Meiän miä haastaa 

Miun pakinoita Kaakonkulmassa sillä puhekiellä, mitä ite haastan. 

Nyt ne hyökkää

Muistan sen ku eilisen päivän. Heräsin 21.8.1983 pyssyn paukkeeseen. Ensimmänen aatos ol, että nyt ne ryssät hyökkää. Miun peti lapsuus- ja nuoruusajan ol suunilleen 50 metrin päässä Vennäin rajalta. Ehän siellä ikinä heränny aamuvarhasella pyssyn paukkeeseen. Ei käynny mustalaiset kaupustelemassa tai vorot kähveltämässä. Tarkast vartioitua seutua. No silloin 20.8.1983 myö mäntiin Jounin kanssa naimisiin sorsanmetästyksen alkaissa. Hääaamuna ne paukut tavottel sorsanlihaa eikä Suomen kansaa.

Miks miä niin hyvin sen päivän muistan? Oon monta kertaa aatellu, että miten maisema, missä myö eletään, muokkaa meitä ihmisiä. Maisemassa on mukana historia. Miun kotmaisemassa Koskelanjokilaaksossa, Kurkelan kylässä, sitä maisemaa hallitsi Suuri ja Tuntematon. Siinä se ol rautaesiripuks mainittu jokaisesta koin ikkunasta nähtävissä. Muistan senkiin kerran, kun kaheksan vuotiaana mänin rantakalliolle ja pyllistin ryssiille. Vein housut alas. Näinkhään höillä on valokuva-arkistossa Koskelan Annen pyllistys? Miua tais vähä sapettaa se, miten Koskelanmäki vietiin. Niil ol välirauhan aikaan rakennettu uus palokunnantalokiin siellä jojen toisellapuolla.

Ehän maisema oo pelkkää näkyvää ja käellä kosketettavaa. Miä oon nähny monta sotaunta siitä, miten ryssät tulee. Sota-aika ol vielä hyvässä muistissa sillo, ku miä olin pien. Mamma siitä haasto paljon. Maisema sai merkityksiä niistä juttuista. Pommin sirpaleien jälet mökin seinässä. Siinäkin ol vihulainen ollu. Repivät kaik alpumit ja sotkivat isän koin. Metän polttivat.

Vaikka miä sen kerran kävinkiin päin rajaa pyllistämässä, niin ei miulla oo millonkaan ollu vihaa, katkeruutta tai inhon ajatuksia ryssiä kohtaan. Miä oon ihan pienestä alkain sen ymmärtänny, että valtioien asiat on eri asioita, kun yksittäisiin ihmisiin asiat. Ehkä siin on suur tekijä se, mitä mamma kerto vuojen 18 soasta. Miten ol meiänkiin kylällä veli veljeä vastaan. Se, mikä voi olla oman porukkan kesken, voi olla meijän ja muien keskenkiin. Emmiä sillonkaan 21.8.1983 venälaisiä ihmisiä pelästynny. Miä pelästyin sitä ääntä, mikä ei ikinä ollu kuulunnu miun maisemaan paitsi kauhun muistona kertomuksiissa. Nyt kun kuulee ja lukee, mitä Amerikan Bush tekee pistää pommit laulamaan niin ei oo paljon maailma muuttunnu. Joskus miua aatottaa sekiin, että jos myö unohetaan, mitä tässä maisemassa tapahtu vuonna 1918, 1939-1945. Jos ei pyssynpauke enää hätkäytä?

Sähköposti  |  Kotisivulle | Palaute | Pakinahakemisto

© Anne Rongas Päivitetty 27.4.2004