KILPAILUKOIRAN KOULUTUS

osa 3

Ärsykekynnys 

Kaikilla viettialueilla toimintojen laukaisemiseen vaikuttaa kunkin yksilön oma ärsykekynnys, joka:

Vaihtelee eri yksilöillä suuresti, kuitenkin niin, että yleensä:

•  vilkkailla koirilla on yleensä matala ärsykekynnys
•  tasaisilla, vahvahermoisilla se on korkea.

Matala ärsykekynnys ei tarkoita samaa, että koiralla olisi silti esim. vahva ja kantava saalisvietti. Matalan ärsykekynnyksen omaavat koirat ovat yleensä:

• helposti ”syttyviä”
• pentuina leikkihaluisia
•  ”ylivilkkailla” energisyys ei kohdistu mihinkään toimintaan
  

Vastaavasti korkean ärsykekynnyksen omaava ei tarkoita, että se silti olisi välinpitämätön, vaan se voi olla hyvinkin aktiivinen, ympäristöään kohtaan utelias koira. Korkean ärsykekynnyksen omaavat koirat yleensä:

•  ”syttyvät” vasta sitten kun on todellista toimintaa tiedossa
•  pentuina ei ehkä ole helppoa saada leikkimään
• aikuistumista kohti alkaa puhdas saalisvietti kehittyä ja se voi olla hyvinkin voimakas ja vahva, kun se kerran on ”syttynyt”
  

Nämä lienevät ääripää – kuvauksia, suurin osa koirista on jotain näiden väliltä! Muutkin ominaisuudet vaikuttaa koiraan ja esim. saalisvietin määrä ja intensiivisyys tulee koiran perimästä, mutta sitä voidaan harjoituksilla kehittää ja edistää! Harjoituksien vaikutuksena myös ärsykekynnys joko nousee tai laskee.

Viettipäämäärä  -  mitä se on?

Viettipäämäärä on se tavoite, johon koira käyttäytymisellään pyrkii.

Kun tämä päämäärä on tavoitettu, koira kokee rauhan tunteen. Ts. sen tulee hyvä ja rauhallinen olla, kun tarve on tyydytetty.

Kun koulutuksessa ymmärretään tämä, päästään koiran kanssa nopeasti tapahtuvaan oppimiseen!

Esimerkki:

Jos koiralle aivan alkuvaiheessa, tehdään seuraamis-harjoituksia, joissa annetaan ensin saalisärsykkeitä, esim. heilutellaan koiralle sen leikkiesinettä, jonka ansiosta koira pitää kontaktia ohjaajaan, mutta suorituksesta  palkitaankin se pelkästään taputuksin, on päivänselvää ettei oppimista saalisviettialueella tapahdu, koska koira käyttäytymisellään (”olemalla vietissä”), eli tuijotti innok-kaasti ohjaajaa eli ”esinettä”) ei päässyt viettipäämäärään.

Kun näitä treenejä toistetaan, ohjaajan ”pitäessä” (estäen muun toiminnan) taluttimella koiran oikeassa paikassa vierellään, koira kyllä aikaa myöten oppii olemaan siinä, mutta henkisesti homma ei kiinnosta sitä yhtään, koska ohjaaja yllämainitulla tavalla toimien tukahdutti koiran vietin turhauttamalla sen. Myöskään lauma-vietin puolelta ei oppimista tapahtunut, koska ohjaaja ei toiminnallaan edes saanut koiraa ko. viettiin!  Tällaista ”koulutusta”  voi nimittää totuttamalla kouluttamiseksi!

Eri viettialueiden käyttö yhdessä 

Tottelevaisuudessa siis voidaan yhdistää eri viettialueita. Näin onkin tarkoitus tapahtua kun aikomuksena on kouluttaa koira saalisvietin varassa, jolloin tarvitaan ilman muuta myös laumaviettiä (koiran hallintaan).
 
Kun koiran saalisviettiä on jo kehitetty ja  harjoitellaan kytkettynä seuraamista, ohjaajan antaessa tarvittaessa koiralle pakotteen (nykäisy taluttimella) ja heti koiran korjatessa, se saa esineen palkaksi. Pian koira oppii purkamaan pakotteen (laumavietti)  nostattaman paineen saaliiseen. Vähitellen nykäisystä tulee koiralle viettiä nostattava tekijä ja tällöin se on yhdistänyt: pakote/laumavietti = saalis/päämäärä.
 
Huom. Kertausta!

Muista kuitenkin, jos opetetaan esim. maahan menoa tms. voimakkaammin, koiraa tulee lukea oikein, ohjaajan ”voimakas ote koiraan kääntää” sen laumavietti – käyttäytymiseen ja siten oikea viettipäämäärä onkin rauha eli: epämiellyttävän tunteen loppuminen ja ohjaajan antamat rauhoittavat kehut silityksineen. Oppiminen on nopeaa ja koiralle selkeää! Muutaman toiston jälkeen, koiran opittua toivottu asia, harjoituksia jatketaan palkitsemalla se taas suoraan saaliilla.
 
Tässä tilanteessa voi pehmeälle koiralle käydä niin, että vietti laskee liikaa, se ei enää halua esinettä tai ei ole innostunut jatkettaessa treenaamista, jos koira on nuori ohjaajan kannattaa tämän rauhavaiheen jälkeen iloisella äänellä ja kehon liikkeillä innostaa koiraa sen verran, että se ”vapautuu”, näin viettiä saadaan taas käyttöön ja leikkiminen esineellä sujuu sekä voidaan treeniä jatkaa. Aikuiselle koiralle sen syystä tai toisesta ollessa ”laiska” tai haluton ei missään tapauksessa enää anneta ärsykkeitä vaan koiran vietti nostetaan pakotteilla. Ks. kappale Turtuminen.

SAALISVIETTI

Kertausta: Koiria siis kiinnostaa suuresti kaikki liikkuva. Poispäin juoksevat eläimet/ihmiset ”käynnistävät” koiran ajatukset saalisvietille. Samoin käy heitettäessä koiralle keppiä tai palloa. Saalisvietin laukaiseva ärsyke on siis liike. Toisaalta esim. villi koiraeläin, susi, joka on juuri syönyt vatsansa täyteen, nähdessään pupujussin, ei silti lähde sen perään koska sillä on jo vatsa täynnä. Saalisvietti on siis kyllääntyvä vietti. Mutta kun taas vatsa tyhjenee, lähtee se etsimään riistan jälkiä. Ts. saalisvietin motivaatio, eli syy, on alunperin nälkä. Ihmisten kanssa elävällä koiralla (ei tarvitse ruuan hankkimiseen saalistusta) ei kenties koskaan ole sellaista nälkää, joka motivoisi sen näin puhtaasti saalisvietille.
Mutta kun tiedetään, että koira on ikänsä kuin sudenpentu, joka mielellään harjoittelee eli leikkii saalistamista, ja sen tappamis-käyttäytymistä, esim. heitetyn lelun kiinniotto ja ravistelu, voimme yhdistää leikin/saalisvietin koulutukseen. Aikaisemmin kerrotun susiteorian mukaisesti on selvää ettei koskaan pidä kouluttaa koiraa jos se on hiljattain syönyt, ja tuntee itsensä kylläiseksi. Tällöin sitä on vaikeampaa motivoida saalisviettiin. Nuoret, vilkkaat tai voimakasviettiset koirat ovat innostuneita, leikinhaluisia ehkä vuosiakin, mutta kun treeneistä aikaa myöten tulee ennemmin tai myöhemmin tavanomaisia ja kun liikunta täydellä vatsalla ei ole terveydellisestikään suositeltavaa sekä se myös laskee koiran fyysistä suoritustehoa, kannattaa koiran pääruokinta-aika sovittaa illaksi.
 
Saalisviettikoulutuksen perussysteemi on, että annetun tehtävän aikana esine on koiralta näkymättömissä. Kun se on suorittanut liikkeen hyvin, sille nopeasti annetaan palkka ja leikitään esim. vetoleikkiä. Koiran kanssa ei tule kulkea esine kädessä muuten vain, koska koiraa ei voi (eikä kannata) kieltää hyppimästä tavoittamaan esinettä. Jos sitä kielletään tästä voimakkaasti sen vire laskee, tai pahimmassa tapauksessa sammuu  kokonaan .

Esine tulisi saada annettua niin ettei koira tiedä milloin palkka on tulossa, jotta oppimista tapahtuisi toivotulla tavalla.

Esimerkki:
Koira suorittaa seuraamisliikettä ja tekee sen hyvin, ohjaaja aikoo palkata koiran ja alkaa hakea esinettä, joka kenties pahimmassa tapauksessa on takin vuorien tai taskukankaiden joukossa. Koira ehtii huomata palkan olevan tulossa, jolloin se innokkaana kääntyy ohjaajan eteen poikittain, tai jopa pyrkii kaivamaan taskua. Jos ja kun ohjaaja nyt palkkaa koiran, se ei ymmärrä saavansa sitä seuraamisesta sivulla, vaan se oppii että pyrkimällä taskun/käden luo se saa esineen (eli pääsee viettipäämäärään), ja näin se vahvistuu tähän ja jatkossakin pyrkii ohjaajan eteen.
 
Esine on pidettävä siten, että sen saa annettua nopeasti, ja vain kun koira tekee juuri silloin oikein. Koulutuksen haastavimpia puoli kenties onkin oppia itse oikea-aikainen palkkaaminen, joka on edellytys oppimiselle. Koira tekee liikkeet juuri niin kuin sille on opetettu!

Saalisviettikoulutus on siitä mukavaa että koirat itse pitävät siitä. Ne ovat jo kentälle tullessaan innokkaita. Saalisvietin haitta on, että se on aiemmin kerrotusti kyllääntyvä vietti. Motivointi-esinettä ei saa jättää koiralle mielin määrin pureksittavaksi. Tottelevaisuus-kentällä harjoitusten väli-aikoina esine pidetään piilossa. Miksi koira näkisi vaivaa sellaisen takia, jota muutenkin saa pureskella enemmän kuin tahtookaan.

Saalisvietin edistäminen – viettiä kehittävä leikki

Leikin kulku on juoneltaan hyvin yksinkertainen, eli saalisesine ”käyttäytyy” aina kuin saaliseläin. Ts. Se karkaa koirasta poispäin. Se karkaa, jos koira ei pidä kiinni.

Varmimpia keinoja saada koira innostumaan on että, aluksi saalista liikutellaan alhaalla, yleensä mitä lähempänä maan pintaa, sitä kiinnostavampaa se koirasta on. Saalisesinettä liikutetaan nopein, sekä välillä nykivin liikkein. Koiran innostuessa se alkaa tavoittelemaan esinettä, ja onnistuessaan se saa vetämällä ”voittaa” sen itselleen. Kaikki tämä tapahtuu aluksi nopeassa tahdissa. Pentu kyllästyy äkkiä, jos se ei, yrityksistään huolimatta, saa esinettä kiinni. Vetoleikin ”voittaminen” aikaansaa sen, että koira alkaa nauttia leikistä ohjaajansa kanssa. Koira saa harjoituksen loppuessa kantaa esineen pois kentältä. Esinettä ei kuitenkaan jätetä koiran pureksittavaksi. Sitä ei myöskään pidetä jatkuvasti näkösällä. Esim. kentälle kuljettaessa se pidetään piilossa. Sen tulisi olla sijoitettu niin, että ohjaaja voi sen ottaa hyvinkin nopeasti, kun koiraa myöhemmin palkitaan liikkeessä. Puseron tai takin vyötärö-kuminauhan tai erillisen vyön alla ainakin purupatukan saa pysymään siten että sen siitä myös nopeasti ottaa.
 
Toiset koirat innostuvat enemmän esineen heittämisestä (puhtaasti saaliskoirat) = pallokoirat, kuin vetoleikeistä (taistelu/leikkihalui-set) = purupatukkakoirat. Narupallo on hyvinkin käyttökelpoinen ja soveltuu mainiosti molempiin tarkoituksiin. Kuitenkin esine voi olla vaikka vanha villasukka, koska pääasia on, että koira itse pitää esineestä, ja että esine on kooltaan tai muodoltaan ohjaajankin helppo käyttää!!!
 
Koiran saadessa useita kertoja voittaa esine, alkaa se itse yleensä olemaan ohjaajan luona leikkiessään esineellä. Tällöin ohjaaja ottaa ”lennosta” esineestä kiinni ja hieman taistelee ja koira saa taas vetämällä voittaa. Tätä koiran ”voittoa” tehostetaan ja vahvistetaan vielä siten että ohjaaja myötäilee koiran vetämistä vastustaen, mutta kuitenkin menemällä sen mukaan, ohjaaja siis antaa koiran vetää itseäänkin, ennen kuin päästää esineen luistamaan kädestään. Todennäköisesti,  jos leikki on sujunut oikein, koira alkaa tarjoamaan esinettä ohjaajalle saadakseen taistella lisää. Ohjaaja voi, koiran tarjotessa esinettä, hieman välillä työntää koiraa poispäin (esine on siis koiralla), jolloin sen halu leikkimiseen ja ohjaajan luona olemiseen entisestään kasvaa.

RAVINNONHANKKIMISVIETTI

Tätä viettiä hyödynnetään kun käytetään palkkana makupaloja ja ruoka-annosta (kuppi). Tätä käytettäessä tulee muistaa että, vireeseen päästäkseen koiran tulee olla nälissään. Tottelevaisuus-liikkeissä tämän vietin käyttö ei ehkä puolusta paikkaansa verrattuna saalisviettiin, koska syömisellä on rauhoittava vaikutus ja jos ohjaajan tavoitteena on innokas ja nopeasti liikkeet suorittava koira, täytyy todennäköisesti jossakin vaiheessa palkkaamista vaihtaa nopeuttavaksi.

Kuitenkin muistettakoon että, tottelevaisuusliikkeistä esim. luokse -tulo, eteen -istuminen, ja varsinkin liikkeestä ohjaajasta irtautuminen (eteen -meno) on helposti opetettavissa koiralle ruuan avulla. Alkuharjoituksissa yleensäkin voidaan käyttää makupaloja, joidenkin uusien ohjaajien on helpompaa päästä alkuun näiden avulla.

Pennulle on kannattavaa jo pienenä kotioloissa makupalojen avulla opettaa istuminen ja maahan meno. Mikäli pennulle makupalat maistuvat, se oppii nopeasti ja innokkaasti tekemään nämä liikkeet. Näin on rakennettu vietillisesti hyvä alku sekä itse liikkeisiin mutta myös ohjaajan kanssa työskentelemiseen

Ravinnon käyttö

Taitava ohjaaja voi, ymmärtäessään saaliin avulla kouluttamisen idean, siirtää se ”systeemi” makupalojen käyttöön, koska näilläkin palkitessa on mahdollista tällöin saada koiran suorituksista intensiivisiä. Tämä edellyttää sitä, että ohjaaja osaa nostattaa/kasvattaa, koiran viettitasoa, antamalla koiralle aluksi voimakkaampia ärsykkeitä makupalalla ja saada siten ehdollistuminen aikaan, tällöin koiran on oltava ahne niiden perään

Mainittakoon taas, että mitään ainoaa oikeaa harjoitustapaa ei ole, vaan ohjaajan pitää etsiä itselleen ja koiralleen sopivat keinot. Maastolajeissa voidaan ja useimmiten käytetäänkin tätä viettiä, mutta silloinkin täytyy huolehtia siitä, että koira on nälkäinen. Toisin sanoen, on riittävässä vireessä tähän viettiin, jotta tehokasta oppimista tapahtuisi.

LAUMAVIETTI

Laumaviettiin kuuluu ne osuudet koulutuksessa, kun puhutaan koiran ja ohjaajan suhteesta toisiinsa, sekä hallintaan liittyvät tekijät. Vaikka leikkimiseen käytetäänkin saalisesineitä, on toiminta itsessään (halu leikkiä ohjaajansa kanssa) lauma-käyttäytymistä. Laumaviettiin kuuluu koiran palkitseminen kehumalla.

Siis: pennun ja ohjaajan välisen leikin sujumisessa onkin suuri osuus sen leikkihalulla, riippuen muutoinkin ko. pennun luonteesta ja koiran ja ohjaajan suhteesta. Mitä enemmän koira pitää/arvostaa ohjaajaa laumanjohtajanaan, sitä kiihkeämmin se haluaa hänen kanssaan leikkiä.

Laumaviettiä hyödynnetään niin tottiksessa kuin maastossakin. Laumavietti on aina, enemmän tai vähemmän mukana koulutuksissa, ja tähän määrään on suuri merkitys arvojärjestyksellä.

Sellainen koira, joka nimenomaan kunnioittaa ohjaajaansa, kuultuaan hänen puhuttelevan itseään, ottaa heti kontaktin, sekä on innostunut ja kiinnostunut, mitä nyt tapahtuu tai tehdään. Tällainen koira myöskin ”hyötyy” (ilman saalista) eniten kehuista sekä pakotteista, se omaa kaiken kaikkiaan hyvän koulutettavuuden. 

Kuten vieteissä yleensä, laumavietin/palveluhalun olemassaolo tai määrä on riippuvainen koulutuksen lisäksi myös perimästä.

Koirat toimivat toisilleen voimakkaina viettiärsykkeinä, ja ne saavat toisissaan aikaan käyttäytymistä; joka ilmenee yleensä leikkihaluna tai arvojärjestyksen mittailuina, mahtailemalla tms. Varsinkin uroksille vastakkainen tai sama sukupuoli tuottaa suuria keskittymisvaikeuksia. Tämä on kenties pahin ongelmien aiheuttaja uusille koiranomistajille. Päinvastoin kuin esim. saalisvietissä joka on toivottavaa käyttäytymistä, kun koira on suunnannut toimintansa toisiin koiriin, sen tulisi ohjaajalta tulevien, epämiellyttävien (pakotteiden) tuntemusten kautta oppia, ettei moinen, toisiin koiriin kohdistuva, käyttäytyminen kannata.

Tämän oppiminen edistää koiran kiinnostumista ohjaajastaan. Koska ohjaajan asema laumanjohtajana kohoaa, Ts. koira arvostaa häntä enemmän!

Selvennyksen vuoksi mainittakoon vielä, ettei ”kotikasvatus” suinkaan ole väärin, vaan pennun kasvuaikana ohjaaja leikkii sen kanssa rinnakkain tapakasvatuksen kanssa, jolloin se oppii käytöstapoja ja ennen kaikkea alkaa kunnioittamaan ohjaajaansa,

mutta silti pystyy ja haluaa, ohjaajansa kanssa leikkiä, kun on sen aika.

Kiintymys ja kunnioitus, kaksi täysin eri asiaa

Kasvatukseen kuuluu opettaa pennulle asiallisesti, kuka ”määrää missä kaappi seisoo”. Tärkeää on, että tämä tehdään järkiperäisesti. Jos ohjaaja raivostuu, on seuraukset yleensä nähtävissä koiran ja ohjaajan suhteessa, koska kiukuspäissään ei mietitä, miten asia tehdään ja miksi, yleensä mennään liian pitkälle.

Koiran ja ohjaajan välinen suhde ei kärsi rankaisusta, ei edes koiran tuntemasta kivusta, joka kuuluu luonnollisesti lauman järjestyksen ylläpitoon tarvittavissa määrin, vaan se kärsii, jos se ei ole asiaa ymmärtänyt.

Tottelevaisuus koulutuksessa, tms., jossa koiraa vaaditaan tekemään jotain, ja kun on käytetty pakotteita ja koira on toiminut oikein, ohjaajan on oltava, valmis heti osoittamaan tyytyväisyytensä koiralle siten, että siinä on ”sydän mukana”, koiran tulee todella tuntea olleensa ”valtavan hyvä” (J. Jyrkkä). Koira ei kommunikoi puheella, eikä ymmärrä pelkkiä sanoja,  joten tavan vuoksi, monotonisesti, tokaistu ”hyvä” ei  kerro koiralle yhtään mitään! Ainoastaan se huomaa, että esim. pakotteita ei enää tule, eli pääsee kylläkin rauhaan, mutta tämä ei innosta/aktivoi koiraa yrittämään jatkossa enemmän. Onnistumisen ilo ja ohjaajan tyytyväisyys on koiralle vahva palkkio, mutta se on myös motivaatio tehdä sitä työtä.

Laumavietin edistäminen

Laumaviettiä edistetään myös lisäämällä vetoa ohjaajaan (G. Diegel), kun pentu on ollut uudella omistajalla/ohjaajalla jo joitakin viikkoja, ja tuntee jo jonkin verran kiintymystä häneen. Avustaja pitää kiinni, ja ohjaaja poistuu jonkin matkan päähän ja menee siellä piiloon, pentu saa nähdä ohjaajan poistuvan. Nyt pennun laumavietti nousee korkealle, se yleensä hyppii ja vinkuu ohjaajan perään. Avustaja irrottaa taluttimen pannasta ja päästää pennun irti. Saavuttuaan kohtaan jossa viimeksi näki ohjaajan se ensin hämmentyy (konflikti) ja alkaa sitten hakea ohjaajaa, joka on toivottavaa käyttäytymistä. (=Tilanteen ratkaiseminen toiminnalliseen, aktiiviseen, suuntaan; osoittaa tiettyä toimintakykyä). Pennun löydettyä perille, osoittaa ohjaaja olevansa kuin miljoonapotin lottovoittaja; mielettömän iloinen, ja ohjaaja itse (viettialueen mukaisesti) on palkkio koiralle, ei siis käytetä tässä leluja.

Kun pentu hieman kasvaa ja alkaa tehdä vapaana ollessaan esim. metsässä ulkoiltaessa laajempia tutkimusmatkoja ympäristöönsä (n. 3–4 kk) ei huudella sille kutsuja jatkuvasti siellä, vaan aloitetaan opettaa sille, ettei sen ole viisasta jättää isäntää/emäntää. Tehdään kuten edellä kerrotussa harjoituksessa, mutta nyt ohjaaja poistuu/piiloutuu niin, ettei pentu huomaa, jolloin se hetken päästä huomattuaan sen, että jäi yksin, useimmiten alkaa hakemaan ohjaajaansa. Samalla ohjaajalla on oiva tilaisuus tarkkailla koiran toimintakykyä.

Näin koira oppii aina irrallaan ollessaan itse pitämään huolta pysyäkseen omistajansa ”mukana”, eikä yleensä tällöin karkaile omille teilleen.

Huom: Pennun auttaminen tekee nämä edellä mainitut harjoitukset turhaksi!

Laumavietti kehittyy voimakkaaksi luonnostaan, jos laumassa vallitsee oikea arvojärjestys. Jotkut koirista ovat perimältään ohjaajasidonnaisempia, ja juuri korkea laumavietti on näille koirille ominaista.

Lisäksi tällainen ehdollistuma aikaansaa sen, että koira ”nousee vireeseen” usein jo matkalla kentälle.

Selvennyksen vuoksi mainittakoon vielä, ettei järkiperäinen kotikasvatus tuhoa koiran viettialueita tai leikkihalua, kun pennun kasvuaikana ohjaaja leikkii sen kanssa rinnakkain tapakasvatuksen kanssa, jolloin se oppii käytöstapoja ja ennen kaikkea alkaa kunnioittamaan ohjaajaansa, mutta silti pystyy ja halua ohjaajansa kanssa leikkiä, kun on sen aika.

VÄISTÄMISKÄYTTÄYTYMINEN

Tämä vietti on olennainen ja välttämätön osa koulutuksessa. Asiaa tuntemattomalle  sana väistäminen kuulostaa (kuten pakkokin) ehkä ”kurjalta”, mutta tämä käyttäytymismuoto liittyy koiran käyttäytymiseen ja yleensä myös aikuisen koiran koulutukseen.

HUOM! KOULUTUSOHJAAJAN JA/TAI KOIRAN OHJAAJAN TULEEKIN YMMÄRTÄÄ TÄMÄ KÄYTTÄYTYMISMUOTO OIKEIN, JOTTA VÄLTYTTÄISIIN AIHEUTTAMASTA KOIRALLE TURHAA STRESSIÄ.

Mikäli näin käy, on koulutuksessa tapahtunut ohjaajan virhe koiran lukemisessa ja tai asian ymmärtämisessä. Koulutusta tulee opetella vähitellen koiran oppimisen edistyessä ja iänkin karttuessa. Lopputuloksena on tarkoitus saada nopeasti, mutta iloisesti ja halukkaasti tekevä koira!

Asian ymmärtämiseksi kerrottakoon vielä, että kokeissa haluttoman näköisesti, hitaasti tekevät koirat toimivat lähinnä passiivisen väistämisen alueilla ns. ”harmaalla” alueella. Tämähän ei ole toivottua suoritusta.

Väistämisen viettiärsyke on esim. kasvatuksessa/koulutuksessa annetut pakotteet, vietin päämäärä on rauhavaihe. Ärsykkeitä on kaikki koiraa uhkaavat tilanteet. (Ärsykkeet ovat samat kuin puolustusvietissä.)

Aktiivinen / Passiivinen

 Väistämiskäyttäytymistä on kahta laatua, aktiivinen ja passiivinen.

Kun pentu alkaa järsiä kenkää, ohjaaja kieltää, ottaa ehkä niskasta kiinni, jolloin pentu väistämiskäyttäytymisen kautta oppii, ettei niin pidä tehdä. Komentava ääni ja niskaote teettävät pennun mielessä tunnekokemuksen, jota kutsutaan väistämiskäyttäytymiseksi. HUOM! Tällöin nähdään passiivinen muoto; koira keskeyttää/ lopettaa aloittamansa toiminnan eli sen käyttäytyminen muuttuu passiiviseksi. 

Esim. oletetaan, että koira osaa istumisliikkeen, mutta vitkastelee. Ohjaaja antaa koiralle istu-käskyn ja samanaikaisesti, mutta ei missään nimessä hetkeäkään ennen, napakan läpsäyksen kämmenellä koiran takamuksiin. Aktiivisen väistämisen kautta koira pyrkii istumaan nopeammin. Kun ohjaaja nyt palkitsee koiraa silityksin (rauhavaihe) se myöskin oppii ja ennen kaikkea, ymmärtää asian.

Huom: Jos tottelevaisuuden runkona toimii muutoin saalis, niin jo muutaman toiston jälkeen, kun koira vähänkin yrittää istua nopeasti, palkitaankin se nopeasti saaliilla. Näin se oppii yhdistämään kaksi viettialuetta toisiinsa, pakotteen saaliiseen, josta saatava hyöty ottaa paikkansa koulutuksessa siten että pakotteesta alkaa tulla viettiä nostattava tekijä. Näin koiraa kannustetaan yrittämään, ja se oppii että tämä nopeasti tekeminen palkitaan.

Kun koiralle annetaan käskyjä joista sen tulee suorittaa jokin tehtävä, koulutuksen nyrkkisääntö on että ohjaajan tehtävä on huolehtia ja olla varma, että koira on todella oppinut sen, ennen kuin ”rankaisua” voi käyttää. Pakotteita rankaisemistarkoituksessa käytetään kun koira on huolimaton, laiska, omapäinen, jotka ovat asioita joihin se ei pysty jollei tiedä mitä on vaadittukaan! (Tapakasvatuksessa on tilanne toinen, koiran tulee heti noudattaa EI – käskyä, kun sitä, esim. kielletään tekemästä jotain.)

Tottelevaisuusliikkeissä väistämistä käytetään sopivassa määrin jos sillä saadaan koira suorittamaan liikkeet nopeammin ja tarkemmin. Esim. seuraamisessa, kun koira pakotteen ansiosta tiivistää ohjaajaa kohti, on pakote ollut oikea, jos koira loittonee, hidastaa/tulee epäröiden mukaan, on pakote ollut joko liian suuri tai annettu epäjohdonmukaisesti. Pakotteen antamisen ja sen vaikutuksesta oikean suorituksen jälkeen on ehdottomasti annettava koiralle nopeasti palkka/rauhavaihe (saalis tai iloiset kehut), jotta se  pääsee viettipäämäärään. Kertaus: Näin pakote muodostuu koiralle positiiviseksi asiaksi ja aikaa myöden pakotteiden käyttö entisestään nostattaa koiran viettitasoa ja lisää koiran aktiivisuutta. Eri vieteillä koulutettaessa pitää palkan/vahvistamisen olla juuri siihen sopiva.

Rauhavaihe osoitetaan koiralle silityksin, äänellä rauhallisesti kehuen ja rapsuttaen korvan takaa (tilannekohtaisesti), jolloin koiralle tulee tyytyväinen hyvän olon tunne. Heti tämän jälkeen koira ”innostaen vapautetaan” ennen uutta suoritusta. Koiran innostaminen, riehaannuttaminenkin, tapahtuu ohjaajan kehon liikkeillä, iloisin hyvä-huudoin ja taputtelemalla koiraa, (tätä käytetään koirakohtaisesti pakon käytön jälkeen).

(Innostava tapa sopii esim. epäröivälle tai haluttomalle, jonka kouluttaminen vaatii kuitenkin osaavan ohjaajan väistämisen kautta).

Jos ohjaaja käyttää liikkeiden koulutuksessa jatkuvasti/usein, liian voimakkaita pakotteita, ja saa koiran osoittamaan selvää alistumista alkaa koulutus muodostua epämiellyttäväksi, tai se jopa alkaa pelätä ohjaajaa. Myös liian pitkät, junnaavat harjoitukset tekevät koiran haluttomaksi, passiiviseksi. Käytetään koulutukseen, mitä viettiä tahansa, täytyy koiran harjoituksissa välillä kunnolla saavuttaa viettipäämäärä.

Yksinomaan pakolla koulutettaessa koiraa on vaikeaa pitää viettitasoltaan korkeana, (koira on innokas ja pyrkii nopeasti suorittamaan annettu tehtävä) joka edellyttää että ohjaaja hallitsee aktiivisen väistämiskäyttäytymisen, jonka ärsykkeinä on ohjaajan antamat pakotteet. Usein väistämisen kautta koulutettu koira alkaa viettitasoltaan hiipua ajan kanssa turtumisen kautta. Viettipäämäärä väistämisessä on rauha, eli ei tapahdu mitään epämiellyttävää, ja lisäksi ohjaajan silittely ja kehuminen.  Tässä vietti-alueessa piilee monia epäonnistumisen  mahdollisuuksia, koska aktiivisen väistä-misen vastakohta (samat viettiärsykkeet) on passiivinen väistämiskäyttäytyminen.  Pakon käytössä helposti ”mennään yli”, tai tehdään liian pitkiä harjoituskertoja, tai vaaditaan (pakottaen) suorituksia joihin koiran koulutustaso ei vielä riitäkään. Lisäksi harvat ohjaajat osaavat ja/tai jaksavat, muistavat aina tällöin huolehtia koiran ”nostamisesta” takaisin viettivireeseen. Nämä kaikki saattavat koiran helposti ”harmaalle alueelle” eli tekevät koiralle epävarmuustiloja, jolloin niistä lopulta tulee passiivisia.

Ks. myös kappale - Eri viettialueiden käyttö yhdessä

Pakotteiden vaikutus eri yksilöihin vaihtelee suuresti, riippuen koiran omasta luonteesta, mutta ennen kaikkea ohjaajan auktoriteetista, sen vaikutuksesta. Koska ohjaaja itse parhaiten pystyy koiransa tuntemaan, tulee hänen itse miettiä näitä ja soveltaa oppimansa tieto-taito koulutukseen.

TURTUMINEN

Koiraa nuorempana koulutettaessa tulee huomioida, että koira turtuu aikaa myöten viettiärsykkeisiin, niin saalis- kuin laumavietissäkin. Laumavietissä aiemmin sopivasti annettu ärsyke (pakote) on lisännyt viettiä, mutta samanlainen ärsyke samassa asiassa esim. vuoden päästä ei välttämättä tuotakaan ehkä enää mitään tulosta (siis viettitason nousua). Huomaa että tässä tarkoitetaan nimenomaan sopivaa pakotetta, sellaista joka vaikutukseltaan tekee koiran aktiiviseksi, eli saa sen yrittämään paremmin ja nopeammin, ei siis sellaista, josta koira menee passiiviseksi/alkaa jätättää, tai pahimmassa tapauksessa menee lukkoon, joihin koira ei koskaan turru ja jonka pehmeämpi koira muistaa ehkä koko ikänsä.

Myös saalisvietti turtuu ajan myötä, kun koulutuksista ennemmin tai myöhemmin tulee koiralle tavanomaisia, koiran vietit voi turtua/tukahtua myöskin ohjaajan toiminnan vaikutuksesta. Tämän vuoksi ei pidä koskaan koulutuksessa käyttää enempää ärsykkeitä, kuin on tarpeen, mitä enemmän näin tehdään, aiheuttaa se koiran ärsykekynnyksen nousua. Aikaa myöten on aina vaikeampaa saada koira korkeaan viettiin ja kun se tarvitsee siihen aina apuja (ärsykkeitä) ja juuri niiden lisäämisen/tehostamisen vuoksi ärsykkeiden vaikutus vaan ajan myötä laskee. Näin jossain vaiheessa onkin ohjaajan ikäväkseen todettava, että alussa, nuorella koiralla olleesta vietistä ei olekaan enää mitään jäljellä.

Saaliilla koulutetulle aikuisemmalle koiralle, jolla alkaa näkyä viettitason laskua, ei siis enää tarjota leluja tai ohjaaja itse muutoin yritä innostaa sitä, vaan käytetään suoraan pakotteita joiden avulla koira nousee viettiin, josta se aluksi palkitaan heti. Pakotetta käytetään heti kun koira kiinnittää huomionsa muuhun kuin ohjaajaan. Mikäli on kyse nuoresta koirasta, jolla on kaiken kaikkiaan, kokonaisuudessaan alhainen viettitas ollessaan kentällä, on kannattavampaa palata takaisin lyhyisiin harjoituksiin (nuorella viettien kehittyminen on vielä kesken), tällöin koiran tulee ikään kuin oppia suorittamaan koko tottelevaisuus uudestaan, erona entiseen on siis viettitaso.

Ohjaaja, halutessaan ”koirasta enemmän irti”, päättää kumpaa tapaa käyttää, mitä vanhemmasta koirasta on kyse, sitä kauemmin ”uudestaan kouluttaminen” luonnollisesti kestää. Koiralla viettien kehittymisen lasketaan päättyvän noin 4:llä ikävuodella. Vietit ovat parhaimmillaan n. 4 – 6 vuoteen. Nuorella (noin alle 2 v.) saalisvietin hyödyntäminen on kannattavaa, koska tällöinhän jää jäljelle myöhemmälle iälle käytettäväksi vielä muitakin, käyttämättömiä keinoja. Nimenomaan koiran pitäminen aktiivisena, innokkaana koko sen kilpailu-uran vuodesta toiseen vaatii jo taitoa. Parhaiten toimiva on koira, joka on oppinut alusta asti tekemään liikkeet oikein ja sopivassa vietissä.

TURHAUTUMA

Turhautuma tarkoittaa tunnekokemusta, joka syntyy kun yksilö haluaa/yrittää jotakin, mutta jostain syystä aie keskeytyy, eikä se pääsekään päämääräänsä.

Turhautuma-tilanteita syntyy aina silloin tällöin koiralle koulutuksissa, toisinaan siitä on vahinkoa edistymiselle, mutta sitä voidaan myöskin käyttää tarkoituksella hyödyksi. Ts. turhautuma aiheuttaa kahdenlaista tulosta: koiran ”lopahtamista” tai innokkuuden korostumista.

Turhautumasta voi olla haittaa esim. saaliskoulutuksessa. Kun koiralle on saatu vietti nousemaan, eli se haluaa esineen, käykin niin, että koira väsyy odottamaan esinettä (vietti sammuu), silloin koiralla ikään kuin ”usko loppuu” siihen että esine on tulossa. Näin käy helposti nuorille tai vasta vähän treenatuille. Tämän vuoksi onkin oltava tarkkana, ettei vaadita liian pitkiä suorituksia ennen aikaisesti. Turhautuma tässä tilanteessa aiheuttaa vahinkoa koulutukselle/ viettitasolle siten, että mitä useammin näin käy, sitä vähemmän koiralla riittää viettiä. Ts. tässä tapauksessa turhautuma tukahduttaa vietin. On siis kaiken kaikkiaan tärkeää, että lajista riippumatta, on sitten syynä turhautuma, väsyminen, turtuminen tms. mutta lopetettaessa harjoitukset, koiran viettitason tulisi olla vielä korkea ja ehdottomasti enemmän nousu- kuin lasku-suunnassa. Tämä on tärkeää koska nämä treenien viimehetket jäävät koiran muistiin, jolloin aikaa myöten sille jää ”voimaan” nämä negatiiviset tunneoppimiset.

Yleisin turhautuman hyödyntämistilanne luultavasti on koiran opettaminen haukkumaan. Tällöin koiralle annetaan ärsykkeitä esineellä tms. koiralle mieluisalla ”jutulla”. Koiran yrittäessä tavoittaa sitä, ohjaaja koiraa nopeampana aina ehtii esim. nostamaan esineen ylös koiran tavoittamattomiin, tällöin koira turhautuu ja useimmiten päästää ”harmistuneena” jonkinlaisen äännähdyksen josta se palkitaan heti. Harjoitusta toistettaessa pian koira yhdistää, mistä se sai palkan ja alkaa ääntelemään enemmän. Tällöin tietysti kerta kerran jälkeen odotetaankin aina ”suurempaa ääntä”, ennen kuin palkka annetaan. Lopulta kun koira oppii että esineen saa kun haukkuu, se alkaa haukullaan oikein vaatimaan sitä. (Vrt. suojelukoulutus, jossa turhautuminen tehdään estämällä suojahihaan kiinnikäyminen.)
 
Turhautumaa voidaan käyttää hyödyksi myös vietin nostossa, sellaisella koiralla, jolla on jo jonkin verran kestävää viettiä (”uskoo vahvasti asiaan”) esim. maastokoulutuksissa. Koiralle järjestetään treeneissä tilanne jossa se on henkisesti  valmistautunut (vireessä)  johonkin tehtävään. Hyvä esimerkki maastossa on esim. haku-koulutuksessa, jossa koiran vietti on kohdistunut maalimieheen. Koiran intoillessa päästä lähtemään maalimiehelle, se komennetaankin yllättäen istumaan. Kun nyt hetken istumisen jälkeen koira saakin lähteä liikkeelle, on sillä ”kerättynä” enemmän viettiä, tuon turhautumisen, sekä myös patoutumisen, tunteen aiheuttamana. Tätä voidaan saada aikaan vain, jos koiralla on kunnon pohjatyö alla koulutuksessa, eli ensin on treenattu siten, että koiran vietti (into) on noussut ja vasta sen varmistuttua aletaan vaatimaan keskilinjalla tottelevaisuutta (tähän asti koiraa on pidetty kiinni kaulapannasta). Huom. vahvassa vietissä olevalta koiralta tottelevaisuuden vaatiminen siis nostaa viettitasoa. Esim. haukkuvalla hakukoiralla haukun laatua voidaan parantaa turhautuman avulla. Tällöin parhaisiin tuloksiin päästään tässä turhautuman hyödyntämisessä treenattaessa haukkumista maali-miesten kanssa erikseen pienessä ringissä, koska tällöin voidaan samanaikaisesti, maalimiesten toimesta, pitää huoli korkeasta viettitasosta.

KOIRAN PATOUTTAMINEN

Koiran ohjaajan hallitessa koiran patouttamisen, on hänellä mahdollisuus saada koiralle intensiivisemmät ja kaiken kaikkiaan voimakkaammat suoritukset.

Patouttaminen tarkoittaa tilannetta jolloin koira joutuu keräämään vietin/itsensä kokoon ennen liikkeen aloittamista. Kun se nyt pääsee aloittamaan tekemisensä, on sillä varattuna huomattavasti entistä enemmän ”henkistä voimaa”, intensiteettiä, tähän.

Harjoituksia toistettaessa, koira oppii tämän käyttäytymismallin, mutta sille on aina annettava siihen mahdollisuus. Ts. ei lähdetä tai ei anneta koiran lähteä suoraan ”vietti-laatikko” tyhjänä liikkeeseen.

Patouttaminen tapahtuu käytännössä siten, että kun aloitetaan jokin liike, esim. seuraaminen perusasennosta (edellyttää tietysti, että koira osaa seuraamisen ja sivulla istumisen) ohjaaja antaa ensin seuraa –käskyn ja sitten omalla kehollaan viestittää liikkeelle lähdöstä koiralle (jännitys, hengenveto ja -pidätys). Juuri tässä kohtaa ohjaaja pitääkin pienen tauon (sekunnin tai muutamia, alkaen lyhyestä) ennen kuin ottaa askeleen. Koiran on opittava, että vaikka käsky on käynytkin, liikkeelle ei lähdetä ennen ohjaajaa. (Tavallisesti koirat nousevat jo tässä vaiheessa liikkeelle, ja ohjaaja lähtee koiran mukaan.) Kun koira nyt ohjaajan käskyn ja jännityksen vaikutuksesta valmistautuu liikkeelle lähtöön, senkin jännitys nousee. Kun ohjaaja tästä, tämän hetken tauon jälkeen, lähtee liikkeelle, purkautuu koirasta jännityksen antama lisäenergia itse liikkeen suorittamiseen.

KOIRAN OHJAAMINEN KOKEISSA

Tärkeä, opeteltava taito 

Tämä on kilpailuihin tähtäävälle ohjaajalle erittäin tärkeä asia, johon on syytä erikseen paneutua. Oikealla koiran ohjaamisella saadaan kokeessa koirasta ”ulos” kaikki se, mitä on harjoituksissa opittu. Kokeissa näkee todella yllättävän paljon suorituksia, joissa koira ei edes suorita liikkeitä kuten harjoituksissa, puhumattakaan korkeasta vietistä. Koetilaisuus on aina koiralle harjoituksiin nähden erilainen tilanne. Koira on vaistoiltaan herkkä: koepäivän ja –paikan ”ilmapiiri”, ohjaajan jännittyneisyys ja monella eri tavoilla käyttäytyminen, usein kaikkien asioiden tapahtuminen eri tavalla kuin treenipäivinä, aiheuttaa koiralle hämmennystä enemmän tai vähemmän, eikä se yhdistä tilannetta/käskyjä aikaisempaan, klassisen oppimisen kautta tapahtuneisiin asioihin. Miten se tällöin voisikaan olla viettivireessä? Huom. koirahan oppii varsinaisen koulutuksen sivussa muitakin asioita, kuten ympäristö, tilanteet ja ihmisten käyttäytyminen.

Ohjaajan tulee ymmärtää se, että koiran ollessa koulutettu vietillä, tarkoittaa se sitä että suorituksissa on aina mukana vaikuttamassa koiran oma halu. Tämän on tapahduttava myös kokeessa parhaalla mahdollisella tavalla. Mitä enemmän koiran ”moottorina” on puhtaasti saalis on asialla merkitystä. Näin ollen ennen kokeen/liikkeen aloittamista on koira saatava viettivireeseen = saaliskoulutuksen perusasia! Mutta aivan samoin on laita laumavietin osalta, mutta pienin eroin, mitä tulee vietin nousemiseen. Koska laumavietin viettiärsyke on ohjaajan antamat käskyt koiralle. Kaiken kaikkiaan kokeessa onnistumiseen vaikuttaa suuresti ohjaajan auktoriteetti. Hyvin hallinnassa oleva, ohjaajaa aina kuunteleva koira toimii luonnollisesti myös kokeissa hyvin, eivätkä ympäristötekijät haittaa, koska ohjaaja itse on tällöin koiralle ärsyke viettivireeseen!                    

Ratkaiseva merkitys tässäkin on koiran luonteella, ohjattavuudella ja vieteillä, sekä sen muilla ominaisuuksilla, toiset koirat ”hämmentyvät” (toimintakyky heikompi) uusista/oudoista tilanteista enemmän kuin toiset. Luonnollisesti vaikutuksensa on myös koulutuksen tehokkuudella ennen kisoihin menoa. Tottakai pidempään ja valmiimmaksi treenattu koira toimii tässäkin paremmin.

Mikäli ennen kokeen alkua tuntuu, ettei koiralla ole ns. ”kuulo päällä”, on tällöin koirakohtainen ”muistutus” asiaan paikallaan. Huom. ohjaajan tulee tiedostaa ja ratkaista, minkä viettialueen puutteesta on kyse, ts. miettiä kumpaa (saalis- tai laumaviettiä) on syytä käyttää. Koetilanteessa vaikeasti syttyvälle koiralle yksi vaihtoehto on käydä sen kanssa useasti treenaamassa erilaisissa paikoissa, tärkeintä olisi saada lavastettua tilanne jolloin koiralla esiintyy samankaltaista käyttäytymistä (ei ymmärrä tilannetta, vietti ei nouse), tällöin koiran tekemisiin voidaan, ja pitääkin, puuttua.     

Liikkeiden ohjaaminen

Varsinaisten tottelevaisuus-liikkeiden ohjaamisessa suuri merkitys on koiran patouttamisella (ks. oma kappale) liikkeen aloituksessa. Vaikuttaa huomattavasti ”voimaan” ja nopeuteen jolla koira liikkeen suorittaa.

Mentäessä liikesuorituksesta toiseen koiran viettitaso pidetään yllä laumavietin avulla, siten että koiraa kuljetetaan koko koe-suorituksen ajan seurauttamalla. Mikäli ohjaaja ylenpalttisesti taputtelee ja vielä päästää koiran kokonaan vapaalle, aiheuttaa se viettitason laskua. Koiran ei myöskään anneta liikkeiden välissä hyppiä tai haukkua tms. Koira tulee pitää ohjaajan aiheuttaman, sopivan paineen alla koko koesuorituksen loppuun. Koiran hallinnassa pitäminen (ei pääse purkamaan viettiä) koko koesuorituksen ajan entisestään vain nostattaa koiraa ja näin esim. noutoihin koiralla riittää runsaasti viettiä. Näin tekemällä myöskin koiran korkea viettitaso kestää loppuun asti, eikä se ”lopahda” kesken koetta! Jälleen kerran ohjaajan on kyettävä lukemaan koiraa ja hyvittää/vahvistaa sitä koirasta riippuen oikein ja oikealla tavalla, aina tarpeen mukaan, kokeessakin sallituissa kohdissa.

TOTTELEVAISUUDEN PERUSLIIKE:   Seuraaminen:

Koeliikkeistä tärkein ja kaiken perusta

 Seuraamisharjoittelua käydään tässä läpi siten, että aloitettaessa olisi kyseessä alle vuotinen pentu tai nuori koira, josta edetään eteenpäin. Käytännössä vanhempienkin koirien kanssa aloitettaessa idea on suunnilleen sama, mutta vanhemmalla saalisvietin käyttö voi olla jo vaikeaa. Lisäksi ohjaajan tulee kuitenkin huomata, että näillä ehkä olemassa oleva hallittavuuden puute (koirat ovat omasta mielestään kasvaneet isoiksi) vaatii ensisijaista huomiota koulutuksessa.

Mikäli kyseessä on ei-leikkihaluinen, itsenäinen koira joka ei suuremmin innostu ohjaajastaan tai patukoistaan, vaan sitä kiinnostaa enemmän kaikki muut asiat, aloitetaan tottelevaisuus/ seuraaminen tekemällä ensimmäiseksi sille selväksi että vain ohjaaja on se ainoa sallittu mielenkiinnon kohde kentällä. Tällöin koiran tulee olla yli vuoden vanha. Koiralle annetaan riittävästi pakotteita ohjaajan vaihtaessa samalla suuntaa jotta koira ottaa

kontaktia. Tästä kontaktista (ja tietysti oikeasta paikasta vasemman jalan vierestä) koira palkitaan heti kehumalla ja taputtelemalla, siten, että koira itse oikein innostuu tästä ”osaamisestaan”, eli ohjaajakin on todella iloinen koiran oikeasta suorituksesta.

Vasta tämän kaiken onnistumisen jälkeen aloitetaan varsinainen seuraamisharjoittelu saalista hyödyntäen, eli koiraa aletaan palkita muutamista seuraamisaskelista saaliilla. Tässä vaiheessa jo se itsenäinenkin koira (jos se omaa viettienergiaa) on kiinnostunut ohjaajan tekemisistä ja pitää sitä tärkeimpänä asiana ja siten myös jo haluaa leikkiä tämän kanssa. Se miten seuraaminen ja/tai tottelevaisuus aloitetaan on tärkeää, että se tehdään aina ko. koiran mukaan.

Lopputuloksesta, hyvän viettivireen omaavasta koirasta ei sivullinen edes helposti erota miten alku on tehty tai millä viettialueella koira oikeasti toimii.

Saaliilla koulutettaessa voidaan aloittaa jo reilusti alle vuoden vanhoilla. Seuraamisen opettaminen aloitetaan kun koiran vietti on noussut leikkiharjoitusten ansiosta, saalispainotteisella koiralla viettiä löytyy jo tulemisesta kentälle.

Ohjaaja antaa esine oikeassa kädessä, koiralle ärsykkeitä, heiluttaen sitä, samalla ohjaaja liikkuu siten (pyörii ympyrää oikeaan), että koira ajautuu itsestään (tarvittaessa ohjataan alkuun taluttimella) vasemman reiden viereen. Kun koira on korkeassa vietissä oikealla paikalla, ohjaaja vie nyt käden/esineen selkänsä taakse hetkeksi, tärkeää, että esinettä pidetään alusta asti piilossa, koiran pitää oppia yhdistämään käsky saaliiseen joten sillä ei pidä olla näköyhteyttä ja antaa sitten heti koiralle käskyn ”seuraa”. Alussa muutamia kertoja palkka annetaan jo tästä heti käskyn jälkeen (eli siis yhdistetään seuraa-käsky saaliiseen) ja toistetaan harjoitus muutaman kerran. Seuraavaksi otetaan käskyn jälkeen askel (koira seuraa ohjaajan sivulla oikeassa paikassa, esine on piilossa) ja palkitaan taas nopeasti esineellä, tämäkin harjoitus toistetaan muutamia kertoja. Huomioi tässä vaiheessa ettei esinettä lykätä koiran suuhun, vaan sitä heilautetaan koirasta poispäin, tällöin koira joutuu ryntäämään esineen perään, joka  tekee tämän koiran mielestä erittäin mielenkiintoiseksi, kun saalis karkaa. Oikein tehtynä jo muutama kerta näitä alkuharjoituksia tuottaa sen, että koira osoittaa selvää viettikäyttäytymistä, vaikka ärsyke on piilossa.

Vähitellen, kerta kerran jälkeen matkaa pidennetään, ennen kuin palkka annetaan. Samanaikaisesti taluttimella pidetään huoli, että koira pysyy oikeassa paikassa. Koiraa ei myöskään kuljeteta talutin kireällä. Jos koira edistää tai hyppii tms. annetaan taluttimella napakka nykäisy ja kun koira palaa oikeaan paikkaan pakotteen ansiosta, se palkitaan heti.                         
Vaadittavan matkan pituutta vaihdellaan koko ajan, palkiten sen taas välillä aivan lyhyestäkin seuraamisesta. Tämä nostaa viettitasoa, sekä pitää huolen, että se pysyykin korkeana.

Koiran tullessa toiselle ikävuodelle, ovat matkat jo välillä pitkiäkin sekä harjoitellaan käännöksiä, käyttäen tarvittaessa selviä pakotteita. Jos/kun niitä käytetään, koira palkitaan uudesta, oikeasta toiminnasta aina heti, koirasta ja koulutustavasta riippuen joko kehumalla ja/tai esineellä. Ensin harjoitellaan oikealle käännös ja koiran opittua se, edetään vasemmalle- ja täyskäännökseen. Tässä vaiheessa koiraa palkitaan heti näistä käännöksistä ja jatkossa eteenpäin, koiran aikuistuessa se palkitaan pääsääntöisesti käännöksistä, heti sen jälkeen tai ohjaajan oikeaan pyörähdyksessä.

Tästä koulutustavasta tulee monta hyötyä kerralla; näin koira oppii paremmin tekemään tasaista työtä suoraan kuljettaessa, koira oppii myös olemaan tarkempi, odottaen innokkaana ohjaajan käännöstä/palkkaa, eikä näin edesauteta sitä oppimaan vääriä asioita, kuten edistäminen tai poikittaminen (vinossa ohjaajan edessä) seuraamisessa. Koiran yhdistäessä, että käännöksissä saa palkan, jätetäänkin se aina välillä palkitsematta. Tämä nostattaa taas entisestään viettiä, kun käännöksestä on tullut koiraa virittävä liike.

Laumaviettiä tarvitaan aikuisella koiralla, jolla viettitaso on alhainen syystä tai toisesta, esim. oikealle käännös on hyvä harjoitustilanne, ohjaajan tulee olla tässä nopea, pakote annetaan aivan samanaikaisesti kun ohjaajaa aloittaa kääntymistä. Jos koira tämän jälkeen väistää ohjaajaa tai hidastaa käännöksessä, on tämä aiheutunut ohjaajan virheestä, luultavasti pakote on tullut liian myöhään, jolloin koira oppii asian aivan toisin kuin piti, eli sille aiheutuu epävarmuustilanne käännöksessä kun se onkin yrittänyt tulla ohjaajan mukaan ja saanutkin tästä pakotteen!!! Kun pakote on annettu oikein ja koira aktivoituu; tiivistää, reipastuu ja/tai tekee käännökset nopeammin, on ohjaajan heti kehuttava ja palkittava nopeasti koira, jotta nopeaa ja tehokasta oppimista tapahtuisi. Huom! Ohjaajan tulee olla tarkkana ja alussa palkita koiran vähäisetkin yritykset, että se kannustaa sitä oikeaan suuntaan.

Koiran vahvistuessa seuraamiseen edelleen pidennetään matkoja ennen kuin palkka annetaan.  Koiran aikuistuessa, pitää ohjaajan keksiä runsaasti vaihtelua seuraamiseen. Välillä useammin palkkaa, välillä vähemmän tms; – enemmän/vähemmän käännöksiä – pitkää/lyhyttä suoraa – hidasta kävelyä/juoksua – sivuaskelia vasemmalle/oikealle. Yksinomaan pitkiä suoria ei tehdä koskaan, koska näistä koira helposti kyllästyy, vaan niitä harjoiteltaessa on kannattavaa lopuksi ottaa useita ja nopeita käännöksiä koiran viretilan palauttamiseksi ennen harjoituksen loppua.

Huom. Aina kun koira tekee virheitä joihin käytetään pakotteita, on koira ehdottomasti tästä uudesta, oikeasta toiminnasta palkittava heti joko kehumalla tai saaliilla (riippuen koulutustavasta tai vaiheesta).

Koiran opittua seuraamista hyvällä vietillä ja jo pidempiäkin matkoja, liitetään erillisenä opetettu sivulle tulo aloitukseen. Myöskin pysähdykseen liitetään istuminen ilman erillistä käskyä.

Koiran tullessa muutaman vuoden ikään, tehdään harjoituksiin edelleen vaikeutta ja näin saadaan lisättyä koiran suoritusvarmuutta. Harjoitukset tulee ajoittaa siten, että kentällä ja lähietäisyydellä on toisia koiria ja ihmisiä, jos muuten ei niitä ole. Myöskin edetään harjoitus harjoitukselta, järjestelmällisesti, yksi asia kerrallaan, ei niin että yhtäkkiä otetaan kaikki mahdolliset häiriötekijät samalla kertaa. Koiraa seurautetaan useamman henkilön (ns. henkilöryhmä) muodostaman ringin keskeltä, väleistä tms. Myöskin seuraamista harjoitellaan kulkemalla melko läheltä muita koiria.

Edelleen tämän jälkeen vaikeutta lisätään siten, että koiraa tarkoituksella provosoidaan virheisiin, jolloin niihin puuttumalla saadaan koiralle varmuutta suoritukseen. Tällöin joku henkilö-ryhmän jäsenistä häiritsee koiran suorituksista ääntelemällä tai liikkumalla siten, että koiran huomio kiinnittyy, jolloin ohjaaja pakotetta käyttäen, palauttaa koiran seuraamiseen. (Ehdottomasti heti taas palkittava.)

Seuraamisesta vaikeutetaan myös tekemällä ns. ”sudenkuoppia”, eli ohjaaja ottaa yllättäen pitkän askeleen sivuun, ja koiralta vaaditaan tarkkuutta pakotteen avulla. Kaiken kaikkiaan, mitä vanhemmaksi koira tulee, pitää huomioida treenien vaihtelevuus ja tällöin ohjaajan kekseliäisyys on etu. Välillä tehdään pitkiä suoria, välillä lyhyitä, käännöksiä eri  suuntiin ja mukaan vielä eri askellajit, hidasta kävelyä ja juoksua.

Kun koira on nopea ja tarkka, sekä sen viettikestävyys on hyvä, aloitetaan vapaana seuraaminen. Jos kytkettynä seuraaminen on kunnossa, ei vapaana seuraamiseen pitäisi tulla mitään eroa tai ongelmia.