Aktiivinen kansalaisuus ja hyvä hallinto

Kansalaisen äänenavausharjoitusta

Puhe ja siis puheeksi kirjoitettu. 20.1.2003. Helsingin yliopisto, kasvatustieteen laitos, asiantuntijaseminaari.
Lainattaessa lähde mainittava. Yhteydenotot: anne.rongas@pp.inet.fi
 
      

”Mikä on tavallisen kansalaisen mahdollisuus vaikuttaa? 

Talouselämä ja politiikka ovat niin kiinteässä liitossa, että moni ei enää usko edustukselliseen demokratiaan.” 

Tämä kysymykseni sai Brysselin toimistossa toimineen arvovaltaisen virkamiehen iloiseksi. ”Tyttö hyvä,” hän pääsi sanomaan. Voitonvarmuutta äänessään. ”Etkö näe, että meitä on täällä koko sali vaikuttajia. Me vaikutamme ostopäätöksillämme. Me jokainen olemme kuluttajia.” 

Salissa istuneet herrat naureskelivat hyväntahtoisesti tyhmälle kysymykselleni. ”Mikäs mörkö se talouselämä muka on? Sehän on meidän talutusnuorassamme,” tuntuivat ajattelevan. Kylmyys valahti minuun. Olo ei yhtään lämmennyt, kun poistuimme virastosta. Heti ulko-oven vieressä kohtasimme kerjäläisiä. Kaikki Brysselissä käyneet tietävät, että heitä on kaikkialla. Minä, tyttö hyvä, tunnustan sokeuteni sen suhteen, ettäkö kuluttaja olisi yhtä kuin vaikuttaja ja yhtä kuin kansalainen.

Mitä ovat ne ihmiset, jotka eivät ole kuluttajia?

Toinen tuokiokuva. Hanasaaressa ruohonjuuritason kansalaisjärjestöjen kokoontuminen. Ihmisiä ympäri maailmaa. 

Kousalya Seethapathy Intiasta kertoi, kuinka hänen kotikylänsä ympärillä entisten viljapeltojen tilalla aukenivat kukkavainiot. Kaunista. Mutta ei syötäväksi eikä kyläläisten elannoksi. No, saivat sentään kukkien poiminnasta suuryhtiöltä pienen palkan. Kukat vietiin jalostettavaksi Indonesiaan. Halpaa työvoimaa sielläkin parfyymitehtailla. 

Kousalyan kotikylässä ahtaalle ajetut perheet eivät jaksaneet enää rakastaa. Tuttavaperheen murrosikäinen, polion seurauksena liikuntakykynsä menettänyt tyttö hautoi itsemurhaa. Hän koki olevansa perheelleen taakka. Kousalya kertoi maksavansa 50 dollaria kuussa tuon tytön ruuasta ja koulutuksesta. Hän kertoi mieluummin luopuvansa omastaan, kun saattoi sillä tavalla olla konkreettisesti apuna. 

Kysyin itseltäni, missä meidän parfyyminsuihkijoiden auttava käsi viipyy? Kotikylänsä ihmisiä Kousalya opetti rakentamaan savesta ja oljesta sekä opasti saniteettirakentamisessa. Hänen kertomuksessaan kuului vankka idealismi, valistusaate ja usko kansalaisen vaikutusmahdollisuuksiin. Vaikka eivät mitään kunnon kuluttajia nämäkään intialaisen kylän ihmiset.

Mitä ovat ne ihmiset, jotka eivät ole kuluttajia?

Samassa Hanasaaren kokoontumisessa tapasin kenialaisen Mburu Gathurun. Hän kertoi uusista tehokkaista viljelymenetelmistä, joita hänen kotikylänsä viljelyalueilla oli otettu käyttöön. Sato moninkertaistui hybridilajikkeilla, mutta viljasta ja perunasta ei enää ollut seuraavan vuoden siemeneksi. Viljelijöiden oli joka vuosi ostettava kallis, rekisteröity siemen monikansalliselta yhtiöltä. 

Teenviljelijät olivat myös joutuneet ahtaalle. Suuryhtiö painoi polkumyynnillä teen tuottajahinnan alas. Monissa perheissä lapsia ei haluttu kouluttaa, koska jokainen työkykyinen tarvittiin pelloille. Valtio pyrki myös jatkuvasti estämään naisten lukutaitokampanjat. Lukutaito oli uhka. Tie yhteiskunnalliseen tiedostamiseen. 

Mburu työskenteli Green Belt –järjestön metsityskamppanjassa. Hän opetti ihmisiä kasvattamaan puuntaimia ja istuttamaan niitä. Kamppailemaan omalla toiminnalla aavikoitumista vastaan. Siis idealismia. Kansalaisten aktivointia. Mburu kysyi vakavasti: Mitä on kehitys? Globaalia maailmankauppaako? Hänen kotikylässään ylikansallinen talouselämä näytti nurjan selkäpuolensa. 

Jokainen Naomi Kleinin teosta No logo lukenut tietää, että nämä kertomukset eivät ole satunnainen puro vaan vuolas kymi. Kysyn edelleen:

Mitä ovat ne ihmiset, jotka eivät ole kuluttajia?

Siirrytään suomalaiseen kasvatuksen ja kouluttamisen maailmaan. 

Viime vuosikymmenen laman jälkimaininkeina eräs keskeinen aalto oli taloudellisten realiteettien painottaminen. Tulosvastuu. Tuttuakin tutumpi sana. Taloussanasto omaksuttiin kasvatuksen ja kouluttamisen piirissä ripeästi, eivätkä seuraavat lauseet taida pahasti särähtää kenenkään korvassa. 

Sillä näinhän se on: Koulutusmarkkinoilla kilpaillaan asiakkaista. Näitä asiakkaita opetetaan myymään itseään työmarkkinoilla – eikä puhe suinkaan ole maailman vanhimmasta ammatista. Opinhaluiset poimivat tarjonnasta koulutustuotteita, istuvat maksavina hinta- ja laatutietoisina asiakkaina koulun penkille ja äänestävät jaloillaan. Koulusuunnittelijan on elettävä ajan hermolla. 

Hyppy sivistysihanteesta markkinavetoisuuteen näkyy tarjonnassa. Ja siinä, että laadunvalvonnasta eli arvioinnista tuli kova sana viime vuosikymmenen lopulla. Periaatteessa mikään edellä kerrotusta ei ole huonoa kehitystä. Mutta millaisia hedelmiä tänä päivänä korjataan?

Kun opetan päivälukiossa nuoria ja iltalukiossa aikuisia ja haluan saada ryhmissä käyntiin sosiaalisen tiedonrakentamisprosessin tai moniulotteisen dialogin, saan tehdä hartiavoimin töitä. Yhden kurssin ajallinen mitta ei riitä ja sitten aloitetaankin taas uuden ryhmän kanssa alusta. 

Lukiossa on rakenteellisia ongelmia. Järjestelmä ohjaa yksilöprojektiin, soolosuoritukseen. Mutta on jotain muutakin. Asiakasasenne. Kasvatuksen ja kouluttamisen kohteet ovat oppineet sen, mitä me olemme heille opettaneet. Te olette kuluttajia. Koulutus on tuote. Opiskelija on asiakas.

Millainen on yhteiskunta, jonka kansalaiset ovat kuluttajia? Mikä ero on asiakasasenteella ja kansalaisasenteella?

Asiakasopiskelijat ovat valppaita vaatimaan oikeuksia ja etuuksia. He haluavat rahoilleen vastinetta. Ajan käyttämistäkin nimitetään sijoitukseksi, joten aikasijoitukselle vaaditaan hyvää vastinetta, vaikka muuten päivät kuluisivatkin joutenoloon. Koulutuksen arvioinnissa pisteitetään koulutusjärjestelmää, laitoksia ja varmaan kohta opettajiakin. 

Asiakas on aina oikeassa. Asiakas saa arvosanan, mutta saattaa pyrkiä lankoja pitkin laitoksen kimppuun, jos arvosana ei miellytä. Erilaisten koulutuslaitosten rehtorit voisivat kertoa valaisevia esimerkkejä siitä, kuinka heistä on tullut tavaratalonsa kuluttajavalitusosasto.
 

Olen maanviljelijänä ollut aktiivisesti mukana 

vaikuttamassa yleiseen mielipiteeseen ja maatalouspoliittisiin päätöksiin. Maa- ja metsätalousyrittäjien etujärjestö MTK on tullut tutuksi. Kun sen toimintakoneisto oli liian jähmeää suoran toiminnan katutempauksiin, perustimme kaveripiirin kanssa pienen toimintaryhmä Alkuvoiman. Sekä suuren järjestön että pienryhmän toiminnassa opin demokraattisen vaikuttamisen ja aktiivisen kansalaisuuden pelisääntöjä. 

Hyvin kokonaisvaltaisesti sain elää todeksi sosiaalisen pääoman ihmeitä tekevän vaikutuksen. Olen loppuelämäni vakuuttunut siitä, että yhdessä olemme enemmän. Olin paikalla, kun maalaiset kippasivat lunta Esplanadille. Olin paikalla, kun mellakkapoliisit vartioivat vellovaa Euroopan maanviljelijäjoukkoa vesitykein ja panssariautoin Belgiassa. Olin paikalla, kun veriset lampaanpäät aiheuttivat pahennusta. Näin ja koin, miten vähän väkivaltaa ja vihamielisyyttä niissä tilaisuuksissa oli. 

Miten paljon yhteistunnetta, toivon kultasäteellä sidottua tulevaisuudenuskoa ja ajatusta meistä. 

Me. Me yhdessä.

Perinteisissä tuloslaskelmissa ei ole saraketta idealismille, ei innostukselle, ei osallisuuden ja merkityksellisyyden tunteille. Jakaminen, vapaaehtoisuus, auttaminen, vastuullisuus ja yhteisöllinen luovuus eivät kuulu asiakaskeskeiseen tuotantotalouteen. Yhdessä tekemisen riemusta ja pysähtelevästä pohdiskelusta ei kate kohene. Kun nämä maksuttomat asiat eivät näytä suoraan vaikuttavan tulokseen, mutta kylläkin vaativat aikaa, ne poistuvat toimintatavoista liian liukkaasti.
 

Ja mistä nyt puhutaankaan? 

Työuupumuksesta ja masennuksesta. Tuskin viime vuonna on julkaistu yhtään Opettaja-lehteä, jossa ei olisi ollut juttua väsymyksestä, uupumuksesta, burn outista. Väitän, että tähän nykyhetken vaivaan huomattavaa parannusta saataisiin tekemällä enemmän kuin välttämätön. Tekemällä siis juuri sitä, joka tuottamattomana kuoletettiin pois. Yhteisyyden ydinreaktiolla syntyy energiaa. Sitä olen järjestötyössä kokenut. Aatteen paloa ja idealismin hehkua. Esa Saarisen termein ilmaistuna innostusenergiaa. Siinä on sitä jotakin. 

Joka kaipaa tieteellistä näyttöä näiden sosiaalisten, ei-materiaalisten olevaisten merkityksestä, tutustukoon Markku T. Hyypän tutkimuksiin. Sosiaalinen pääoma pidentää elinikää.
 

Alkuvoimaryhmän aatteellinen idea 

tiivistettiin kolmella sanalla: ”Maa merkitsee elämää.” Ja toiminta kolmella sanalla: ”Halpaa, hauskaa ja hyödyllistä.” MTK:n idea laulettiin maataloustuottajain marssin sanoilla:

On meillä kontumme kultaiset,
joista luopua emme me saata.
Nää niityt peltomme multaiset,
ne on taattojen perintömaata.

Nyt maamiehet rintama sulkekaa
ja yhdessä toimien kulkekaa.
Yksi mieli on voima ja valta.

Käy alle viirimme vihreän,
väki urhea uurastavainen,
niin voitat taistosi sitkeän,
ja on turvattu onnesi mainen.
Nyt aatteesi kutsua harkitse,
jo voimasi tunne ja hallitse.
Ota paikkasi, mies sekä nainen.

Viime vuosikymmenen lopulla lakattiin laulamasta tätä marssia MTK:n kokouksissa. Aatteellisuus ja idealismi hylättiin vanhakantaisina. Ei niistä ollut katelaskelmiin, visioihin, imagonrakennukseen. Ei enää uskottu siihen, että aatteen kutsu voisi tuottaa onnea maista. 
 

Asiakasasenne 

alkoi toimia MTK:ssa, enkä yhtään epäile, etteikö se toimisi lukuisissa muissakin suomalaisissa perinteisissä järjestöissä. Jäsenet mieltävät itsensä asiakkaiksi. He odottavat vastinetta jäsenmaksulleen, tuntuvia jäsenetuja, alennuksia ja bonuksia. Järjestön on palveltava heitä. Sijoitukselle on saatava katetta. 

Jotta järjestöt eivät tässä mallissa kuihtuisi, ne alkavat omaksua tuotantotalouden toimintamallia. Järjestön imagosta tulee tärkeä. Imago on jotain, josta vastaa tiedotusosasto. Palkatut toimihenkilöt. Kansalaistoimintaa kanavoivat järjestöt tuotteistavat toimintaansa ja luovat siitä kiinnostavan brändin. 

Meneillään olevissa poliittisissa kauneuskilpailuissa tämä brändääminen näkyy jo hyvin selkeänä. Talouselämän logiikasta on tullut luonnollista kansalaistoiminnan logiikkaa. Emme enää havaitse muutosta. Tai ehkä havaitsemme sen puolitietoisesti. Koska koemme, ettei äänemme kuulu, jätämme äänestämättä. Tai omaksumme asiakkaan roolin. 

Syntyy minä-ne-asetelma.
 

MINÄ – NE.

Asiakas-kuluttaja-kansalainen on unohtanut oman vastuunsa lisäarvon tuottajana.

Mistä syntyy koulutusjärjestelmän lisäarvo? Siitä, että sivistyksen jalostamat ihmiset kokevat tehtäväkseen luoda uutta ja kasvattaa yhteisön kulttuurista pääomaa. Jos koulutuksen hedelmistä tulee kaupallisia tuotteita, ne eivät ole enää kaiken kansan saatavilla vaan ainoastaan maksavien asiakkaitten ulottuvilla. Joko meillä todellistuu MacDonald´s -yliopisto? Kuinka yleistä koulutuksen maailmassa on jemmaamisen politiikka? ”En kerro sinulle, en auta sinua, koska sinä voit hyötyä.”

Mistä syntyy järjestötoiminnan lisäarvo? 

Kalevalan kansa menetti Samponsa. Noususuhdanteen huumassa saatettiin kuvitella, että pääomasijoitus kasvaa aina automaattisesti kuin Sampo sylkisi aarteitaan. On helpompi luottaa ihmeeseen tai hyvään onneen, kuin tunnustaa se, että minä olen itse vastuussa siitä, että tämä meidän juttu toimii. 

Minä on tämän ajan maailmassa niin suurilla kirjaimilla kirjoitettu, että sen rinnalla me on kuin hyönteinen. Sisäinen sankari, oman elämänsä käsikirjoittaja, elämysmatkailija. Minä. Maailman keskipiste. Haluan olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa. Minä. 

Individualismin paisuttama ego peittää näkymän minän ja maailman välillä. Minuus ei jäsenny meisyyteen. Eihän postmoderniin identiteettiin edes kuulu historiallisuus ja sosiaalinen pitkäaikainen identifioituminen yhteen ja samaan, aatteelliseen instituutioon. Nomadi ei pysähdy telttansa kanssa rakentamaan kivilinnaa muiden, kaltaistensa kanssa.

No jaa. Ehkä tuo edellä puhuttu on vain 

keski-ikäistyneen punkdiggarin laantuneella uuden aallon harjalla roikkumista. Ei elämä ole koskaan mustavalkoista. Mennyt ei ole pelkästään hyvää. Oleva ja tuleva eivät ole pelkästään huonoa.

Korporaatioiden aika, se, jossa vanhan mallin järjestöillä oli valtaa ja kansandemokratian edustuksellisuuden koettiin toimivan, salli julkisivun takaiset lehmänkaupat. Hyvä-veli-järjestelmällä synnytettiin kassakaappisopimuksia, iltalypsyillä ja lakkoaseilla kiristettiin meidän eduksi muilta pois. Herrahisseillä päästiin saunan kautta kosteille illallisille. Ajattelua hallitsi asetelma me-ne. Ne olivat hallintoalamaisia. Oliko se nyt sitten sen eettisempää ja kansanvaltaisempaa?

ME – NE.

Aktiivisen kansalaistoiminnan ja hyvän hallinnon puolestapuhujan on mielestäni hyödyllistä harjoittaa sekä aikalaiskritiikkiä että kriittistä historianluentaa.

Pahimmillaan menneestä ja olevasta voi löytää aihetta kyynistymiseen. Mutta mihin se johtaa? Toimettomuuteen ja saamattomaan besserwisseriyteen, jota Suomessa virheellisesti pidetään ylvään järki-ihmisen tunnusmerkkinä.

Toisaalta vanhojen kulta-aikoja kaihoisa muistelu 

voi jähmettää tuijotuksen peruutuspeiliin. Käki kukkui aina heleämmin menetetyssä Karjalassa. Nyt ei mikään ole niin kuin ennen vanhaan. Mihin johtaa haikailu? Melankoliaan ja raskasmieliseen nostalgiaan. Mustavalkoajattelu ei johda ratkaisujen löytämiseen vaan jänkkäämiseen. Mikään luonnonlaki ei johda siihen, että menneen arvostaminen kumoaisi nykyisyyden merkityksen tai päinvastoin. On siis nöyrryttävä ja kuunneltava.

Menneisyyteen tutustuminen voi auttaa luomaan tämän hetken tilanteisiin sopivia ratkaisuja. Miten vilkasta ja miten tuottoisaa olikaan suomalainen kansalaistoiminta 1800-luvun lopulta itsenäisyyden varhaisvuosiin. Kun puhumme tänään kansalaistoiminnasta, emme voi elvistellä uuden keksimisellä. Mutta voimme kyllä elvistellä sillä viisaudella, että uskallamme tunnustaa vanhan viisauden.

Miten toimikaan Saarijärven Paavo?

Monta vuotta hän kamppaili kylmien soiden kanssa. Vain suota raivaamalla saattoi kukistaa viljasatoa vainonneen hallan. Kun Paavo vihdoin sai vuosien uurastuksen jälkeen kunnon sadon, mitä tapahtui? Naapuri oli ahdingossa. Halla vei viljan. Halla ei ollut naapurin itse aiheuttamaa. Se ei ollut naapurin syytä. Kun Paavon vaimo ilakoi pullahaaveissaan, Paavo oli jyrkkä. ”Pane puolet petäjäistä. Veihän naapurimme sadon halla.” Sinä naapuri olet tärkeä minulle.

SINÄ – MINÄ.

Kuuntele tätä. Koeta arvella, kenen lauseita nämä ovat.

Kun olin nuori ja vapaa
eikä mielikuvitustani rajoittanut mikään
uneksin muuttavani tämän maailman

Kun sitten vanhenin ja viisastuin
huomasin että maailma ei muutukaan
Niinpä kuvitelmani vähän kapenivat
ja päätin muuttaa vain omaa maatani
Mutta sekin oli liian vaikeaa

Kun olin lopulta harmaahapsi
ja halusin vieläkin muuttaa jotain
päätin muuttaa perhettäni
niitä jotka olivat minua lähinnä
mutta hekään eivät halunneet muuttua

Ja nyt kun makaan kuolinvuoteellani
ymmärrän yhtäkkiä kaiken
Kunpa olisin muuttanut itseäni
ja esimerkkini mukaan perheeni olisi saattanut muuttua ja heidän
rohkaisemanaan olisin voinut parantaa maatani
ja kuka tietää
olisin voinut muuttaa koko maailman

Nämä sanat ovat erään anglikaanisen piispan sanoja, hakattuna hänen hautakirjoitukseensa, luettavissa Westminster Abbeyssa. Ne ovat vuodelta 1100. 

Meillä on syytä toivoa heräämisiä tähän kauan sitten lausuttuun viisauteen. Heräämisiä ennen kuin hapset harmaantuvat. Heräämisiä ennen kuin vanha rakas pallomme on liian puhki syöty, maamme masennuksen harmauteen uponnut, perheistämme into ja toivo sammunut.

Jos maailman suuret ongelmat ovatkin

mahdottomia ratkaista yhden pienen ihmisen voimin, niin ajattele, miten nuo ongelmat syntyvät. Sadoista, tuhansista tai miljoonista pienistä teoista. Yksittäisten ihmisten valinnoista.

Intiaanien vanha ajatus on, että minä vaikutan aurinkoon. Tuskin intiaanien logiikka kulki lapsekkaita fantasian polkuja. Uskon, että se kulki samaa rataa muurahaisen logiikan kanssa. Samaa rataa tuon muinoin eläneen anglikaanipiispan kanssa. Minä voin tehdä vähän. Voin raahata yhden neulasen. Voin antaa mallia ja rohkeutta sinulle tehdä vähän. Ehkä se vähä lähtee leviämään. Minä. Sinä. Me. Sillä on väliä, miten minä ajattelen, mitä minä teen, miten minä suhtaudun muihin.

MINÄ – SINÄ – ME.

 

Pelle Miljoonan sanoin: Meissä on voimaa.

 
Kotisivuni .....