Meiän miä haastaa 

Miun pakinoita Kaakonkulmassa sillä puhekiellä, mitä ite haastan. 

Koulukirjasto

Aa-ii-ai, uu-ii-ui. Miähän osaan lukia. Voi sitä riemun päivää. Muistan, miten puimuri puksutti pellolla. Tallasin kotiinpäin. Naapurin Rape rassas Valmettia ja kysy, että ”Tulikos piparia?” Mien ymmärtänny, mitä se tarkotti, mut sanon, että ei. Ei ollu koulussa mitään piparia annettu. Ihan vaan tavallista ruokaa. Mut miä olin kasvannu kymmenen senttiä ja olin varma, että kaikki huomaa miusta, että nyt se osaa lukia. Syyskuun aurinko lämmitti.

Lokakuun saekelit tul. Kumpparit jalassa lonksuttelin koulun pihalla. Alko selvitä sekiin, että kaikki maailman ihmiset ei oo kivoja. Opettaja sano, että kantelupukki istuu kannonpäässä ja jotain semmosta. Enkä sit tietyst kelleen virkkannu, että miua kiusattiin. Kantelupukkina oleminen ol paha asia. Kiusaaminen loppu aikanaan, kun tipahin pää eeltä telineiltä maahan ja ol pakko paljastaa äitille, että miks olin siellä roikkumassa taksia oottaissa koulun jälkeen.

Itkun tuherrukset nurkan takana, poikiin sekaan tyrkättynä ja vessaan lukittuna jäivät mieleen, mut miuhuun kyl sopi se, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Järkyttävämpää miulle ol sinä syksynä ihan toinen asia koulussa. Nimittäin koulukirjaston lainakielto. Myö kun oltiin opittu lukemaan, yläluokan opettaja sano yhtenä päivänä ruuvan jälkeen, että työkiin voitta nyt lainata täältä. Taas tul lisää pituutta: kohta ollaankiin jo aikuisia. Miulla ei kotona ollu montaa kirjaa. Koulussa niitä ol koko keittolan takaseinä täyteen. Anni Swanin Sara ja Sarri. Se kirja hais niin jännälle. Ja voi mikä taikamaailma aukes kansiin sisältä. Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist opetti uteliaisuuteen ja ongelmanratkasuun. Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntää kiusas ilkiä Monni, mut Pekka ei antannu periks ja aina sai Monni nenille. Kaikki huolet ja murheet hävis kirjoin maailmassa. Täältä tullaan avara maailma!

Eipäs tulla. Vaan tul lainakielto. Meijjän oma opettaja kiels meitä lainaamasta koulukirjastosta kirjoja. Näkymätön pituuskasvu hävis hujauksessa. Miä olin vaan pien seittämänvuotias, syksykylmästä ja sateista viluissaan. En kyenny ymmärtämään kieltoa. Nythän se ei tuntus miltään, mut siihen aikaan syksyllä 1969 se ol eri juttu. Kirjastoauto alko liikkumaan vasta muutaman vuojen päästä. Millonkaan ei käyty Virojoella kirjastossa. Televisiossa ol yks kanava. Ne muutamat kirjat, mitä kotona ja mammalla ol, ol äkkiä luettu. Onneks se lainakielto ei kestänny ikuisuuksia. Enemmän vaan usutti lukemaan. Kielletty hetelmä aina houkuttaa. Lapsuusseikkailut Viisikon ja Tarzanin kanssa ei ikinä unohu.

Kirjotettu 5.1.2005, julkaistu 23.3.2005

Sähköposti  |  Kotisivulle | Palaute | Pakinahakemisto


© Anne Rongas Päivitetty 24.3.2005