Kommentit: Novelli siitä, kuinka Tristasta tuli puolisokea.

Reunalla

Polttaa. Oikea silmäni on kuin tulessa. En näe sillä mitään. Sitä kirvelee ja koskee kuin kaulaani sinä eräänä iltana. Sinä iltana kun luovutin, annoin sieluni sinulle. Mitä sinä nyt sillä teet? Kerro minulle. Et mitään tietenkään. Teit sen vain huvin vuoksi. Elämäni oli sinulle kuin leikkikalu, merkityksetön. Kun et enää tarvinnut sitä, se jäi sinulle taakaksi. Kunnes heitit sen pois. Pois, kuin käytetyn tavaran.

Mutta mihin päädyin minä? Tässä minä olen. Tämän lyhyen hetken minä seison Auringossa. Valossa, jota sinä kartat. Silmästäni vuotaa verta. Tuska on valtava. Jos näkisit minut nyt, mitä tekisit? Mutta minäpä nauran. En itke. En itke, vaikka silmästäni valuukin verta kasvoilleni. Verta, joka julmasti paikkaa kyyneleet.

Kaikki mitä minulle tästä jää on pahaa. Vasemman silmäni kaunis, ruskea iiris muuttuu. Siitä tulee punainen. Punainen ja ruma. Silti sinä kutsut sitä kauniiksi. Mutta niin sinä kutsuit yötäkin, mutta minä elin päivässä. Vihasin yötä, ja nyt saan elää vain öisin. Etkö huomannut eroa? Minä olin päivä, sinä yö. Minä en muuttanut sinua, niin kuin sinä muutit minua. Rakastin sinua, mutta sinä tuhosit elämäni ja jätit minut.

Tuuli puhaltaa hiukseni kasvoilleni. Ne liehuvat vapaina ja pitkinä, eivät enää palmikolla. Polveni pettävät ja iskeydyn kivilattialle. Jos olisin yhtään vanhempi, en selviäisi tästä pelkällä sokealla silmällä. Vaan en ole. Minun täytyy elää varjoelämää, sitä minkä sinä minulle annoit. Pelätä valoa. Kitua ikuista janoa, jota ei voi verellä tyydyttää. Tuntea näläntunnetta, kun ruoka on kuin tuhkaa suussa.

Peili tippuu vapisevasta kädestäni. Se on tyhjä. Se ei kuvasta kasvojani. Se on kylmä ja väritön, kuin sinun rakkautesi minuun. Peilin rikkoutunut pinta on tahriintunut verestä. Nauran.
”Et sinä minua tarvitse”, sanon. ”Miksi et siis päästäisi minua pois?!” Mutta elämä ei vastaa. Ei se kuule rukoustani. Ei se anna minulle armoa. Sinä annoit minulle ikuisen elämän, mutta mitä minä sillä enää teen mitään, kun tuhosit sen? Edes Aurinko ei voi sitä minulta nyt viedä. Se voimaton pakeni pilvien taa piiloon.

Huokaisten tuskasta nousen ylös. Askel kerrallaan raahaudun varjoon. Suljen silmäni. Vasen silmäni verestää hieman, mutta toinen silmäni ei reagoi tuskaan, ei kosketukseen. Kumpikin niistä on tottunut varjoon, sillä varjo on elämäni nyt. Se on kotini. Mutta koskaan en enää voi olla onnellinen palatessani kotiin.
”Ehkäpä”, sanon itselleni. ”Ehkäpä jonakin päivänä huomaan olevani tarpeeksi vanha, tarpeeksi vahva pääsemään yli. Ehkäpä se päivä tulee vielä, jolloin pääsen eroon varjosta. Ehkä se tulee, mutta nyt ei vielä ole se hetki. Ei vielä.”
Valuvin silmin kävelen pois. Hetken mielessäni pyörit vielä sinä. Sen katoavan hetken sinä täytät mieleni. Katson taakseni haikailevasti, vielä viimeinen vilkaisu valoon. Rikkoutuneen peilin pinta heijastaa häikäisevää valoa. Hetken kuvittelen juoksevani takaisin ja katsovani sen säröilevää pintaa vielä kerran, mutta ihmetyksekseni käännyn ja toistan itselleni, ”Ei vielä.”