvalvoja on poistanut tämän blogitekstin.
Äh, osaisi käyttää tätäkin.
En puhunut dieetistä, vaan siitä että syö vain sen mitä tarvitsee (ei siis ali sen mitä tarvitsee) ja oikeita aineita. Tasapainoisesta ruokailusta, johon kyllä voi ajoittain kuulua myös herkut.
Lähdeviitteitä, no en tiedä. Google "masennus ravinto" heittää heti ekana tällaisen:
http://www.samianttila.net/tyo/kala_ja_masennus/ vähän lisää selaamalla löytyy varmasti lisää. En ole lääketieteentohtori, mutta vaikuuttavat minusta ihan päteviltä tutkimuksilta eikä miltään new age huuhaalta (josta kyllä varmasti löytyy teoria joka lähtöön).
Kai sen nyt terve järkikin sanoo, että sillä mitä syö on vaikutusta siihen miten ruumis voi. Sillä miten ruumis voi, on merkitystä siihen, miten aivot voivat, ovathan ne vain yksi elin muiden joukossa.
Tottakai masennukseen on paljon monimutkaisemmat syyt kuin pelkkä liika ravinto. On kuitenkin varsintodennäköistä että äkisti rajusti lihonut henkilö ei syö tasapainoisesti ja siten myös luultavasti kärsii joidenkin ravintoaineiden puutostiloista ja joitakin on liikaa. Onhan se nyt ihan itsestään selvää, että sillä on vaikutusta myös siihen miten henkilö voi ja jaksaa, sekä henkisesti että fyysisesti. En myöskään ehdottanut että rasva ja sokeri ovat yksin vastuussa masennuksesta, mutta ne aiheuttavat riippuvuutta joka johtaa helposti liian yksipuoliseen ruokailuun...
Tota oli hyvä lukea,koska itse olen 17 vuotias lihava tyttö,jonka pitäis vaan ottaa itteään niskasta kii ja laihduttaa,mikäli mielin ikinä saada poikaystävää,tjsp.
Lähetä kommentti
<< Home