Haavoja

Minä olen harvoin vihainen. Eilen lukemani kirja sai minut kuitenkin hyvin vihaiseksi. Fantasioin siitä, kuinka saan muutaman fasistisen petoeläimen kiinni itseteosta ja hakkaan niiden päät veriseksi tohjoksi koulun punatiilistä seinää vasten. Krhm.

Kirja on nimeltään "Älä usko, älä toivo, älä rakasta" ja sen on kirjoittanut ruotsalainen Johanna Nilsson. Se kertoo koulukiusaamisesta. Koulukiusattu on tyttö, kiusaaminen menee harvoin fyysiseen väkivaltaan saakka, mutta nöyryytykset, puhumattomuus, äänetön halveksunta ovat arkipäivää. Nilsson kuvaa hyvin, kuinka pienten, jokapäiväisten piikkien vuoresta kasvaa niin mahdoton, niin tuskallinen möhkäle, että Hanna ei keksi enää muuta keinoa paeta kuin viiltää ranteensa auki. Kaikki kiusaaminen ei ole turpaanvetoa ja äänekästä haukkumista, mutta yhtä kaikki se tuhoaa.

Ja mitä ajattelevat ne kiusaajat, jotka siirtyvät yläasteelle, lukioon, ammattikorkeaan, yliopistoon, perustavat perheet, kasvattavat lapsia? Todennäköisesti he eivät ajattele koko asiaa, eivät muistele. Tai jos muistelevat, ovat sitä mieltä, että sehän oli vain leikkiä, ei siitä olisi tarvinnut loukkaantua. Se minua korpeaa eniten. Se, että nämä ihmiskasvoiset hirviöt eivät ymmärrä, eivät halua eivätkä suostu ymmärtämään oikeasti tuhonneensa toisen ihmisen elämän. Että se ei ollut leikkiä. Että se oli julmaa, hävytöntä, rikollista ja PAHAA. Mutta sitä nämä kiusaajat eivät halua nähdä. He haluavat säilyttää illuusion itsestään ja kuvitella olevansa hyviä. Ensin he silmää räpäyttämättä murskaavat toisen ja sitten vielä väittävät, että se oli murskatun oma syy ja jättävät hänet keräämään palasia kokoon. Joskus se onnistuu. Joskus ei.

Voi kunpa olisin Eros ja minulla olisi viinessäni nuolia, jotka on kyllästetty syyllisyydellä! Niin painavalla syyllisyydellä, että se pakottaa ihmisen kumaraan, etsimään tukea, jota ei ole, näkemään painajaisia, voihkimaan apua tuskaan, johon ei ole lievitystä. Niin paivanalla, että se murtaisi heidät ja he tietäisivät, mitä ovat tehneet.

Ja kunpa tämän vihan voisi suunnata johonkin järkevään kohteeseen. Vihan kaikkien niiden puolesta, joita on kiusattu, joita kiusataan, joita tullaan kiusaamaan. Mutta olen aika avuton. Eivät ne lapset kuuntele. Ne ovat petoja, hymyileviä, häivyjä hirviöitä. Niillä ei ole minkäänlaista myötätuntoa. Mutta kaikkein pahinta on niiden pelkuruus. Johtajia on kuitenkin vain muutama, yksi tai kaksi, muut ovat pelkureita, jotka antavat vallan johtajille. Ilman raukkamaisia pelkureita johtajat olisivat pelkkiä vikiseviä nollia. Haukkujia pahempia ovat ne, joita ei haukuta, mutta jotka ovat hiljaa ja hyväksyvät. Häpeäkseni minä olen ollut yksi heistä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle sen, minkä tiedän. Jos ja jos. Opin vasta yläasteella - ehkä liian myöhään.

Muistan omasta koulustani erään pojan, jota tytöt usein solvasivat. Luulisin, että en itse solvannut, mutta en voi olla varma. Ainakin olin pelkuri, olin hiljaa. Ei siinä pojassa mitään oikeasti inhottavaa ollut. Tytöissä oli enkä heistä ikinä pitänytkään. Psykonarttuja hyvinkin. Mitäköhän sille pojalle kävi? En ole nähnyt häntä enää yläasteen jälkeen. Hänen nimensä oli Arvo Rusanen. Kiinnostaisi tietää. Muistaako hän menneitä katkerana? Vai onko hän päässyt yli? Otanko enemmän itseeni hänen kiusaamisensa kuin hän itse?

Ei maailman julmin olento ole ihminen. Se on lapsi. Viaton, hymyilevä, ihana lapsi - murhaaja.