Moottori kehräsi hyvin, sillä olimmehan sitoneet arimmat paikat kuten virranjakajan plastiikkiin.
Näin kierreltiin syvimpiä vesipaikkoja ja etsiskeltiin kestävät jään kohdat.
Poliisi pentele pelkäsi takapenkillä, jotta koko auto vapisi.
Seitsemän tuntia kesti matka Levajoen kohdalle. Mutta siellä oli melkoinen ongelma edessä,
sillä rantasula oli niin laaja, ettei puhettakaan rantaan ajosta. Jätimme Popedan jäälle
ja meidät haettiin veneellä syömään matkailumajalle.


Vieraskirjasta luimme, että Hagelinin Olavi oli kaksi viikkoa aikaisemmin kirjoittanut:
viimeinen auto Tenolla! Erehtyipä pahan kerran. Poliisi yritti saada sitä hevoskyytiä,
mutta Michelsenin ukko ilmoitti, ettei näissä olossa lähde hevosta hukuttamaan Tenoon.
No, meidät soudettiin takaisin jäälle ja jatkoimme matkaa.


Yläkönkään päällä piti Nivan talon kohdalla siirtyä maihin,
mutta siinäpä oli yhtä iso railo kuin Levajoella.
Keksimme kuitenkin keinon: hakkasimme kirveellä yläpuolelta kiintojäästä niin ison lautan,
että se kantaisi auton, ja uitimme sen sillaksi. Kun panimme vielä lankkuja tieksi,
niin johan pääsimme Norjan rannalle, ja sitä myöten tienpätkää alimmaisen kappaleen alle.
Oli jo iltamyöhä ja pakasti kovasti. Siirryimme taas joen jäälle ja ajelimme entiseen tyyliin
eli rautakangella varmistus etukäteen. Ainoa pahempi paikka olikin enää Kaavan talon kohdalla,
missä kanki painui melkein joka paikassa jäästä läpi.
Taas selvisimme kuin onnella ja tulimme lopulta,
yhdentoista tunnin matkanteon jälkeen, Utsjoelle.


Siellä oli ranta aivan sulana, mutta nythän meillä oli jo kokemusta lautan teosta,
ja taas hakkasimme railoon sellaisen levyn, jotta pääsimme pyyhältämään kotimaan
tukevalle kamaralle. Kyllä oli Norjan poliisi onnellisen näköinen kun pääsi Utsjoen poliisin
Lakomäen lämpimään pirttiin. Lakomäellä kuivattelimme, saunoimme ja söimme.
Vähän ajan päästä sinne soitti Yläkönkäältä Nivan talon emäntä, ettei saa päästää
niitä hulluja Pohjanrinteen poikia enää takaisin ajamaan,
sillä ylimmästä kappaleesta olivat jäät juuri lähteneet ryskymään alaspäin.


Eipä meitä kyllä olisi millään hinnalla jäälle enää saanutkaan.
Tosin nyt kyllä oli vaarana se, että auto olisi jäänyt kevääksi Utsjoelle,
sillä tuolloin, 1957, oli Petsikon tie vielä niin kehno, ettei siitä kelirikossa
henkilöautolla ajeltu. Mutta me jyrräsimme sen Kaamaseen asti,
vaan se on toinen, erillinen kertomus.


Raimo O. Kojo: Teno saamen ja lohen virta, WSOY 1984