Meiän miä haastaa 

Miun pakinoita Kaakonkulmassa sillä puhekiellä, mitä ite haastan. 

Työnilo


Lukasin Alastalon Tarjan pöönappijutun. Oikialla asialla ja tärkiää kirjotustyötä. Mut siitä puuttu mium mielestä samat jutun, kun aika melkein kaikkiista pöönappijuttuista. Näitäkiin näkökulmia vois vähä miettiä, mitä miä nyt tässä haastan. Ettei syntys suoraviivasia johtopäätöksiä. Oon ite nimittäin niitä saannu vääntää elämän aikana mutkalle monet kerrat.

Työuupumus on yhteisösairaus. Se vaan ilmenee niissä, ketkä jo kouluaikana ol kilttiä ja ahkeria ja eivät varmast pelanneet penniä takapulpetissa. Jos työpaikalla ihmiset uupuu, koko sakki pitää laittaa työyhteisöhoitoon. Tässä en käyttäs mitään konditionaalia. Sanon, että pitää laittaa. Ois pakko. Pahinta on miun mielestä nähä pöönappi yksilön yksilöllisenä juttuna. Se on syyllistämistä ja se on silmiin ummistamista.

Kun pöönappi on ollu popaihe tutkimuksessa, on onneks löytynny vastarannan kiiskiä tutkimaan työniloa. Toisesta lehestä, kepulaisiin Suomenmaasta, luin tossa sohvalla maatessa (hyvä harrastus) toisen jutun. Siinnä intoa hehkuvat vääksyläiset kehuvat, miten mukavaa ol talkoilla tervata kirkon aitaa ja puuhata porukassa. Siinä se.

Myö päästään nykyään työssä helpolla. Miulla on kanttia sanoa näin. Siistiä sisätyötä suurimmalla osalla ihmisiä. On viikonloppuvapaat, kesälomat ja palkka juoksee. Mut meiltä puuttuu me-henki. Pöönappi on yhteisösairaus sillä viisiin, että yleensä se koko yhteisyys, meisyys, meijjän juttu, puuttuu. ”Olen vain täällä töissä.” Kyynärpäämoraalin hiljanen hyväksyminen on tumpannu yhteishyvän tunkiolle ja samalla män ilo ja voima. Ihmiset on saannu mahottomia aikaan vaikeina aikoina - yhessä. Nyt hyvinä aikoina luhistutaan - yksin.

Sen lisäks, että pöönappi on yhteisösairaus, se ei oo mikään kohtalon ketju. Ei kaikki ihmiset sairastu, vaikka tekis miten hullunaan töitä. Ja jollakiin vetää piippuun vähäsempkiin. Tässä kohtaa ei oo mitään salamyhkästä. Meillä on piolokiset erot. On ressiherkkiä ihmisiä ja vähemmän ressiherkkiä. Omat rajotukset pitää tuntia. Suosittelen iltalukemiseks Liisa Keltikangas-Järvisen kansantajusia kirjoja. Ressi ei ole mystiikkaa eikä se oo kaikille samasta samaa –automaatti. Siua ressaa se, mistä miä nautin. Tärkiää on osata laiskotella, pelleillä, tehä kaikenlaista, olla tekemättä yhtään mitään ja erityisest, olla esittämättä ittensä näköstä ihmistä. Kiva kun alkaa kesäloma, pääsee kesätöihiin!

Kirjotettu 2.6.2005 ja julkastu 8.6.2005

Sähköposti  |  Kotisivulle | Palaute | Pakinahakemisto


© Anne Rongas Päivitetty 24.2.2005