Meiän miä haastaa 

Miun pakinoita Kaakonkulmassa sillä puhekiellä, mitä ite haastan. 

Otan osaa

Tuttavalla ol valokuvia esillä. Viime vuossaan alkupuolelta ol yks kuva, mitä jäin pitkäks aikaa kattoon. Siinä makas talon vanha isäntä kuolleena ruumisarkussa. Arkku ol auki pihamaalla – ruumis valkosiissaan, havuja ympärillä. Ennen maalla kuolema kuulu elämänrytmiin. Vainaat säilytettiin, pestiin, puettiin ja saatossa kuletettiin kirkkomaahan. Täältä Miehikkälästä ennen omaa kirkkoa Virolahelle asti. Siinä kerkis hevoskyyillä tuntia varmast mielen ja ruumiin saattomatkaa toisen lailla, kun nykyään.

En tiiä ennenvanhasiista hatajaistapoista sen enempää, mut oon monta kertaa miettinny, että vois meillä nykyväänkiin olla itkijänaiset. Miä ilmottautusin heti sellaseen porukkaan. Julkista suremista pitäs lisätä. Muistas teknoihmisetkiin sen, että vaikka silikonitissit on ikuiset, niin ihmiset ei. Kuolemaahan ei nää enään missään. Kuolema on niin selittämätön, että sureva tarvis siinnä jotain perinteen ja tapoin apua. Itkijänaisiin parkulaulut on aikonaan olleet miusta hieno kyläyhteisön tapa muuttaa suru kuuluvaks ja näkyväks. Orttodoksiillahan on vieläkiin paljon enemmän vanhoja surutapoja jälellä, kun meillä luterilaisiilla.

Osanoton osottaminen atressilla ja kahella sanalla ”Otan osaa” on tätä nykyperinnettä. Tuon jälkimmäisenkiin kanssa tulee kiemurteleva olo. Mihin miä katon, läppäänkö kättä, mitä miä sanon seuraavaks. Ittestä tiiän, että aina alan itkeen. Siks miä oisinkiin niin hyvä itkijänainen. Miusta itsestä se ei oo yhtään noloa. Miähän itken välillä surullisia lehtijuttuja lukiessakiin. Joku omainen voip vaivaantua. Tai alkaa lohuttelemaan, vaikka asia pitäs olla toisin päin. Martti Lindqvist on kirjottannu paljon surusta. Miusta tuntu helpottavalta vinkiltä surevan kohtaamisessa se, mitä hää kirjotti, että voip sitä vaikka osuttaa olkapäälle ja sanoa, että ”Oon sanaton.”

Kun kuolema on ammatilaisiin käsissä ja kun muita kuoleman kohtaamisen tapojakaan ei oo elätelty, niin sureviistakiin on tullu erakoita. Höitä kartetaan. Sitä vois viiä vaikka rieskaa tai kysyvä, että auraanko sun pihan. Sureva on vaan niin herkkä. Haluaa olla välillä ihan omissa oloissa. Lindqvist kannustaa kuitenkiin, että kysy. Miäkiin yritän ens kerran sanoa, kun surunvalitteluja toivottelen, että ”Miä sit aina itken, älä siä välitä.” Ei se sen kummempaa. Paremp sanoa ja tehä jotain. Kuoleman kohtaaminen on elämää. Saaphan se tunteita herättääkin. Siitä tietää, ettei vielä olla kiviiks muututtu, eikä osata keinotekosta elämää. Siitä vaan: itketään itkeviin kanssa – naiset ja miehet.
 
 

Sähköposti  |  Kotisivulle | Palaute | Pakinahakemisto

© Anne Rongas Päivitetty 27.4.2004