|
Jumalanpalvelus ja kirkkovuosi Kirkon organisoituminenAluksi kyvykkäät ja karismaattiset saarnaajat johtivat
seurakuntia. Kokoonnuttiin kodeissa. Seurakuntien kasvaessa 100-luvulla
tarvittiin kirkon hallinnon järjestäytymistä. Piispan tehtäväksi tuli
hengellisen elämän johtaminen ja harhaoppien torjuminen. Piispan apuna
toimivat vanhimmat eli presbyteerit, mistä virasta kehittyi vähitellen papin
virka. Diakonit avustivat ehtoollisen jakamisessa ja vastasivat
laupeudentyöstä. Piispat toimivat suurimmissa kaupungeissa ja niiden
lähialueita nimitettiin hiippakunniksi ja näiden osia seurakunniksi.
Tärkeimpiä piispoja olivat Rooman, Konstantinopolin, Antiokian, Jerusalemin
ja Aleksandrian piispat, joita 500-luvulla elettiin nimittää patriarkoiksi. Teologian syntyJuutalaiskristillisyyden piirissä uskonnon sanomaa oli
suhteellisen helppo levittää: maailmankuva ja hengellinen kielenkäyttö olivat
lähellä toisiaan. Sitä vastoin pakanalähetys vaati jo alkuseurakunnan aikana
uudenlaista teologista kykyä tehdä oma oppi ymmärrettäväksi. Varsinkin
kreikkalaisen filosofian harjoittajat esittivät kiperiä kysymyksiä
kristityille sananjulistajille. Syntyi uskonnon puolustajien eli
apologeettojen toiminta. Apologeetoista kuuluisin oli Justinos (ks. oppikirja
s. 15 – 16). 300 – 400 –luvuilla teologiaa kehittivät kirkkoisät, heistä
huomattavimpia idässä Origenes ja Basileios Suuri sekä lännessä Augustinus
(354 – 430) (ks. oppikirja s. 16 – 17). Uuden Testamentin kaanonPyhistä tapahtumista kertovat kertomukset olivat ensin suullista
perinnettä ja vähitellen kirjallisia tekstejä. Kirjeet olivat alunperin kirjallisessa
muodossa. Kaikkia tekstejä ei valittu lopulliseen Uuden Testamentin kokoelmaan
eli kaanoniin. Ulkopuolelle jääneitä pyhiä tekstejä nimitetään
apokryfikirjoiksi. Näistä tunnetuin Uuden Testamentin ajoilta on Tuomaan
Evankeliumi. KirkolliskokouksetLaajeneva kristittyjen yhteisö tarkoitti myös moninaisia
tulkintoja ja opillisia painotuksia. Jotta kristinoppi muodostuisi yhteiseksi
pohjaksi seurakunnille, kokoonnuttiin sopimaan yhteisistä linjoista. Kirkon
oppia koskevia kysymyksiä selviteltiin piispainkokouksissa eli synodeissa.
Laajempia päätöksiä varten kutsuttiin koolle kirkolliskokous eli konsiili. Näissä
kirkolliskokouksissa muodostettiin myös uskonopin tunnustukset (esim. Nikaian
– Konstantinopolin uskontunnustus v. 325). Kokoukset eivät sujuneet
yhteisymmärryksessä. Varsinkin idän ja lännen kirkkojen välillä oli suuria
erimielisyyksiä opillisista tulkinnoista. Nämä erimielisyydet johtivat
lopulta kirkkokuntien eroon ja keskinäiseen kirkonkirouksen eli pannan
julistamiseen vuonna 1054. Panna kumottiin vasta 1965. Jumalanpalvelus ja kirkkovuosiJumalanpalvelus sai mallin juutalaisesta synagogapalveluksesta. Raamatunluvun
ja rukouksen lisäksi tärkeäksi osaksi tuli kiirastorstain mallin mukaisen
ehtoollisen viettäminen. Vaikutteita omaksuttiin pakanallisista rituaaleista,
niille annettiin uusi, kristillinen sisältö. Tärkeitä juhlapäiviä olivat
pääsiäinen ja 300-luvulla aloitettu joulun vietto. Joulu on hyvä esimerkki
pakanakulttuurin sulauttamisesta kristittyyn traditioon: 25.12. oli
roomalaisten aurinkojumalan syntymäpäivä ja koska Jeesuksen tarkkaa
syntymäpäivää ei tiedetty, valittiin tämä sopivaksi päiväksi. Hiljaisuuden perinneRaamatun esikuvan (Mooses, Johannes Kastaja ja Jeesus erämaassa)
mukaan muutamat ihmiset vetäytyivät erämaahan viettämään erakkoelämää.
Erakkomunkit ja heidän erakkokylänsä kiehtoivat hengellisyydenharjoittajia.
Kerrottiin myös erakoiden ihmeellisistä kyvyistä. Erakkokylistä kehittyi
ensimmäisiä luostareita. Kristillisen kirkon muuttuminen valtiokirkoksi vaikutti
maallistuttavasti kirkkoon. Uskon valinta ei enää ollut henkilökohtainen
uskalias teko vaan ylhäältä määrätty. Tätä käännettä eivät kaikki pitäneet
hyvänä. Vastareaktiona syntyi 300-luvulla useita luostarilaitoksia eri
puolilla Rooman valtakuntaa. Toimintaa jäsensivät luostarisäännöt ja saman säännön
jakavista luostareista muodostui sääntökuntia. Idän luostarilaitoksessa mystiikka ja mietiskely olivat
keskeisiä, mutta tärkeänä pidettiin myös lähimmäisenrakkauden toteuttamista.
Merkittävin idän luostarisääntö oli Basileos Suuren (330 – 379) laatima.
Lännessä käytännöllisemmin suuntautunut uskonharjoittaminen ei oikein
hyväksynyt idän askeettista toimintamallia. Lännessä ensimmäinen varsinainen
luostarilaitos syntyi 500-luvulla Benedictus Nursialaisen (n. 480 – 550)
ankaran luostarisäännön pohjalle. Monte Cassinon luostari on tunnetuin
benediktiiniläisluostari. Tunnuslause luostariveljillä oli: ”Rukoile ja tee
työtä:” Keskiajan luostarilaitoksesta on oma luku (luku 9.), jossa
kerrotaan Clunyn uudistusliikkeestä sekä dominikaani- ja
fransiskaanijärjestöjen synnystä (oppikirja s. 75 – 79). Pohdi:
|
|