Kommentit: Novelli Shiroista ja Kuroista.

Ajan hiekkaa

Miten aika kuluukaan, niin nopeasti mutta niin hitaasti. Pienenä halusin omistaa ajan. Halusin muutella sitä ja pysäyttää tarvittaessa. Halusin hypätä tulevaisuuteen ja vierailla menneisyydessä. Mutta aika on jotain mitä en ole koskaan saanut, vaikka kuinka yritin varastaa sitä. Tajusin että aika hallitsee minua, ei toisinpäin. Tajusin hukanneeni paljon aikaa vain himoitessani sitä. Aika ei ollut seisahtanut, vaan rientänyt eteenpäin, kunnes huomasin olevani paljon vanhempi, kuin silloin.

Aika on ihmeellinen asia. Sitä haluaa ja sitten ei. Hetki sitten olin vielä vain tyhjä kuori, ja nyt makaan sängylläni hiljaa, rakkaudesta sokeana. Tavallisesti öisin teen asioita, joita en päivällä ole kerinnyt, mutta nyt olen liian kiireinen ajatellessani asioita. Mietin, mitä minulta vielä puuttuu, sillä minulla on paljon kaikkea. Tavaroita, jotka ovat olleet joskus minulle pakkomielle. Minun on täytynyt aina lapsesta asti saada kaikki mitä haluan, niin pakkomielteinen olen. On silti asioita, joita en ole koskaan saanut.

Halusin omistaa syksyn. Sen koko vuodenajan väreineen ja säineen. Halusin omistaa kaikki puitten putoavat lehdet ja antaa niiden säilyttää punertava värinsä, jonka auringonlasku on antanut niille. Halusin mustan värin ja kaikki sen sävyt. Halusin sateen, höyhenet. Kaikki mustan korpin kauniit sulat. Halusin ajan ja yön. Halusin kuun ja tähdet. Halusin aina vaan enemmän, kunnes minulle ei jäänyt mitään. Ja halusin sinut. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa, halusin sinut, Shiroi.

Mietin, miten sinusta tuli minulle pakkomielle. En saanut sinua silloin päästäni pois. Kävelin joka päivä takanasi. Aamusta iltaan seurasin sinua, sillä muuten en saanut rauhaa mielelleni. Vihasit minua. Ymmärrän sen. Olit valuvaa ajan hiekkaa käsissäni. Kylmä kuin lumi. En tajunnut silloin, miten rakas olit minulle. Ajattelin sinua vain pakkomielteenä, joka minun, kuten aina ennenkin, oli pakko saada omistaa tavalla tai toisella. Sanoin sinulle kerran sen, muistatko? Sanoin, että voit jatkaa kävelyäsi. Sanoin jatkavani seuraamistasi niin kauan, kunnes saisin sinusta mitä halusin. Ja päivä päivältä halusin enemmän.

Katson vierelleni ja havahdun ajatuksistani. Hetkessä tajuan, että aika on pysähtynyt. Viimein se on pysähtynyt. Pienestä asti olin toivonut niin tapahtuvan, mutta nyt kun se viimein tapahtui, en välitä siitä. Haluan sinut, vanha tuttu sävel alkaa soida päässäni, mutta tällä kertaa pienempänä, kuin ennen. Tällä kertaa se ei huuda minulle, vaan kuiskaa sen korvaani.

Olet kuin hiekkaa sylissäni. Viileä vartalosi minussa. Silitän hiuksesi naamaltasi, paljastan mustan silmäsi. Niin kaunis olet vierelläni. En tiedä miten päädyimme tähän. En ymmärrä miten sait minut tajuamaan, että olet kauneinta maailmassa. Tajusin juuri, etten välitä enää koko syksystä. En mustasta tai sulista. En välitä ajasta, en yöstä. Haluan vain sinut vierelleni, olemaan sylissäni ikuisuuden.

Lunta sataa ulkona ja on kylmä. Tiedän että syksy on ohitse. Äänessäni ei ole haikeutta. Alkaa talvi, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen voivani rakastaa sitä, nyt kun sen kylmyys muuttui lämmöksi.