Itsenäisyys
Joku itki tässä taannoin Hesarin yleisönosastolla, että yhdeksäsluokkalaisia ei kiinnosta itsenäisyyspäivä. Mitä ihmettä, eikö varhaisteini-ikäisiä kiinnostakaan katsoa tuntematonta, kuunnella veteraanien puheita, haukkua julkimoiden ja diplomaattien (naispuolisten) asuja, muistella Talvi- ja jatkosotaa ja kiittää hartaudella Jumalaa siitä, että elämme ihanassa paratiisi-Suomessa. Eikö? Kuka yllättyi?
Olettiko joku ihan todella, että varhaisteinejä kiinnostavat kansalliset juhlapäivät, jos niihin ei liity ryyppääminen ja naiminen? Ja mitä merkitystä sillä edes on, jos yhdeksäsluokkalaiset eivät kirmaa innoissaan juhlistamaan Suomen itsenäisyyttä? Teini-ikäisten ehdoton ykkönen kiinnostuslistalla on kuitenkin oma itse, hyvänä kakkosena tulevat sukuelimet (ensin omat, sitten toisten) ja kolmosena viina. Suurin osa teineistä kuitenkin kasvaa sen verran, että jaksavat kolmikymppisenä tuijottaa Tuntematonta ja haukkua sitä edukunnan puhemiestä/puhemiehen vaimoa, kun tämä on valinnat taas hirvittävän värisen tykkikoltun ylleen eikä toi puolustus/sosiaali/mikäliejaketäkiinnostaa ministerikään tajunnut, ettei sille sovi turkoosi ja niin eespäin hamaan tulevaisuuteen.
Mitkä ovat ne rituaalit, joista teinien pitäisi olla niin innoissaan? Tuntematon, eri dokumentit sen teosta ja Ylen harras itsenäisyyspäivätykitys? Jätän väliin. Veteraanien puheet ja muistelu siitä, kuinka Suomi lähes voitti Jatkosodan? Jättäkää minut laskuista (Suomi muuten hävisi, ihan oikeesti, hei). Iänikuinen motkottaminen ja arvostelu naisten asuista linnanjuhlissa? Alan voida huonosti.
Hesarin yleisönosastolla tänään kirjoittanut oli oikeassa. Monissa muissa maissa itsenäisyyspäivä on iloinen juhla. Täällä synkistellään, näytetään sotaelokuvia (jotka eivät ikinä ole iloisia), ollaan hartaita ja jäykkiä ja arvokkaita paitsi siinä vaiheessa, kun päästään solvaamaan ihmisten pukeutumista niissä kekkereissä, jonne olisi kiva mennä, mutta kutsua on turha odotella.
Minä vietän itsenäisyyspäiväni katsomalla Katea & Leopoldia. Se on varmasti yhtä hölmö kuin itsenäisyyspäivän vastaanotto, mutta ainakaan sen pääasiallinen idea ei ole arvioida naispuolisen kutsujoukon vaatetusta. Ja on siinä sentään Hugh Jackman!
Olettiko joku ihan todella, että varhaisteinejä kiinnostavat kansalliset juhlapäivät, jos niihin ei liity ryyppääminen ja naiminen? Ja mitä merkitystä sillä edes on, jos yhdeksäsluokkalaiset eivät kirmaa innoissaan juhlistamaan Suomen itsenäisyyttä? Teini-ikäisten ehdoton ykkönen kiinnostuslistalla on kuitenkin oma itse, hyvänä kakkosena tulevat sukuelimet (ensin omat, sitten toisten) ja kolmosena viina. Suurin osa teineistä kuitenkin kasvaa sen verran, että jaksavat kolmikymppisenä tuijottaa Tuntematonta ja haukkua sitä edukunnan puhemiestä/puhemiehen vaimoa, kun tämä on valinnat taas hirvittävän värisen tykkikoltun ylleen eikä toi puolustus/sosiaali/mikäliejaketäkiinnostaa ministerikään tajunnut, ettei sille sovi turkoosi ja niin eespäin hamaan tulevaisuuteen.
Mitkä ovat ne rituaalit, joista teinien pitäisi olla niin innoissaan? Tuntematon, eri dokumentit sen teosta ja Ylen harras itsenäisyyspäivätykitys? Jätän väliin. Veteraanien puheet ja muistelu siitä, kuinka Suomi lähes voitti Jatkosodan? Jättäkää minut laskuista (Suomi muuten hävisi, ihan oikeesti, hei). Iänikuinen motkottaminen ja arvostelu naisten asuista linnanjuhlissa? Alan voida huonosti.
Hesarin yleisönosastolla tänään kirjoittanut oli oikeassa. Monissa muissa maissa itsenäisyyspäivä on iloinen juhla. Täällä synkistellään, näytetään sotaelokuvia (jotka eivät ikinä ole iloisia), ollaan hartaita ja jäykkiä ja arvokkaita paitsi siinä vaiheessa, kun päästään solvaamaan ihmisten pukeutumista niissä kekkereissä, jonne olisi kiva mennä, mutta kutsua on turha odotella.
Minä vietän itsenäisyyspäiväni katsomalla Katea & Leopoldia. Se on varmasti yhtä hölmö kuin itsenäisyyspäivän vastaanotto, mutta ainakaan sen pääasiallinen idea ei ole arvioida naispuolisen kutsujoukon vaatetusta. Ja on siinä sentään Hugh Jackman!
3 Comments:
Juju on nimittäin siinä, että Suomella ei ole sellaisia _globaalisti merkittäviä_ saavutuksia, joista voisi liiemmälti riemua repiä. Emme ole erityisiä hyväntekijöitä tai aloitteelisia älyköitä tässä maailmassa. Onhan se irvokasta; kun ei voida puhua niistä saavutuksista, joita itsenäinen Suomi on tuottanut, voidaan sentään juhlia sitä, että ollaan onnistuttu pysymään itsenäisinä. Se on vähän kuin joukkueurheilussa: "No ei oikeastaan sijoituttu tänäkään vuonna, mutta pysyttiin sentään liigassa! Jumalauta nyt jo 17 kautta putkeen." Lasten käyttämä sana "itsepäisyyspäivä" on paljon rehellisempi ilmaus kuvaamaan Suomen itsenäisyysjuhlia.
Toisaalta... kyllä niitä saavutuksiakin olisi, jos pysytään kansallisessa mittakaavassa. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on Suomessa maailman alhaisimpia. Lukutaitoprosentti korkeimpia. Kyllä noita asioita voisi juhlistaa.
Itse en kylläkään kaipaa karnevaaleja. Tai koko päivää edes. Juhlin itsenäisyyttä sinä päivänä, kun pääteemaan nousee pohdinta siitä, mitä itsenäisyydellä pitäisi tehdä, eikä se, miten se voitaisiin säilyttää.
Terveisin,
Nim. Joshua
Kyllä minusta pienelle maalle on jo saavutus se, että on pysynyt itsenäisenä. Katsokaa vaikka mitä kävi Euroopan kartalle toisen maailmansodan aikaan, valtioita pyyhkäistiin pois ja luotiin uusiksi. Meitä on täällä vain viisi miljoonaa, kannattaa olla realistinen. On kai selvää, ettemme voi olla koko ajan esillä ja maailman kärjessä, kun vielä niin vähän aikaa sitten olimme suhteellisen köyhä maa?
Tietysti jos populaa on 200 miljoonaa, niin siinä jo todennäköisyys neroillekin alkaa olla suurempi kuin Suomessa. Mitä hirvittävän paljon suomalaista merkittävämpää ovat esimerkiksi Ruotsi tai Norja tehneet? Tai Viro, Latvia ja Liettua? Pienillä mailla on pienten maiden realiteetit, suurilla suurten. Näin se on. Jos ei voi sen kanssa elää niin voi nyyh sentään!
Totta kai itsenäisenä pysyminen on Suomelta saavutus näissä oloissa. Mutta kuten sanoin, mitään globaalia merkitystä sillä ei ole, koska globaalisti emme ole oikeastaan käyttäneet itsenäisyyttämme mihinkään. Itsenäisyystaistelu on vain yksi tapaus, jossa ihmisryhmä on puolustanut _omaa etuaan_. Ei siinä ole mitään suurta aihetta juhlaan.
Ja mitään erityisen ylevää ei ole niissä keinoissakaan ollut, joilla liigapaikka on vuodesta toiseen varmistettu. Suomalaisen ulkopolitiikan ohjenuora on ollut "tarkoitus pyhittää keinot". Ja mitäs keinoja on käytetty? Liittoutuminen natsien kanssa juutalaisten ja sotavankien luovutuksineen. Sen jälkeen vuosikymmenten hymistely N-liiton suuntaan. Todennäköisesti ainoa temppu, jonka Suomi olisi uskaltanut Neuvostoliitolta tuomita, olisi ollut Helsingin valtaaminen. Tämä politiikka on kieltämättä ollut (lähes) välttämätöntä itsenäisyyden säilyttämiseksi, mutta ei siinä nyt mitään ylpeyden aihetta ole, että maa on valmis liittoutumaan ihan kenen tahansa kanssa vain ja maksimoimaan oman etunsa ummistaen silmänsä vaikka minkä mittakaavan barbarismilta ja raakuuksilta, kunhan vain pysyy itsenäisenä. Suomi kuuluu historiallisesti siihen joukkoon, joka tässä koulukiusaustematiikassa rinnastuu niihin vaikenijoihin, jotka eivät ehkä itse lyö, mutta eivät myöskään tee mitään heikompaa puolustaakseen. Jotain positiivista on viime aikoina ollut ilmassa, kun Halonen uskaltautui tuomitsemaan Irakin sodan (pari vuotta myöhässä), mutta Tsetsenia taas on edelleen tabu. Ei aihetta ylpeyteen.
Sotaretoriikassa on myös se ongelma, että kukaan ei pääse kysymään mielipidettä niiltä, jotka oikeasti kuolivat. He voisivat olla vähän eri mieltä siitä, kannattiko sotiminen. Tarvehierarkiassa se henkikulta on kuitenkin itse kullakin aika korkealla, ja psykologisessa mielessä sotimisen ehdoton edellytys on sotilaan usko selviytymisen mahdollisuuteen.
Terv. Joshua
Lähetä kommentti
<< Home