Meiän miä haastaa 

Miun pakinoita Kaakonkulmassa sillä puhekiellä, mitä ite haastan. 

Kylä on ja pysyy

Joskus ois mukavaa matkustaa aikakoneella ja kattoa, miltä täällä näytti er aikoina. Välillä tuntuu, et ihmisen elämässä kaikki on pelkkää muutosta. Mut alappas aatteleen omaa kotikylää. Sen kumpareet, kalliot ja joenmutkat on ollut samoja iät ajat. Monella pellolla on jo vuossatoja kylvetty ja korjattu.

Näillä kulmiilla on vallat vaihtunnu. Mut kyliissä elämä on kulkennu omaa latua. Ol tuo päätöspaikka sit Pietar, Tukholma tai Ryssel, niin meil on omat meiningit. Jossain vaiheessa tul sellanen hullutus, että maalaiset häpes omaa maalaisuuttaan. Täs on kohta kakskyt vuotta aikkaa, kun miä olin Itävallassa vaihto-oppilaana kesän verran. Maalaispaikkoissa. Sielä miä tajusin, ettei maalaisuuvessa oo mitään häpiämistä. Murteesta ties, mistä kylästä kukakiin ol. Kaupunkilaisetkiin puhu murretta. Vieras avas silmiä sille, mikä omassa ol ainutlaatusta ja upiaa.

Käys joskus Himan kirkossa ja kuvita mielessä pikkuvihan aikoja. Tai asettele ihmisiä jatulintarhan pyörylöihin Suur-Miehikkälän kallioilla. Oo etivinään pii-iskoksia mettäpelolta. Nostata kuvitelmiissa merves monta metriä ylemmäs. Tääl on ollu elämää jo kivikauella. Sit pitkä hyppy nykyseen. Meiän tietämättömyyttä välissä. 

Paikannimet ja sukunimet näyttää osviittaa männeisiin aikoihiin. Ennen ihmiset haasto sukuja monen polven taakse. Nyt on tullu sukuseurat ja sukututkimukset samaan hommaan. Männyt aika kiinnostaa. Mut miä aattelen välillä, et tavotetaank myö tään ajan ihmiset sitä, mikä on tärkiää. Minkä miä oon ite saannu vanhemppilta ihmisiiltä omalta mammalta ja joilta toisiilta kylän ihmisiiltä, niin ei se oo ollu oikiaa tietoa siitä, kuka asu missä ja kuka tek mitä. Se on ollu kylän olemista. Myö. Meiän se ja se. Kun myö.

Sähköposti  |  Kotisivulle | Palaute | Pakinahakemisto

© Anne Rongas Päivitetty 27.4.2004