>Z:"Minä olen Zebadiah, Rakkauden serafi. Käsittääkseni me tapasimme Ranskan maaseudulla vuonna (740?)

715

>X:n kylän lähellä. Palvelin tuolloin Tuomiota ja olen ainakin osittain vastuussa siitä, mitä Teille ja Jelialille tapahtui.

Alinorin ilme on muuttunut mielenkiintoiseksi. Näyttää hetken aikaa siltä, että meinaa tukehtua johonkin... Aikoo sanoa jotain, mutta ei saa sanaa suustaan.

>Minä välitin tiedon tilanteesta Dominicille, mikä sai aikaan sen, että Urielin soturit hyökkäsivät kimppuunne ja Jelialin sydän särkyi. Olen tapahtuneesta erittäin pahoillani ja vaikka ymmärränkin hyvin, että Teillä ei ehkä ole mitään syytä tuntea anteeksiantoa minua kohtaan, pyydän siitä huolimatta Teiltä anteeksi sitä, mitä tein tuolloin."

Alinor ei vieläkään saa sanottua mitään, mutta ilme on muuttunut vihaiseksi.

>Z:"Syy siihen, miksi tulen pyytämään Teiltä anteeksi vasta nyt, kun yli tuhat vuotta on kulut tapahtuneesta on, että olen vasta aivan viime aikoina oppinut tuntemaan, mitä rakkaus on. Vaikka minua aikaisemminkin vaivasi suuresti se, mitä Jelialille tapahtui, en pystynyt täysin ymmärtämään sitä, mitä oli tapahtunut."

Alinor (saa vihdoin puhuttua tai oikeammin huudettua): "Sinä! Kaikkien näiden vuosien jälkeen kehtaat näyttää naamaasi täällä! Käsitätkö sinä lainkaan mitä olet tehnyt?! Ja sitten sinä vielä tulet tänne ja... puhut... hänestä!"

Toiset metsänhenget katsovat hyvin varuillaanolevan näköisinä tätä kohtausta metsäaukiolla.

>Z:"En ole kuitenkaan tullut tapaamaan Teitä itsekkäistä syistä pyrkiäkseni saamaan Teidän anteeksiantonne omien tai muiden enkelien tekemille väärille teoille.

Alinor: "Ja et sinä sitä minulta saisikaan! Ikinä!"

>Minun tarkoituksenani on yrittää korjata sitä väärää, mikä on aikanaan tapahtunut, jos se vain suinkin on mahdollista.

Alinor: "Niin varmaan..."

>Minun tarkoituksenani on yrittää pelastaa Jelial, jos hän on pelastettavissa.

Alinor: "Ja jos ei ole?!"

>Tähän tehtävään uskon tarvitsevani Teidän apuanne. Ymmärrän hyvin, jos ette halua auttaa minua, mutta pyydän että harkitsette sydämessänne, haluatteko Te yrittää auttaa Jelialia."

Alinor: "Auttaa Je... häntä? Tietenkin minä haluan. Mutta kuuntele nyt hyvin tarkkaan: Minä. En. Aio. Olla. Kanssasi. Missään. Tekemisissä. Sinä tosiaan olet syypää koko juttuun! Minua on viimeiset yli tuhat vuotta vainonnut mielipuolinen djinn. Yli tuhat kirottua vuotta! Ja minä rakastan Je... häntä edelleen, vaikka sitä..." (miettii hetken ja suuttuu, jos mahdollista, lisää) "Miksi ihmeessä minä sinulle mitään selitän! Mene pois!"

>> >> Alinor: "_Miten_ sinä olet ajatellut auttaa Jelialia?"

>> >Z:"Se djinni, joka Teitä vainoaa, ei ole Jelial. Mielestäni ainoa tapa auttaa Jelialia on saada hänet näkemään, että se, mitä hän tekee on väärin.

>> Alinor: "Miten sinä voit olettaa, että hän... Siis varsinkin kun juuri sinä..." (ei saa sanottua enempää ja ehkä on parempi niin, sillä loppu olisi varmaan ollut painokelvotonta)

>Z:"Jos Jelial kokee samalla tavalla kuin Tekin, että minä olen syynä siihen, että hän lankesi, niin minulla lienee mahdollisuus jotenkin vaikuttaa Jelialiin. Eikä tilanne ilmeisesti voi juuri mennä huonommaksikaan, vai voiko?"

Alinor miettii hetken ja myöntää viimein: "Ei kai..."

>> >Jotta Jelial voisi pelastua, hänen on haluttava tehdä parannus. Siis hänen on _itse_ haluttava tehdä parannus. Tarkoituksenani on yrittää selvittää, onko Jelialilla vielä jäljellä, vaikkakin ehkä piilossa Lusiferin valheiden muodostaman verhon takana, samanlaisia tunteita, joita Te, Alinor, tunnette Jelialia kohtaan.

>> Alinor: "Mitä _sinä_ tietäisit siitä, mitä minä tunnen Jelialia kohtaan! Sinä et varmasti tiedä _mitään_ rakkaudesta! Tai hyvyydestä! Me emme olleet tehneet _mitään_ pahaa. Me vain yritimme auttaa niitä ihmisiä... Jelial oli niin eksyksissä, mutta hän oli löytämässä tien takaisin... Ja sitten sinä tulet ja tönäät hänet saman tien reunan yli! Kaikki se työ mitä teimme, kaikki se työ meni hukkaan! Jäljellä oli vain vääristynyt irvikuva siitä kerubista, jota minä rakastin... Ja herätessäni täällä hänestä oli tullut... ja vielä sen... " (alkaa taas itkemään)

>Z:"Ymmärrän että syytätte minua siitä, mitä Jelialille tapahtui. Minä palvelin kuitenkin tuolloin Tuomiota ja minun _velvollisuuteni_ oli puuttua, jos havaitsin enkelin syyllistyvän tekoon, joka mielestäni saattai olla harhaoppinen. Serafien neuvosto oli tehnyt päätöksen ehtereaalien karkoittamisesta maan päältä ja Jelial piilotteli Teitä, Alinor, sekä oli hyökkäämässä minun, tehtävääni suorittavan enkelin kimppuun.

Alinor: "Hän ei olisi hyökännyt! Minä estin sen! Ja hän tiesi vielä silloin, että se ei olisi ollut oikein ja hän olisi pysähtynyt ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta sinun piti mennä kutsumaan ne mustasiivet paikalle! Se oli viimeinen pisara, Jelial ei kestänyt sitä! Sinä kutsuit ne mustasiivet paikalle ja vasta sen kutsun kuullessaan Jelial aikoi hyökätä! Sinä... Hetken aikaa minä luulin, että olisin voinut pelastaa hänet... Hetken aikaa hän tajusi, kuinka lähellä reunaa hän oli... Ja silloin en tulivat _sinun_ kutsuminasi paikalle. Ne... tuhosivat kaiken... Sinä tuhosit kaiken... Minun Jelial-parkani..."

>Minun _velvollisuuteni_ oli tuolloin raportoida tapahtuneesta herralleni, minkä myös tein. En voinut arvata, mitä siitä seurasi enkä myöskään tiennyt _mitään_ niistä ongelmista, joita Jelialilla oli ollut. Jos vain olisin tiennyt... Olisin luultavasti toiminut toisin.

Alinor: "Olisitko tosiaan? Voitko katsoa minua silmiin ja rehellisesti sanoa, että olisit toiminut toisin?"

>Joka tapauksessa se, mitä tapahtui, ei ollut oikein ja olen siitä pahoillani, vaikka ymmärränkin, että minun sanoillanin ei ehkä ole Teille mitään merkitystä."

Alinor: "Sinun pahoittelusi ei tuo minun Jelialiani takaisin. Sinun pahoittelusi ei korjaa sitä vahinkoa, jonka olet tehnyt. Sanat ovat vain sanoja, ne eivät auta mitään..."

>> >Jos Jealialilla on tällaisia tunteita jäljellä, ne saattavat olla riittävän voimakkaita murtamaan valheiden verhon ja mahdollistamaan sen, että Jelial pystyy kukistamaan sen djinnin, joka pakottaa hänet tekemään pahaa Teille ja muille olennoille. Minun tarkoituksenani on auttaa käytettävissäni olevilla keinoilla Jelialia näkemään häntä ympäröivien valheiden läpi. Uskon, että tässä tehtävässä Teidän merkityksenne, Alinor, voisi olla ratkaiseva."

>> Alinor: "_Miten_?! Aina kun minä menen hänen lähelleen... Minä en käsitä, mitä niin hienoa ja upeaa yksi kirottu serafi, jonka syytä koko tämä tilanne oikeasti on, voisi tässä tehdä että Jelial olisi taas oma itsensä eikä se hirviö, joka hän on nyt! Pitäisikö minun mennä puhumaan hänelle?! Ei se toimi, minä olen yrittänyt. Ja yrittänyt. Ja yrittänyt. Hän sitä paitsi pelottaa minua, Belethin väki..." (ei pysty puhumaan enempää)

>Z:"Minä en kuvittele pystyväni tekemään mitään hienoa tai upeaa, vaikka sitä toivonkin. Minun on kuitenkin _pakko_ yrittää. Jos en yrittäisi, en voisi elää itseni kanssa.

Alinor (puoliääneen): "Itsesihän takia sinä. Niin tietysti... Typerää luulla... Kaikki aivan samanlaisia, kaikki muut paitsi Jelial... Ja hänkin nyt samanlainen..."

>Toivon, että jossain vaiheessa Jelial pystyisi näkemään sinut ja kuuntelemaan sinua ja jos sellaiseen tilanteeseen päästään, niin toivon, että voisitte vielä yrittää."

Alinor (hyvin, hyvin asiallisella äänellä, melkein teeskennellyn rauhallisella): "Sinun kanssasi? Hän repii sinut kappaleiksi ja vaikka en voisi rehellisesti sanovani olevani siitä kovin pahoillani, olen huolissani siitä, mitä sisarilleni voisi tapahtua. Hän on _herttua_, jos et ole jo tajunnut sitä. Belethin herttua. Beleth vastaa ethereaalimaailman asioista helvetin puolella. Minä olen ethereaali. Sisareni ovat ethereaaleja. Ymmärrätkö?"

>Z:"Pystyäkseni yrittämään auttamaan Jelialia minä tarvitsisin kuitenkin Teidän apuanne. Minun pitäisi tietää mahdollisimman paljon siitä kerubista, joka Jelial oli ennen tätä onnetonta tapahtumaa sekä siitä djinnistä, joka on saanut vallan Jelialista. Toivoisin, että Te voisitte auttaa minua. Muuten voi hyvin käydä niin, että hapuilen samalla tavalla pimeässä, kuin silloin surullisena päivä. Kun vain tietäisin, mitkä olivat Jelialin ongelmien syynä..."

Alinor: "Ja miksi minä kertoisin sinulle? Sinulle kaikista mahdollisista henkilöistä? Kyllä, kyllä, olen kuullut perustelusi ja ne eivät minua vakuuta.

>(Z huokaa ja jatkaa hiljaa)

>Z:"Ehkä kostonhalu on sumentanut Jelialin tunteet. Ehkä minun kuolemani antaisi Jelialille mahdollisuuden..."

Alinor (hyvin raskaasti): "Ja miten yksi kuolema lisää palvelisi kenenkään asiaa, paitsi kenties langenneiden veljienne? En minä halua että kukaan kuolee. älä erehdy, minä vihaan sinua niin kovasti kuin voin vihata mitään, mutta en silti toivo, että kuolisit. Se olisi väärin ja minä yritän kovasti tehdä sen mitä on oikein, vaikka se ei aina ole helppoa. Ja mitä sinun kuolemasi muka auttaisi? Ei mitään... " (huokaa) "Jos uskoisin hetkenkin, että se voisi auttaa, älä epäile hetkeäkään, etten uhraisi sinua saadakseni Jelialini takaisin." (ei täysin totta, ehkä ei tekisi sitä)

Alinor miettii pitkään ja kävelee edestakaisin, pyyhkii välillä kyyneleitä pois kasvoiltaan.

Alinor: "Minä yritän vain tehdä sen mikä on oikein. Minä yritän kovasti... Miten monella tavalla olen auttanut teidän asiaanne ja mitä olen koskaan saanut kiitokseksi? Taivas vie minulta ainoan henkilön jota olen koskaan rakastanut ja tuhoaa melkein kotini, tappaa monia sisaristani... Mistä hyvästä? Koska olemme olemassa? Ja ei edes myönnä erehdystään, meidän annetaan vain olla ja jos olemme liian äänekkäitä, päällemme astutaan... Mitä iloa siis minulle olisi siitä, että Jelial palaa takaisin taivaaseen? Minä en enää näkisi häntä, hän olisi unohtanut minut tai muistaisi vain etäisesti ja vain Alinor itkisi jonkin kadotetun perään... sillä Jelial olisi taas enkeli, jolla ei olisi aikaa yhdelle vaatimattomalle metsänhengelle... ei muuten kuin lähettämällä hänet takaisin oman puunsa luo, jos hän pitää liikaa ääntä..."

Alinor: "Sitten ei olisi enää edes sitä syytä elää ja kaikki olisivat tyytyväisiä, varsinkin mustasiivet. Jälleen yksi ethereaali vähemmän..."

Alinor on taas hiljaa, tällä kertaa hyvin pitkän aikaa (mutta ei mene poiskaan). Eli jos Z menee pois tai aikoo sanoa jotain seuraavan kahden tunnin hiljaisuuden aikana, niin antaa tulla. Alinor ei aio sanoa mitään.

Mutta jos Z odottaa (ja tietty odottaa, kun kerran tiedät, että lisäjuttua on tulossa)

Alinor: "Jelial oli niin mukava... Teikäläisiä oli niin monenlaisia, minä en koskaan oikein pitänyt mustasiivistä. Mutta Jelial oli myös eksyksissä, yksin. Hän oli niin pettynyt kaikkeen. Ihmisiin. Enkeleihin. Taivaaseen. Kaikkeen. Kaikki tuntui menevän väärin, niin hän minulle sanoi. Ihmiset eivät tuntuneet olevan kaiken sen huolenpidon arvoisia, joita hän heille antoi, eivät ymmärtäneet kaikkea sitä hankaluutta ja vaivaa, jonka heidän suojelemisensa hänelle aiheutti. Aina murhaamassa ja taistelemassa keskenään. Ja omatkin tuntuivat unohtaneen hänet, unohtaneen hänet tekemään yksin työtään ihmisten pariin..."

Alinor: "Mutta meitä hän ymmärsi. Ja hän oli niin kiltti ja mukava ja auttoi ja suojeli. Se oli vain pieni kylä, ei millään lailla merkittävä, tai niin minä luulin. Jelial tuli sinne jälleen yhdelle omituisella tehtävällä jonkin suuremman ja mahtavamman käskystä... Ja me tapasimme. Se... oli ihmeellistä... Me..." (on pitkään hiljaa ja kokoaa itseään)

Alinor: "Joka tapauksessa pian kävi selväksi, että hän oli rikki sisältä... Niin yksinäinen, välitti monista saamatta koskaan vastakaikua. Kaipasi niin kovasti jotakuta, joka välittäisi myös hänestä... Ja olihan sellainen, mutta ei Jelial sitä huomannut, kun se toinen oli niin varovainen, se lilim... mikä hänen nimensä oli... Tehinnah. Jelial kertoi minulle, että hän toivoi Tehinnahin pian hylkäävän demonin itsekkään tien. Mutta Jelial oli niin väsynyt. Hän auttoi aina muita ja kukaan ei muistanut, että Jelialkin voisi tarvita apua. Taputusta selkään, kiitosta, edes yhtä kiitollista hymyä. Aina vain puhetta siitä, miten hän oli tehnyt väärin, ei koskaan siitä, miten hän oli tehnyt oikein... Aina vain politiikkaa ja puhetta siitä, kuka voi toimia kenenkin kanssa, ei yhteistä etua."

Alinor: Tiesitkö sinä, että hänelle oli joskus harkittu sanaakin? Mutta että hän oli itse kieltäytynyt, kun ei enää jaksanut uskoa pystyvänsä hoitamaan sitä?"

Alinor: "Mutta minä rakastin häntä. Minä uskoin, ja uskon yhä, että olisin voinut auttaa häntä. Pelastaa sen harhailevan sielun, joka oli lähestynyt kovasti kuilun reunaa harhaillessaan yksin. Ehkä hän oli liian ylpeä pyytääkseen apua. Ehkä hän luuli, etteivät hänen veljensä ja sisarensa taivaassa haluaisi tai osaisi auttaa häntä, syyttäisivät vain. Ehkä... Niin monia mahdollisuuksia. Mutta minä autoin häntä, hitaasti me rakensimme takaisin hänen uskoaan rakkauteen ja toivoon ja taivaaseen. Hän ei pitänyt ihmisistä, mutta kenties ajan mittaan... Ja hän rakasti minua, siitä olen varma. Aidosti, ei vain siten kuin sielu tarrautuu viimeiseen oljenkorteen ennen kuin se syöksyy alas... Vaikka mistä minä sen tiedän, mitä minulaiseni rakkaudesta ymmärtäisi..." (viimeinen sanottu katkerasti ja ilmeisesti lainaa jonkun puhetta)

Alinor: "Ja sitten te tulitte. Se typerä tehtävä, Jelial yritti kovasti tehdä velvollisuutensa, mutta tietenkin hän tiesi, ettei oikein pystyisi siihen. Ihmiset eivät pitäneet hänestä, eikä hän heistä. Minun Jelialini... niin täynnä rakkautta ja ilman taitoa ilmaista sitä... Ja te tulitte..."

Alinor: "Ja sitten tuli se aamu, jolloin minun koko maailmani hajosi... Jelial oli saanut Tehinnahilta tiedon, että serafien neuvosto oli päättänyt mitä oli päättänyt. Vieläkin uskon, että jos Tehinnah olisi tienyt, mitä sen tiedon tuominen teki Jelialille, hän ei olisi ikinä sitä kertonut... Minä luulen, että Tehinnah rakasti Jelialia. Ehkä hän rakastaa vieläkin, kuka tietää?"

Alinor: "Mutta hän kertoi päätöksestä. Ja Jelial meni lähes järjiltään raivosta ja pelosta. Ja minä pelkäsin myös, myös itseni puolesta, mutta myös Jelialin. Kirottu kohtalo! Miksi meidän piti saapua juuri sille metsäaukiolle sinun lähellesi?! Miksi?!" (ja kun vastausta tähän ei tule, vai tuleeko?) "Ja sinun piti hälyttää mustasiivet paikalle... Toki Jelial uhkasi sinua, kyllä minä sen muistan, mutta sinä olit jo lähettänyt sen viestin ja Jelial oli niin peloissaan puolestani. Ja hän hyökkäsi vasta kun sinä puhuit hänelle kaikista niistä asioista... Se kuulosti niin syytökseltä... Taas yksi enkeli..." (Alinor huokaa hyvin syvään) "Ja kun minä pysäytin hänet, hän oli valmis luovuttamaan... Minä uskon, että silloin hän todella näki, kuinka lähellä hän oli kuilun reunaa... Ja silloin sinun kutsumasi mustasiivet saapuivat..."

Alinor: "Ja sinä tedät kyllä mitä sitten tapahtui. Minä luulen, että viimeinen pisara oli se, kun mustasiivet puhuivat seuraavansa minua puuni luokse ja aikoivat tuhota minut lopullisesti. Se tönäisi hänet reunan yli. Mutta sinä kutsuit mustasiivet paikalle." (jos viimeinen kommentti ei ollut syytös, voisi Z pitää itseään vaaleanpunaisena kaniinina)

Alinorilla ei ole enempää sanottavaa. Mutta saipahan Z tietonsa.