VT:N LUKUKAPPALE JESAJA 4:2-6

Sinä päivänä Herra antaa versonsa nousta maasta kauniina ja ylväänä. Rehevänä ja kukoistavana nousee maan hedelmä henkiin jääneille israelilaisille. 3. Ja Siionin jäljelle jääneitä ja Jerusalemissa jäljellä olevia kutsutaan pyhiksi - kaikkia, jotka on kirjoitettu elävien kirjaan Jerusalemissa. 4. Kun Herra on huuhtonut pois Siionin tyttärien lian ja poistanut Jerusalemista sen verivelat oikeuden hengellä, puhdistavalla hengellä, 5. hän nostaa Siionin vuoren ylle ja sinne kokoontuneiden ylle päiväksi pilven ja yöksi savupatsaan ja tulen loimun. Ja Herran kirkkaus on oleva kattona kaiken yllä. 6. Se on oleva kuin maja, joka varjelee päivän helteeltä ja suojaa sateen ryöppyjä vastaan.

EPISTOLA 1 JOH 3:18-24

Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. 19. Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, 20. jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken. 21. Rakkaat ystävät, jos sydämemme ei meitä syytä, me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. 22. Ja mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista. 23. Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meitä käskenyt. 24. Joka pitää hänen käskynsä, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Ja sen, että hän pysyy meissä, me tiedämme Hengestä, jonka hän on meille antanut.

EVANKELIUMI JOHANNES 15:10-17

10. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan. 11. "Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. 12. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. 13. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. 14. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä.  15. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. 16. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. 17. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.

Jumalan siunausta ja onnea äideille! Raamattu puhuu tänä päivänä rakkaudesta, rakkaudesta joka ei ole vain sanoja, vaan joka tulee ilmi myös oikeamielisissä teoissa.
Rakkaudesta haluan ottaa esille kaksi paljon keskustelua herättänyttä näkökohtaa.

Äitiä sopii rakastaa ja ylistää, mutta äidin rakastamisessa, kun äiti on suurempi kuin hän on oikeasti, piilee haaste, sillä äidin rakastaminen äitinä vapauttaa ja antaa elämän iloa, mutta äidin rakastaminen palvottuna – suurempana kuin hän itse on – alistaa äidin, koska tällöin haluamme hänen muutostaan. 90-luvun alussa eräs vantaalainen kirjastonhoitaja teki väitöskirjansa kirkon keskiaikaisista Maria-kuvista ja haastattelin häntä, koska ajattelin tehdä lehtiartikkelin kirjastonhoitajasta, mutta en saanut artikkelia aikaisiksi. Silloin tuli ilmi, että Mariasta on tehty palvottu äiti, mutta tämä ei ole pelkästään kunnianosoitus äidille, vaan se on vaativa malli oikeille äideille. Palvottu äiti alisti oikeat äidit vaatimuksiin, jotka olivat liian raskaita, epäinhimillisiä.

Meidän kirkossamme on kaksi vanhaa Maria-patsasta. Vuodelta 1300 on patsas, jossa Maria on ylväs taivaan kuningatar. Hänessä ei ole juuri tunteita, tuskin inhimillisyytä lainkaan. Sellaisen äiti-ihanteen esittäminen alistaa äitejä. Vuodelta 1400 on patsas, jossa Marian katse on hetken pysähtynyt surusta, kun poika lepää käsivarsilla kuolleena. Maria on saanut takaisin ihmisyytensä.

Äidin ei tarvitse olla jumalatar, vaan rakkauden ja kunnioituksen tulee pikemmin vapauttaa, tehdä elämä iloiseksi ja helpoksi, jotta äidinkään ei tarvitse olla enemmän kuin hän jaksaa olla. Kristillinen rakkaus tähtää siihen, minkä Jeesus sanoi: ”Teidän ilonne tulisi täydelliseksi”.

Jeesus on antanut henkensä meidän puolestamme, hän antoi henkensä ystäviensä puolesta Raamattu kertoo.  Kiitetyn, rakastetun ja ihailtun äidin ei pidä vaatia antavan henkeä meidän muiden puolesta: Jeesus antoi henkensä, se riittää. Rakkaus on vapautta ja iloa varten, koska tunnemme kiitollisuutta olemassaolosta ja elämänkohtaloista, tunnemme yhteenkuuluvuutta, ja haluamme toivoa yhdessä kaikkea hyvää.

Olen omasta äidistäni nähnyt, että hän on vuodattanut kyyneleitä lukuisia kertoja aikamiespoikansa – meikäläisen – puolesta. Tämä on hellää ja herkkää, äideillä on oikeus tunteisiin. Äidit ovat erilaisia myös tunneherkkyydessä: äiti ei tarkoita sitä, että hänen tulee olla erityisen herkkä lastensa elämälle, vaikka tämä herkkyys on tyypillistä. Äiti on kantanut lastansa 9 kuukautta sydämensä alla, mutta tämä sydän sykkii myös synnytyksen jälkeen lasten elämälle. Haluaisin kuitenkin lievittää vähän herkkyyttä tuntevien äitien huolehtimista. Pelko käpertää ihmisen, mutta Jeesuksen tahto on, että lähdemme liikkeelle ja tuotamme hedelmää. Vanha kansa sanoo, että kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää. Äidin murheesta voisi lähteä edes pieni taakka, kun uskoo Jumalan eläväksi, kaikkivaltiaaksi ja ystävälliseksi meitä kohtaan. Kaikkea murhetta ei äitien tarvitse sittenkään kantaa sydämissään, vaan Jumala vie, Jumala kuljettaa, Jumala johdattaa tahtomallaan tavalla, jopa vaikeuksissa ja yllättävissä ongelmissa.

Usko Jumalaan ei ota pois tunteita. Minun oman äitini kauneus on hänen herkkyydessään. En voi mitenkään katsoa välinpitämättömästi ihmistä, jolla on lempeät tunteet. Usko Jumalaan ei ota pois tunteita ja hellyyttä, mutta usko Jumalaan lievittää pelkoa, tuo luottamuksen ja toivon, antaa mahdollisuuden rukoukseen.

Rukoilevat äidit ja isoäidit ovat tämän valtakuntamme ja kansakuntamme siunaus. Rukoilevissa äideissä ja isoäideissä yhdistyy äidin hellyys ja huoli omien lasten ja lastenlasten puolesta kristilliseen uskoon, jossa Jumala tunnetaan hyväksi ja kaikkivaltiaaksi. Minun Hilja-mummoni oli rukoileva isomummo: hän teki lämpimät karjalanpiirakat lapsenlapsille ja rukoili heidän puolestaan. Niin isoäidin rukoukset siunasivat lapsia ja lapsenlapsia.

ESIRUKOUS

Rakas Herra Jeesus!

Sinä kosketit erään kerran itkevän leskiäidin ainoan pojan paareja, koska sinä annat uuden elämän. Saanhan pyytää: suostu nyt saapue tähän elämäämme, koske ja puhu, jotta elämämme uudistuisi Sinun voimastasi. Tässä on levoton sydämemme. Luo elämä tähän.

Herra Jeesus, luo ylösnousemuksesi voima käsiimme, jotta teksisimme sinun työtäsi; jalkoihimme, jotta kulkisimme sinun poluillasi; silmiimme, jotta näkisimme sinun tekosi. Anna meille viisaus puhua sinun sanojasi; anna uusi mieli, jotta sinä ajattelisit meissä; uusi henki, jotta sinä rukoilisit meissä.

Jumala, silloin kun vaarat uhkaavat meitä, ajattelemme helposti vain itseämme. Mietimme, miten itse selviytyisimme vaikeasta tilanteesta ajattelematta, miten muiden käy. Avaa meille avara sydän, niin että otamme huomioon myös toiset. Opeta meitä luopumaan omista eduistamme, jos niiden mukaan toimiminen on vahingoksi toisille ihmisille. Auta meitä luottamaan sinun huolenpitoosi. Sinä voit muuttaa uhkaavankin tilanteen hyväksi. Kuule meitä Jeesuksen, auttajamme tähden.

.

9. sunnuntai helluntaista – Totuus ja harha – Matt. 21:28–31, 2.8.2009 klo 10 Pyhän Marian kirkko Pohja.  

VT:N PSALMI 92
5.   Herra, sinä ilahdutat minua teoillasi, minä riemuitsen sinun kättesi töistä. 6.  Kuinka suuret ovatkaan sinun tekosi, Herra, kuinka syvät sinun ajatuksesi! 7.  Tyhmä ei sitä käsitä, mieletön ei sitä ymmärrä. 8.  Vaikka jumalattomat rehottavat kuin ruoho, vaikka väärintekijät nyt kukoistavat, he tuhoutuvat, katoavat ikiajoiksi. 9.  Sinä, Herra, olet iäti Korkein. 10.     Sinun vihollisesi sortuvat, sinun vihollisesi sortuvat, Herra, kaikki väärintekijät joutuvat hajalle.  13.     Hurskaat kukoistavat kuin palmupuu, kasvavat korkealle kuin Libanonin setrit. 14.     Heidät on istutettu Herran temppeliin, he kukoistavat Jumalamme esipihoilla. 15.     Vielä vanhoinakin he ovat voimissaan, versovat ja vihannoivat, 16.     kertovat Herran oikeamielisyydestä. Herra on minun turvakallioni, hän ei vääryyttä tee. Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

JEREMIA 7
Jeremia sai Herralta tämän sanan:  2. "Mene Herran temppelin portille ja julista näin: Kuulkaa Herran sana, kaikki te Juudan asukkaat, jotka käytte näistä porteista sisälle rukoilemaan Herraa!" 3. Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala:
"Hylätkää väärät tienne ja tehkää hyvää! Silloin minä annan teidän asua tässä paikassa. 4. Älkää luottako valheen puhujiin, jotka hokemalla hokevat: 'Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli!' 5. Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne.
6. Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi. 7. Jos tottelette minua, niin saatte asua tässä maassa, jonka annoin teidän isillenne ikuisiksi ajoiksi.

HEPR. 12
Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa.
15. Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet.
16. Katsokaa, ettei joukossanne ole ketään siveettömästi elävää tai maailmallista, sellaista kuin Esau, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa. 17. Tehän tiedätte, että kun hän myöhemmin halusi siunauksen itselleen, hänet hylättiin. Hän ei saanut tilaisuutta parannukseen, vaikka hän sitä itkien anoi.

MATTEUS 7
"Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle.
25. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.
26. "Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle.
27. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka."
28.  Kun Jeesus oli lopettanut puheensa, kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan.
29. Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat.

Tänään on kyse – niin kuin olen jo monta kertaa toistanut – siitä, mikä kestää ja mikä ei kestä, mihin on syytä luottaa. Jeesuksen sanat olivat hänen vuorisaarnansa päätös. Vuorisaarnassa Jeesus paljasti avoimesti tekopyhyyden ja teeskentelyn kestämättömyyden; vuorisaarnassa Jeesus paljasti vihollisen vihaamisen väärämielisyyden; vuorisaarnassa Jeesus siirsi kuulijansa uskonnollisesta hurskastelusta todelliseen sydämen uskoon ja aitoon luottamukseen. Uskonnollista hurskastelua saatettiin harrastaa uskonnollisia sanoja – raamatullisia puheenparsia – käyttäen, erilaisia seremonioita ja tapoja toistaen, sosiaalista yhteisöä ja omaa kunniaa varten, mutta ihmisten eriarvoisuutta ja syrjintää yhä vain provosoiden. Sitä vastoin profeetta Jeremia ankarasti vaati oikeudenmukaisuutta, jotta temppelimenot eivät olisi pelkkää uskonnollista hokemista ja pettämistä. Jeesuksen mukaan usko ei ole eikä saa olla ”näyttelemistä”, josta kreikkalaisesta sanasta periytyy Raamatun ja Vuorisaarnan sana ”teeskentely”; oikea usko on sydämen uskossa turvautumista Jumalaan, joka on salassa ja tutkii ihmisten sydämet. Tämä muodostaa taustan sille, mikä kestää ja mikä rakennus ei kestä. Vuorisaarna itse kertoo, että talonrakentaminen selittää Jeesuksen vuorisaarnan useita opetuksia. Se ei ole suinkaan allegoria, jossa modernin tai ikivanhan rakennustekniikan oppikirjojen mukaan pitäisi etsiä hengellisiä salaisuuksia. Kyse on hyvästä tai huonosta uskollisuudesta Vuorisaarnalle.

Kristillistä uskoa on väännetty vuosituhansien aikana joissakin tilanteissa sellaiseksi, että se palvelee kulloisessakin tilanteessa laskelmointia ja valtaa. Ensivaikutelma voi olla vääntelyn jälkeen, että tällä tavalla syntyy talo, joka kestää myrskyt. Kun rakentajat varovat kaikkea totuudellisuutta viimeiseen saakka, silloin kukaan epärehellinen ei ärsyynny ja rauha näyttää kestävältä.  Myönnän, että ihan oikein on arvioida kulloisenkin tilanteen vaatimuksia ja yrittää sopeutua elettävään maailmaan, mutta Vuorisaarna pistää enemmän painoa uskollisuudelle kuin uskottomalle sopeutumiselle.

Olen vakuuttunut siitä, että kestävällä rakentamisella Jeesus ei tarkoittanut laskelmoivaa mielipiteen muodostusta, vaikka älyllinen toiminta ei toki ole pahaksi, vaan Jeesus halusi syvää rehellisyyttä ja uskollisuutta hänen sanojensa ja tekojensa seuraamisessa.  Uskon mallin tulee olla sellainen, että se kestää myös äärimmäisessä myrskyssä – sellaisina päivinä, joita ei koskaan tahtoisi kenenkään kokevan. Niinä myrskyn päivinä ihminen itse ei enää kestä, mutta Jumala saa olla Jumala yhä edelleen. Tarkoitan kärsimyksen hetkiä, jolloin ihminen menettää rakkaimpansa tai itse tulee pahasti vianalaiseksi tai sairaaksi. Sellaisia ikäviä päiviä varten on syytä oppia jo talon rakentamisen vuosina, että Jumala ei kysy ihmiseltä teeskentelevää esittämistä, ei kysy selittämisen taitoa; Jumala ei kysy pakkohymyä. Muistan hyvin ankarana kokemuksen yhä edelleen, kun makasin kuolemaisillani Meilahden sairaalassa 90-luvun alussa, mutta ”uskovaiset” ystävät vaativat, että esittäisin heille näytteen rukoilemisesta, jotta he voisivat olla varmoja uskostani. En suostunut siihen, sillä rukous ja usko eivät ole näytelmää ihmisten tyydyttämiseksi: Jumala, joka on salassa ja kaikkitietävä, näkee rukouksen ja uskon. Vuorisaarnassa Jeesus kertoo ihan erilaisesta Jumala-suhteesta kuin ikävämieliset uskonnolliset hurskastelijat olivat esittäneet: Jeesus mukaan Kaikkivaltias Jumala tietää jo ennen kuin rukoilemme, mitä tarvitsemme. Tätä Jumalaa voi lähestyä myös lyhyiden, heikkojen rukoustenkin avulla; rukousten ei tarvitse olla valmiiksi kehitettyjä, täydellisyyttä hipovia suorituksia, koska Jumala kuulee oman hyvyytensä, rakkautensa ja kaikkivaltiutensa perusteella. Jeesus antoi Isä Meidän –rukouksen, sillä joskus ei jaksa rukoilla enää mitään omia sanoja. Tämä Jumala ei hylkää, kun ihminen tulee pieneksi ja heikoksi, tuntee itsensä jopa ihan mitättömäksi, vaan Jumala ei sitä vastoin pidä sellaisista, jotka omavanhurskaudessaan tukkivat omat korvansa yhtä hyvin Jumalan kuin lähimmäisten sanoilta.

Kalliolle rakennettu talo ei missään tapauksessa tarkoita, että uskovan ihmisen sydän saisi olla kova kuin kallio. Uskova ihminen ei saa suinkaan olla kivisydäminen jääräpää. Jeesuksen puheen vertauksen juoni ei ole siinä kovuudessa, vaan se on siinä, että millainen usko kestää myrskyssä, joka väistämättä saavuttaa ihmiset ja seurakunnat jossakin vaiheessa. Tuo myrskytuuli ja tulvavesi ei ole suinkaan vielä käynyt meitä kohti siinä vaiheessa, kun hiukan tukevasti tuulee ja pikkuisen vesipisarat kostuttavat maata; myrskytuuli ja tulvavesi ovat taistelua elämästä, hengestä ja kuolemasta – ihmiselämän varsinaista kamppailua elämän merkityksen säilymistä, kun muut selitykset ovat jo pettäneet.

10. sunnuntai helluntaista – Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa – Luuk. 12:42–48, 9.8.2009 klo 10 ja 15 Pyhän Marian kirkko Pohja konfirmaatiomessut.  

Mielikuvat Jumalasta ja epäjumalista hallitsevat moraalisia määritelmiämme, ihmiskuvaamme, maailmankuvaamme ja ylipäätänsä kaikkea, kun menetämme tai etsimme elämän merkitystä. Mielikuvat Jumalasta ja epäjumalista hallitsevat, vaikka olisimme menettäneet jo kyvyn ja tottomuksen puhua Jumalasta. Kristillinen kirkko rakentaa uskon ja moraalin Pyhä Kolminaisuuden: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen varaan ja mukaisesti. Tänään on kirkkovuoden mukaan perinteisesti puhuttu uskollisuudesta Jumalan lahjojen hoitamisessa, mutta tämä uskollisuus ei ole tarkoittanut suinkaan vain ja ensijaisesti ahkeruutta ja työteliäisyyttä, joita toki pitää kunnioittaa, vaan uskollisuus on uskollisuutta evankeliumille, väärentämätöntä kristillistä uskoa, turvautumista ja pitäytymistä Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Teidät kaikki on kastettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen: Jeesus mainitsi Kolminaisuuden lähetyskäskyssään: ”kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Tämän Pyhän Kolminaisuuden mukaisesti rakentui ja jäsentyi myös rippikoulumme opetussisältö, jos ymmärsimme löytää rippikoulun punaisen langan. Rippikoulussa ulkoläksynä ja loppukokeessa kysyttiin tietämystä Pyhästä Kolminaisuudesta. Tämä saarnakin päätyy siihen, että konfirmoitavat ja koko seurakunta tunnustaa uskon Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan.  Pyhä Kolminaisuus tahtoo kertoa yhdestä Jumalasta, joka kuitenkin on ilmoittanut itsensä kolmessa persoonassa: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Tällaisena määriteltynä kolminaisuusoppi syntyi 100-300 –luvun maailmassa jKr., koska helleeninen ja roomalainen maailma oli sittenkin niin erilainen maailma kuin Jeesuksen ja apostolien Israel.  Ignatius Antiokialainen kirjoitti aivan 100-luvun alussa, kun muutamat UT:n kirjoitukset eivät olleet vielä edes syntyneet, upeita selityksiä uskon ja moraalin puolesta vedoten Pyhään Kolminaisuuteen: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Jeesuksen kaste- ja lähetyskäskyssä Matteuksen evankeliumin viimeisinä sanoina on asiallisesti ilmoitettu Pyhä Kolminaisuus.  Jumalan olemus Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä avaa ymmärryksen hänen toimintaansa maailmassa ja yksityisen ihmisen elämässä. Jumalan olemuksen eri puolista mitään ei tule väheksyä, eikä mitään ylikorostaa.

Kristittyjen tuli tarve jo varsin varhain sanoa riittävän selkeästi Pyhästä Jumalasta, josta on kuitenkin mahdotonta sanoa juuri mitään oikeaa ja täsmällistä inhimillisen järjen varassa, että meidän raamatullisen uskomme mukaan ihminen ja koko maailmankaikkeus eivät suinkaan syntyneet sattumalta, vaan Isä Jumalan luomistyön tuloksena.  Jumalasta piti puhua ja opettaa, kun samanaikaisesti kristityt myönsivät, että totuus Jumalasta "todella on kaiken ymmärryksen yläpuolella". Antiikin päivistä alkaen nuorten ja vanhojen kristittyjen piti osallistua uskon salaisuuteen, jonka vain Raamattu ilmoitti. Uskontunnus alkaa luomistyöstä, kaiken synnystä ja alusta. Raamatun luomiskertomus, Vanhan testamentin ensimmäiset lauseet 1 Mooseksen kirjassa kertovat sen kauniin selvästi ja lapsenmielisesti, että Jumala loi kaiken. Jumala loi sekä näkyvän että näkymättömän maailman. Jumala loi luonnon, eläimet, ihmiset – ihan kaiken. Jumalan luomistyö ei päättynyt luomiskertomuksen sapatin lepoon, vaan Luoja luo koko ajan uutta myös ihmisten työn kautta. Jumala ylläpitää maailmaa voimallaan.  Se merkitsee eettisesti sitä, että ihmiselle ei ole annettu oikeutta pahaksi, itsevaltiaaksi, omalakiseksi taloudenhoitajaksi, joka alkaisi riistää elämää sen enempää kanssaihmisiltä, luomakunnalta kuin tulevilta sukupolvilta. Älä uskottele harhoja, jotta ihminen ei muka joutuisi vastuuseen häikäilemättömyydestään. Jeesus kertoi useita ankarasävyisiä, jopa vihaisilta kuulostavia vertauksia ja kertomuksia ihmisyhteisön riitaisuudesta, tekopyhyydestä ja turmeltuneisuudesta, koska hän Jumalan rakkaudella rakasti luotuja, hänen kävi sääli riistettyjä, alistettuja ja tuhottuja lähimmäisiä. Jumalan luomistyön tähden ihmisen ei ole oikeus menetellä tuolla tavalla riistäen toista ihmistä rodullisten, kulttuuristen, poliittisten, taloudellisten, uskonnollisten, sukupuoleen tahi muuhun seikkaan perustuvien riistoselitysten avulla. Me kaikki tiedämme hyvin, että kirkko on itse ollut tekopyhä ja tukenut riistoa milloin minkin selityksen ja myytin avulla. Me tiedämme myös yhtä hyvin, että jokainen ihminen on surullisen kekseliäs puolustamaan omaa ahneuttaan ja vallanhimoaan, vaikka hintana olisi monen toisen ihmisen kärsimys. Lapsen ja nuoren kasvu on Jumalan lahjaa, Luojan koko aikaista hyvää työtä elämän hyväksi. Jos ymmärtäisimme oikein, saisimme kiittää Luojaamme joka päivä näiden nuorten ja ihmiselämän sekä olemassaolomme vuoksi.

Kristillisen kolminaisuusopin mukaan Jumalan Poika, Jeesus Kristus on pelastaja: hän on syntynyt Isä Jumalasta ennen aikojen alkua. Me uskomme ja tunnustamme, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Jumalan Poika, Yhtä lailla Jumala ja ihminen. Jeesuksena Jumala syntyi ihmiseksi ihmisten keskelle rakkaudesta ihmistä kohtaan. Jumala otti jumalallisen luonnon rinnalle myös ihmisluonnon. Tämä Jeesus tuli sijaiskärsijäksi, ristillä hän oli sovittaja ja lunastaja. Sovitus ja rauhan tekeminen hallitseva sekä Jeesuksen opetusta että elämänkohtaloa. Silloinen israelilainen riitaisa, kateellinen, ahne, ennakkoluuloinen ja alistava väki sai kuulla, että Jeesus moitti tekopyydestä ja opasti rauhan- ja sovinnontekijöiksi. Myöhemmin syntynyt vanha kirkkorukous kertoo kauniisti: Herra, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne missä on vihaa, kylväisin rakkautta, missä katkeruutta, toisin anteeksiantamusta; missä epäsopua, loisin yhteisymmärrystä. Jeesus sai kokea kovan kohtalon, kun hänet vihamielisesti ristiinnaulittiin. Ristinkuolema pitkäperjantaina ja ylösnousemus pääsiäisenä ovat kristinuskon keskus, päätapahtuma: niissä näkyy Jumalan valmius kärsiä ihmiskunnan hyväksi, jotta syyllinen ihminen saisi kaikesta huolimatta mahdollisuuden anteeksiantamukseen ja sovintoon. Pyhä Kolminaisuus paljastaa kristinuskon Jumalasta, että hän ei vaadi ihmiseltä yhä suurempia vaatimuksia, ahdista yhä ahtaammalle, kurita yhä pahemmin, vaan Jumala on ihmistä rakastava Jumala. Kun omissa tunnoissamme muodostamme mielikuvaa elämästä ja sen merkityksestä, silloin pitäisi etsiä tällaista Jumalaa, joka on ihmistä rakastava Jumala. Elämä on ihmistä rakastavan Jumalan hoidossa. Elämällä on rakkauden vahva merkitys. Sellainen rakkaus ei todellakaan ollut siinä pahan pomon ja palvelijoiden riitaisassa ja juopottelevassa työpaikassa, josta Jeesus kertoi esimerkin päivän evankeliumissa. Siinä ei ollut ymmärrystä rakastavasta Jumalasta ja elämästä rakkauden lahjana, vaan Jumala oli poissaoleva Jumala, kuollut Jumala, ja elämä oli traaginen pila, jonka turhanpäiväisyys sammutettiin mielistä väkivallantekoina ja juopotteluna.  

Pyhä Kolminaisuus huipentuu Pyhän Henkeen, pyhittäjään, sillä usko ei voi syntyä eikä sitä saa yrittää synnyttä manipuloinnilla, pakottamiselle eikä älyllisellä argumentaatiollakaan, vaan Jumala itse synnyttä uskonsa näkymättömällä tavallaan. Pyhä Henki puolustaa uskoviaan, ohjaa totuuteen. Pyhä Henki on Jumalan Henki. Pyhä Henki on Jeesuksen Kristuksen Henki.  Pyhä Henki synnyttää seurakunnan ja uskon Jumalan sana – Raamatun ja Raamatun mukaisen julistuksen ja rukouksen sekä sakramenttien kasteen ja ehtoollisen välityksellä. Kirkon elämän ja sille uskotun lähetystehtävän keskuksessa on usko kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Pyhän Hengen erityistehtävä elämässämme on korottaa Jeesusta Kristusta, Häntä, jolla on kaikki valta niin historian kulussa kuin henkilökohtaisissa elämänkohtaloissammekin. Pyhä Henki suuntaa mielemme Jeesukseen, joka parantaa, armahtaa syntisiä, kärsi sijaisenamme Golgatan ristillä, voitti kuoleman vallan ylösnousemuksellaan, istuu Isän oikealla puolella taivaassa hallitsemassa kaikkeutta ja tulee. Pyhä Henki ikään kuin salaa itsensä ja kääntää katseemme Jeesukseen Kristukseen ja jakaa Jeesuksen aarteita, iloa, rakkautta, rauhaa ja Jumalan lapsen oikeuden.  Pyhä Henki johdattaa meidät ihmettelemään ja kiittämään Jeesusta. Pyhä Henki on ennen kaikkea rakkauden henki. Pyhän Hengen hedelmiä ovat kärsivällisyys, pitkämielisyys, lempeys, ystävällisyys. Pyhä Henki rakentaa seurakuntaa Jumalan valtakunnan työtä varten näiden hyvien hedelmien ja armolahjojensa avulla. Eipä siis ihme, että Jeesus moitti oman aikansa uskonnollista ja poliittista sekä ihan tavanomaista kyläyhteisöä, jossa pieksettiin, juoruttiin ja revittiin toinen toista. Sellainen ei ole Pyhän Hengen työtä.  Meidän pitäisi erityisesti pyytää, että Pyhä Henki saisi parantaa, rakentaa ja eheyttä yksittäisen kristityn elämää ja koko seurakuntaa sitä varten, että epäuskoinen maailmakin voisi uskoa, saisi vahvan todistuksen Jumalan rakkaudellisesta työstä yhä edelleen keskuudessamme.

12. sunnuntai helluntaista – Itsensä tutkiminen – Matt. 23:1-12; 23.8.2009 klo 10 Pohjan Pyhän Marian kirkko 

Evankeliumi, MATT 23:1-12

Sitten Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
2. "Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa.
3. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista.
4. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.
5. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut,
6. he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla
7. ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi*.
8. "Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä.
9. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa.
10. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus.
11. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.
12. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.

Jeesus opetti tällä kertaa hyvin tiukasti, suorasanaisesti ja teeskentelemättömästi, jopa töykeästi vallanpitäjiä vastaan. "Mooseksen istuin" oli väärämielisten johtajien vallassa. Jeesuksen puhe oli hyvin uskalias. Israel oli hyvin väärämielinen, uskonnollisten teeskentelijöiden ja vallanpitäjien valvoma, yhteisö, jonka alueelle oli tullut paljon pakolaisia ja maahanmuuttajia, mutta nämä oleskelivat suurkaupungissa ilman työtä, ilman turvaa, heidät leimattiin pahojen henkien alaisiksi. Lisäksi monet syntyperäiset juutalaiset oli alistettu toisenluokan kansalaisiksi tai senkin alle orjan asemaan. Kirjanoppineet olivat juutalaista uskonnollispoliittista eliittiä: he hoitivat tuon instituution - Mooseksen istuimen - jatkuvuuden vallanpitäjältä toiselle vallanpitäjälle, sortajalta toiselle sortajalle, uskonnollisten sanojensa ja selitystensä avulla. Fariseukset olivat enemmän juutalaisen kansan parissa vaikuttava herätysliike. He luokittelivat ihmisiä jyrkkämielisesti saastaisiin ja omiin pyhiin fariseuksiin, jotka eivät saaneet olla kosketuksissa muukalaisten ja pahamaineisten kanssa. Se kaikki tehtiin Pyhän Jumalan ja juutalaisen pyhän perinteen nimissä.

Jeesus oli häirikkö, sillä hän loukkasi vallitsevaa uskonnollispoliittista järjestelmää ja alistamista suojaavaa selitysrakennelmaa. Mooseksen istuimen korkea-arvoiset selittäjät ja vallanpitäjät olisivat tahtoneet kansalta hiljaista ja nöyrää alistumista väärämieliseen "rauhaan", jossa he itse olisivat saaneet alistaa monin eri menoin köyhää väkeä entiseen tapaan tai yhä hurjemmilla keinoilla.

Kun ja jos me luemme ja kuuntelemme näitä Jeesuksen puheita korottamisesta ja alentamisesta, erehdymme hyvin pahasti, jos emme oivalla niitä sanoja lähtökohtaisesti ja alunperin yhteiskunnallisesti hyvin merkittäviksi puheenvuoroiksi reilumman lähimmäisrakkauden ja ihmisoikeuksien puolesta syrjintää ja alistamista vastaan. Luterilaisen kirkon piirissä on tässä kohtaa jouduttu siihen erehdykseen, että itse kutakin kirkon penkissä istuvaa ihmistä on käskenytty entistä nöyremmäksi, entistä hiljaisemmaksi tutkien vain itse kunkin yksilön suurta syntisyyttä. Jeesuksen puheen kärki oli sitä vastoin vallanpitäjien ja instituution perinteissä, rakenteissa ja epärehellisyydessä. Yksilö ei menetä tietenkään merkittävyyttänsä, mutta tämä yksilö pitäisi nähdä paremmin yhteisönsä jäseneksi tai yhteisöstään ulosheitetyksi ihmispoloiseksi kuin ylihengellistyneessä uskonnollisessa selitysperinteessä on ymmärretty.

Mitä edellä mainitut raamattutieteen näköalat merkitsevät siis meille, kun kuuntelemme Jeesuksen puhetta ja etsimme sen merkitystä nykypäivää varten? Olen sanonut toistuvasti, että en tykkää tuontaivaallisesta hengellisestä puheesta, joka on etääntynyt salaiseen sielullisuuteen kauas elettävästä maailmasta ja sen järjestelmistä.

Mielestäni Jeesuksen puhe pitäisi taas nostaa arvoonsa, korkeimpaan arvoonsa kristillisessä kirkossa. Kirkko muodostuu kovin helposti taas uudestaan tuollaiseksi kirjanoppineiden laumaksi, virallisten valtarakennelmien puolestapuhujaksi, Mooseksen istuimeksi, joka tarjoaa sielullisuutta rehellisyyden ja läpinäkyvyyden sijasta. Jeesus ei ollut silloisessa Israelissa poliittisen vallan ja perittyjen sortavien instituutioiden puolestapuhuja, vaan päinvastoin tiukka kriitikko alistettujen, halveksittujen ja muukalaisten puolella. Jeesus kohdisti kirpeät sanansa teeskentelyä ja itsensä korottamista vastaan, son. valtaeliittiä vastaan. Mooseksen istuimella puhuttiin vanhatestamentillisen ja muun juutalaisen perinteen mukaisesti korkealla arvovallalla ihan kauniin petollisesti lähimmäisen rakkaudesta ja laupeuden teoista, mutta nämä valtiaat suosivat päätöksiä, joiden avulla valtaosa väestöä alistettiin epäihmisyyteen.

Jeesuksen puheesta opimme, ettei vallan ja maineen tavoittelu tai oman aseman suojaaminen saa hallita Kristuksen seuraajien elämää, jos tahdomme olla uskollisia Jeesuksen esimerkille. Jeesus paheksuu opettajia, jotka tavoittelevat suosionosoituksia, kiitosta ja kunniapaikkoja. Kirkollisessa perinteessä on sanottu, että nuo ihmiset ovat puhuneet ”ihmisten korvasyyhyyn”, mielistellen ajan hengen mukaan sen sijaan että olisivat kutsuneet ihmisiä parannukseen ja uudistumaan Jumalan Hengessä.

Mikä on sitten kristityn kohtalo, jos hän ei laskelmoi suosionosoitusten hyväksi, vaan on rehellisesti Kristuksen seuraaja? Se merkitsee heittäytymistä uhkarohkeaan alennukseen, häpeään, menetyksiin, julkihalveksuntaan, jos on niin määrä käydä, mutta ei tietenkään itsetarkoituksellisesti. Jeesus kehottaa, että pistäisimme sivuun omasta menestyksestä huolehtimisen ja murehtimisen. Jos ihminen alennetaan Kristuksen seuraamisen tähden, niin tapahtuu, mutta Jeesuksen mukaan Jumala pitää uskovistaan huolen. Kun olet uskollinen evankeliumille, vaikka joutuisit kuuntelemaan pilkkaa ja halveksuntaa kun seuraat Jeesusta, Jumala siunaa sinua varmasti monin tuntemattomin ja ihmeellisin tavoin, joita sinä enkä minä osaa nyt etukäteen edes arvata. Jumala on rakkaudessaan ja armossaan ihmeellinen. Jos joutuisimme kokemaan kovia kohtaloita Jeesuksen seuraamisen tähden, emme kuitenkaan jäisi toivottomiksi, vaan Jumala järjestää tulevaisuuden ja toivon. ”Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan”.

.

15. sunnuntai helluntaista –Kiitollisuus – Matt. 11:25-30  – Kiitollisuus – 13.9.2009 klo 10 Pohjan Pyhän Marian kirkko (Raaseborg) 

EVANKELIUMI Matt.11:25-30
Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. 26. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. 27. "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."
Jeesuksen ies ja kuorma on paras mahdollinen, se on sopiva itse kutakin varten. Raamatun kertomus kertoo alkukielellä kreikaksi jopa enemmän kuin kaunis suomennos

ο γαρ ζυγος μου χρηστος και το φορτιον μου ελαφρον εστιν; Matt. 11:30.   Nykyinen raamatunkäännöksemme kertoo, että ”minun ikeeni” (ο γαρ ζυγος μου ) on ”hyvä kantaa” (χρηστος ). Vanhempi käännös puhui ”soveliaasta” ikeestä: ”Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä”

Ies on niskan taakse laitettava veto- ja kantolaite. Härkä tai härkäpari vetävät ikeen avulla kuormaa. Sellaisena ies on tullut myös vertauksiksi sorrosta ja rasitteesta. Antiikin aikoina kukistettu vihollinen alistettiin ikeeseen, joka oli rakennettu keihäistä ja miekoista. Ies näkyy symbolina yhä edelleen sotilashäissä, kun morsiuspari kulkee miekkojen alitse.

Jeesuksen ja evankeliumien maailmassa ies on varmasti tuonut mieleen yhtä hyvin härät kuorman vetäjinä kuin alistetut viholliset. Kristillisessä perinteessä iestä on selitetty hyvin vaikuttavasti. Niissä selityksissä näkyy vuosisatainen kristillinen kokemus. Martti Luther kirjoitti teoksessaan Kanaean vaimo, jonka nimisenä teos suomennettiin Helsingissä 1838 (oikeasti: Evangelium am Sonntag Reminiscere. Matth. 15,21 ff. Fastenpostille 1525. WA 17,2,200-204), että ikään kuin Jeesus tahtoisi sanoa: ”Minä otan teidän ikeenne päälleni ja vapautan teidät siitä; ottakaa te puolestanne minun ikeeni päällenne. Hän panee vanhan aasin kaulaan ikeen, se on, ristin ja monenlaisia huolia, silloin tahtoo vanha Aatami nurista eikä salli oman tahdon kuolettamista. Jeesus kutsuu tätä ristin iestä keveäksi, ”kun lain kuorma, se on, kun synti ja kuolema, siitä on poistettu, ja se on hyvin keveä kuorma niille, jotka ottavat vastaan ja maistavat kuinka suloinen evankeliumi on”.

Roland H. Bainton kokosi SLEY:n kustantamaan Pääsiäiskirjaan Martti Lutherin ajatuksia pääsiäisen sanomasta (painettu 1985). Luther pohtii siinä, missä syy siihen, että ihmiset eivät riennä Kristuksen luo. Syynä on se, että Kristus panee ikeen vanhan aasin selkään. Se merkitsee ristiä ja monenlaista ahdistusta.  Tällainen kuin minä ja sillainen kuin sinä vanhana aasina saattaa hyvin tuntea itsensä vihaiseksi ja vastenmieliseksi, kun Jeesuksen tunteminen on pintapuolista ja keskeneräistä. Ennen kaikkea Luther opetti hyvin siitä, että järjestelemme itsemme ja muiden kannettavaksi sellaisia vaatimuksia, joita Jeesus Kristus ei aseta kannettavaksi. Ei saisi tehdä toisen taakkaa enää suuremmaksi kuin se on. Jeesuksen ies ja kuorma ovat keveät, koska hän ei ahdista hengellisesti, sosiaalisesti tai yhteiskunnallisesti toisin kuin monet hänen aikansa voimalliset opettajat Israelissa. Jeesus tekee kuorman keveämmäksi, ei raskaammaksi. Siinä pitäisi olla oppia myös meitä varten!

Kun kreikankielistä Matteuksen evankeliumin alkutekstin rekonstruktiota katsoo tarkemmin, saa jopa reilusti hämmästellä sanojen vivahteikkuudella, jota käännökset eivät enää välitä lukijoilleen. Ies, joka on sovelias, ja jonka varassa kuorma seuraa juhtaa, ei ole vain ”hyvä kantaa” tai ”sovelias”, vaan tämä ies on myös Kristus. Tähän ajatteluun on selvä perusteensa siinä, että Jeesus itse puhuu ”minun” ikeestä, mutta myös ”soveliaasta” käytetty kreikankielinen sana on väistämättä tuottanut mielleyhtymän pyhään sanaan Kristukseen. Erona on vain se, että Kristus kirjoitetaan i- kirjaimella, mutta tämä pitkällä e-kirjaimella (h >  χρηστος).  χρηστος on sama kuin italian ottimo, englannin excellent, erinomainen. 2 Timoteuksen kirje 4:11 kertoo, että Markus on ”erityisen hyödyllinen” (ευχρηστος). Kreikankielessä on tahallinen kristologinen viittaus: sama voidaan tehdä erityisen hyvin myös heprean kielessä,  מַשָֹאִי – kuorma sanan avulla.

Tiedätte ehkä vanhan tarinan rististä, joka on annettu itse kullekin kristitylle. Kerran tuo risti painoi liikaa kristityn hartioita, joka valitti asiasta pyhälle Pietarille. Pietari salli kristityn valita itselleen sopivan ristin hartioilleen. Tämä kristitty jätti vanhan ristinsä oven pieleen ja ihasteli, miten monia erilaisia ristejä, kuuluisuuksien, kultaisia, monenmuotoisia ja –kokoisia. Hän sovitteli näitä ristejä. Yksi toisensa jälkeen osoittautui sopimattomaksi. Joku painoi hartioita, toinen oli liian iso kantaa. Lopulta päivän päätteeksi hän surullisena tunnusti pyhälle Pietarille, ettei löytynyt sopivaa ristiä. Pietari näytti oven pielessä vielä yhtä ristiä, jota tämä henkilö ei ollut sovittanut. Se risti sopi aivan upeasti hartioille. Uskovainen nyt iloitsi, että tämän ristin haluan.” Se oli se oma ristisi, jonka jätit oven pieleen”, kertoi Pietari.

Tämä kertomus on varmasti kovin helppo vastaukseksi ihmiselle, joka tietyllä hetkellä oikeasti kärsii elämässään. Joskus kärsimys saattaa olla jopa liian ankara. On turha sanoa, että alistu vain ihan mihin tahansa. Kertomus sitä vastoin tahtoo opettaa, että Jeesus Kristus huolehtii omistaan, vaikka joskus kärsimyksemme on aivan liian suuri itsemme kannettavaksi.

Kristuksen ies on:

(1) hyödyllinen, koska se on asetettu vanhan aasin selkään, vanhan Aatamin selkään, mutta auttaa kuormaa vedossa oikeaa ja autuaalliseen suuntaan. Jopa vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä kristitty voi kiittää mielessään, vaikka luonnollisesti kiitos ei valtaa mieltä sellaisilla hetkillä. Jotakin tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä on odotettavissa, jos vaikka ies tuntuu tietyllä hetkellä raskaalta.

(2) erinomainen, sillä se ei ole raskas ja hyödytön toisin kuin ihmisten keksimät perinnäissäännöt ja muut tavat, joilla orjuutamme ja alistamme toisiamme. Kristuksen ies ei ole siis vain hyödyllinen, vaan se on paras mahdollinen kuorman kannattaja, sopivin mahdollinen meille.

(3) varsinaisesti Kristuksen ies on Kristus itse, joka asuu ja vaikuttaa meissä: Hän kantaa meidän kuormamme ja tekee meidän hyvät kristilliset tekomme sekä vaikuttaa uudistumisen pyhitykseen. Kun kristittynä elämistä, on yhä edelleen uskaliasta pohtia siitä näkökulmasta, millaisia kuormia Jeesus asettaisi meidän itsemme ja toistemme kannettavaksi.  

Evankeliumissa Jeesus lupaa, että ies on keveä, voisi olla parempi sanoa, että ies on erinomainen, se on täysin sopiva, koska ies on itse Jeesus Kristus: hänen varassaan tällainen jukuripäinen aasi voi vetää kuormaakin ja kestää ristiä, jota ei pidä valheellisesti ottaa pois kristityn elämästä.  Varsinaisesti emme enää kanna itse, vaan voimme jättää ahdistuksemme Jeesuksen Kristuksen kannettavaksi. Totta kai tuo raamatullinen kehotus jättää kuormat Jumalan kannettavaksi on helpompi sanoa kuin elää todeksi oikeasti uupuneena. Sekin näyttää meille Jumalan, jonka on lupa uskoa antavan toivon sittenkin kun omat voimat ovat uupuneet ja omat ratkaisumahdollisuudet päättyneet. Meidän ilomme on, että saamme ylistää Jeesusta Kristusta, joka helpottaa omien kuormiemme vetämisessä.

16. sunnuntai helluntaista –Jumalan huolenpito – Matt. 6:19-24 – 20.9.2009 klo 10 Pohjan Pyhän Marian kirkko (Raaseborg) 

 MATTEUS 6:19–24 "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. 20. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. 21. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. 22. "Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. 23. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys! 24. "Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Jumala pitää huolen omistaan."

Erilaisissa elämäntilanteissamme, eri-ikäisinä ja eri ihmisyksilöt reagoivat tapahtumiin eri tavalla, enemmän tai vähemmän huolestuen, aktivoituen, murtuen tai toimintakyvyn säilyttäen.

Mikä tekee meidät kykeneviksi selviytymään elämämme haasteista, uhkista ja onnettomuuksista? Päivän evankeliumi pelkistää vastauksen vain yhteen, mutta tuskin se tarkoittaa, ettei mikään muu suojaisi elämän toivoa. Olen havainnut, että ystävällinen kirje saattaa palauttaa ilon murheelliseen mieleen. Elämän kokemukset voivat muistuttaa mieliimme, että on ehkä myös aiemmin selvitty kaikesta vaikeasta. Läheiset ihmiset antavat iloa ja merkitystä. Olemme kuitenkin eri tilanteissa erilaisia. Luulen, että nuorena miehenä olin enemmän huolestunut tulevaisuudestani kuin tällä hetkellä keski-ikäisenä miehenä: elämän kokemukset voivat sekä virittää tiedostamattomasta alitajunnasta onnettomuuden pelkoja mutta ne voivat myös kertoa voittoisista selviytymiskokemuksista ja vahvistaa toiveikkuutta.

Päivän evankeliumi pelkistää vastauksen vain yhteen, omaisuuden turvaamisen tai Jumalaan luottamisen vaihtoehtoihin. Jokainen on tiennyt Jeesuksen ajan Israelissa, niin tietää nytkin, että rahalla uskotaan ostettavan turvaa sielulle. Moni asettuu tyytyväisenä uskomukseensa kaiken turvallisuudesta, on kun saanut oman kodin. Jeesuksen ajan Israelissa, häntä ennen ja hänen jälkeensä ihmiset kokivat hyvin kouriintuntuvasti ja järkyttävästi, ettei omaisuus ole turva, joka kestää. Sekä valtiolliset viranomaiset, sotilaat, että roistojoukot ryöstivät ihmisten koteja ja matkalaisia siihen aikaan. Erityisesti levottomuuksissa ryöstely yltyi yli kaiken moraalisen ja inhimillisen kohtuuden.

Jeesuksen mukaan nuo kokemukset opettavat hyvin järkyttävällä tavalla, ettei sielun, mielen ja elämän turvaa sovi rakentaa mammonan varaan – omaisuus on vääntynyt epäjumalaksi, mammonaksi. Mammonasta murehtiminen ja siitä huolehtiminen eivät ole ainoastaan petollisia, koska onnettomuudessa omaisuus saatetaan menettää, vaan tuollainen mammonaan kiintyminen merkitsee epäjumalan nousemista itse oikean Jumalan eteen.

Varhainen kristikunta joutui Jeesuksen ohjeen ja periaatteen tähden linjanvetoihin, jotka olivat aika eripuraisia: apostoli Paavali hyväksyi ansiotyön, kun hän elätti itseään teltantekijänä, mutta eräät apostolit menivät vielä jyrkempään tulkintaan ja uskoivat oikeaksi elämäntavaksi pelkästään rukoilla jokapäiväistä leipää ilman ansiotyön suunnitelmallisuutta elämänsä turvaamiseksi.

Totta kai Jeesuksen neuvo asettaa Jumala omaisuuden sijaan varustaa myös apostolit ja kaikki Jumalan lapset rohkeudella. Liki samat tai ainakin samankaltaiset lauseet ovat hyvin tunnetut silloisesta kreikkalaisroomalaisesta kirjallisuudesta ja filosofisesta keskustelusta, kun rohkea filosofi puolusti omaa rohkeuttaan esiintyä totuuden puolesta. Erityisen tunnetuiksi tulivat rutiköyhät, jopa joskus paljasjalkaiset kyynikot, jotka väittivät voittavansa jopa röyhkeän yhteiskuntakriittisen rohkeuden juuri siinä, etteivät ole sidoksissa omistamiseen. Jeesuksen kutsumat apostolit luopuivat maallisen menestyksen turvaamisesta ja voittivat rohkeuden evankeliumille maailmassa, jossa heitä tuki surmattiin marttyyreina.

Jumalasta on kyse toden totta, kun kohtaamme ikioman elämän haasteet, uhkat ja onnettomuudet. Tuskin kukaan voi välttää hädän ja rukouksen huutoa Jumalalle: miksi Jumala, auta Jumala, pelasta Jumala. Jumalasta on kyse, jos sisäisten levottomuuksien tai stressin tai muiden tunnekokemusten vuoksi ihmispoloinen ei löydä lepo, vaan hän yökaudet miettii, murehtii, pelkää ja huolestuu elämäänsä itsensä ja muiden vuoksi. Usko Jumalaan tarkoittaa näet luottamusta hyvän Jumalan huolenpitoon sekä onnettomuuden että menestyksen hetkillä. Olen varma siitä, että ensimmäiseksi ei pidä yltyä työhän, toimeen ja kaikenlaisiin ratkaisuyrityksiin omissa voimissa, sisäisessä tunnepalossa tai muutoin ihmisvoimaan turvautuen, vaan paras on ristiä kädet rukoukseen, jättää asia ehkä yön yli ja odottaa, mitä Jumala järjestää Jumalan lapsen hyväksi. Jumalan avun odottaminen ei tarkoita, ettei ongelmistaan ja haaveistaan saisi puhua ääneen tai lakkaisimme tuntevina ihmisinä. Vanha kirkollinen viisaus on oikea: ora et labora, rukoile ja tee työtä – parempi olisi sanoa rukoile ensin ja rukoile sitten työtä tehden. Jumala loi meidät ihmisiksi, meitä ei tehty roboteiksi eikä puupökkelöiksi, vaan ihmisiksi, jotka tulevat iloisiksi, vihastuvat, murehtivat, puhuvat, keskustelevat ja kaipaavat. Tällaista ihmistä varten Jumala on varannut rukouksen ja uskon mahdollisuudeksi ja pelastukseksi. Hän on ilmoittanut Jeesuksessa Kristuksessa itsensä rakastavaksi ja hyväksi: hän pitää huolen.

Päivän evankeliumia en tahtoisi tulkita yhtä tylysti sinänsä inhimillisen hyvinvoinnin, työn ja omistamisen vastustamiseksi kuin on kirkon ensimmäisen vuosituhannen aikana usein tehty; sitä vastoin haluaisin nähdä Jeesuksen puheen oppaaksi turvautua ja jättäytyä pikemmin Jumalan varaan kuin omasta omaisuudesta murehtimisen varaan. Oma elämä ja läheisten elämä sopii jättää rukouksessa Jumalan huolenpidon varaan. Uskonpuhdistaja Martti Luther sanoi hyvin viisaan tulkinnan elämää varten evankeliumimme kohdasta ja sen sukulaiskertomuksista: ”Jeesus otti pois murehtimisen, mutta Jeesus ei ottanut pois työn tekemistä”. Elämä saa jatkua, olemme iloisia ja uteliaita huomispäivää varten sekä odotamme, mitä hyvä Taivaan Isä on meille valmistanut huomista ja ylihuomista varten: ketä saamme tavata, kuka tuo iloisen viestin meille, millaisilla lahjoillaan hyvä Taivaan Isä meitä ravitsee taas kerran päivästä päivään.

Olen varma siis siitä, että Jumalan apuun turvautuessa ja rukoukseen jäädessä silmien eteen alkaa ilmestyä Jumalan ihmeellinen maailma, hänen lukuisat hyvät työt ja lahjat meidän hyväksemme päivittäisessä elämässämme, kun ennen uskoa ja rukousta olimme täysin sokeita tuolle hyvyydelle. Jeesuksen neuvo kääntyä Jumalan puoleen mammonan sijasta auttaa uskovaa Jumalan lasta iloitsemaan päivittäisistä taivaallisista lahjoista, joita emme edes riittävän selvästi havaitse tahi hukkaamme kokonaan, jos olemme kiintyneet vain mammonastamme murehtimiseen.

1. adventtisunnuntai –Kuninkaasi tulee nöyränä– Matt. 21:1-9 – 21.11.2009 klo 10 Pohjan Pyhän Marian kirkko ja klo 12 Karjaan Pyhän Katariinan kirko(Raaseborg) 

 ”Avaja porttis, oves”  on adventtivirsi, joka syntyi 1600-luvun alkupuolella, nykyisen Liettuan ja Puolan välissä, nykyisen Kaliningradin kaupungin alueella, silloisessa preussilaisessa yliopistokaupungissa Köningsbergissä. Elettiin tiukkaa säätyerottelua, olivat aateliset, papit, kauppiaat ja talonpojat kovasti omassa säädyssään sekä heidän jälkeen säädytön arvoton ihmismassa. Elettiin toisinajattelijoiden vainojen aikaa, noitavainojen aikaa.  Elettiin myös antisemitismin aikaa Köningsbergissä: juutalaisia karkotettiin kaupungista, vain kaksi juutalaista lääkäriä oli saanut oikeuden harjoittaa lääkärin ammattia. Brandenburgilainen herttua piti valtaa Köningsbergissä ja yritti vähemmän onnekkaasti pysytellä puolueettomana katolisten voimien ja protestanttisten ruhtinaskuntien välisessä verisessä kolmikymmenvuotisessa sodassa, ja lopulta kirjoitti 1635 rauhansopimuksen keisari Ferdinand II:n kanssa.  

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana rutto ja muut kulkutaudit harvensivat sodan ohessa nälkiintynyttä väestöä. Suomalaisia palkkasotureita taisteli Ruotsin Kustaan sotajoukoissa noin 20 000 miestä, huusivat taisteluhuutoansa ”Hakkaa päälle”; suomalaisten miesten mukana oli myös oma sotilaspappi – yhtä sotaisa hänkin muiden rinnalla. Elämä oli vähemmän romanttista kuin adventtivirrestä ”Avaja porttis, oves” saattaisi päätellä ja mitä Sakari Topelius on kirjoittanut. Sotamiehet saivat vaaterievut, joista heidän piti panna pukunsa kokoon parhaan kykynsä mukaan. Muona-annokset jaettiin jyvinä, joista kukin sai jauhaa, leipoa ja paistaa itse leipänsä. Ruoka-aineet olivat pilaantuneita.  Nälkä ja taudit verottivat sotajoukkoja jopa enemmän kuin taistelujulmuudet. Sotilaat ryöstivät kansaa ja vaihtoivat puolta ansiomahdollisuuksien mukaan. Elettiin sotaisaa aikaa, mutta valitettavasti diakonia – lähimmäisten auttaminen kristillisen rakkauden innoittamana - oli kurjista oloista huolimatta laantunut. Voima, valta ja juhlat olivat tärkeämmät kun lähimmäisestä huolehtiminen.

Virren kirjoittaja tulee hänkin hyvistä oloista, totta kai: hän on tuomarin, pormestarin Johan Weisselin poika, luterilainen pastori George Weissel. George oli ilmiömäinen runollinen lahjakkuus. Hän oli avannut sydämensä ja älynsä ovet Herralle Jeesukselle, runoutta syntyi, useat virret saivat syntynsä pastorin sydämessä. George aloitti uransa opettajana, mutta siirtyi Köningsbergiin teologian opintoihin, opiskeli myös Wittenbergissä, Leipzigissä, Strassburgissa, jne. Lopulta hän toimi pappina itäbreussilaisessa Köningsbergissa kuolemaansa saakka. George-pappi kuoli  vain meikäläisen ikäisenä, 45 vuoden iässä. Avaja porttis, oves -hymni julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1642 – 7 vuotta lyhyeksi jääneen pastorin elämän jälkeen.

Virressä ei juuri näy silloisen maailman taudit, eivät nälkäkuolemat, sota eikä vääryys.  Kuninkaat ja ruhtinaat eivät todellakaan tulleet silloin nöyränä, vaan he saapuivat palkkasotureiden voimalla ja väkivallalla. Virren mukaan Herra, taivaan kuningas, on otettava vastaan riemuiten ja ilovirttä laulaen. Kun Jakob Arrhenius käänsi saksalaisen virren Ruotsin kirkon virsikirjaan 1694, 48 vuotta virren ensimmäisen julkaisun jälkeen,virren hengellistä sanomaa korjattiin hyvin aiheellisesti. Herra, taivaan kuningas, on otettava vastaan myös nöyrästi, ei pelkästään riemuiten ja ilovirsiä laulaen.  Sävelmäkin muuttui riemun hohdokkuudesta turvallisuutta henkiväksi.

Avaja porttis, ovesi,
käy Herraas vastaan nöyrästi,
kun itse taivaan kuningas
sun tahtoo olla vierahas

Kirkolliset virret, rukoukset ja puheet ovat olleet liian usein hyväosaisten ihmisten juhlaa, vaikka diakoniaa – lähimmäisten auttamista ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta - laiminlyötiin,  elinoloissa joissa valtaväestö kärsi hirvittävissä oloissa. Liian monessa perheessä joulun lapsen syntymään valmistauduttiin yhä edelleen heinillä härkien kaukalon, ruokaa ei ollut riittävästi, oikeuksia puhua ongelmista ei ollut, koska sanan- ja mielipiteenvapautta ei ollut, köyhän oikeus oli vaieta. 1700-luvulla ruotsalaiset ja suomalaiset kristityt uudistivat hienotunteisesti virren sanomaa rakkauden koskettamana ja korostivat juhlan syntyä nöyryydessä, jotta sydän voisi olla todella aidosti Herra Jeesuksen maja ja asunto.

Käy, Herra Jeesus, luokseni,
tee sydämeeni majasi.
Se täytä, Jeesus, armolla
ja asu aina minussa.

Me emme ota Herraa Jeesusta vastaan sydämen kovuudella, ankarilla vaatimuksilla, ylimielisessä pöyhkeydessä ja armottomuudessa; niissä tunteissa otetaan vastaan itse vastustaja, ihmisvihaaja, paholainen vaikka julkisesti uskottelisimme jotain muuta; vain ja vain nöyryydessä voimme pyytää armoa, että Jeesus täyttäisi meidät, asuisi aina meissä.

Olen varma siitä, että yhä edelleen itse kunkin sopii tehdä tuo hienovarainen korjausliike suuresta voimantunteesta ja omasta mahtavuudesta lähemmäksi Jeesuksen Kristuksen mielenlaatua, armoa ja rakkautta.

Jouluaaton hartaus– Luuk. 2:1–14, 24.12.2009 klo 15 Pyhän Marian kirkko Pohja.  

Jouluevankeliumin huippu on ilmaistu näissä sanoissa: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Enkeli ilmoitti teille ilosanoman, enkeli ilmoitti koko kansalle suuren ilon, enkeli ilmoitti meille ilosanoman: Vapahtaja Kristus Herra on syntynyt.
Erityisesti luterilaisen kirkon varhaishistoriassa sovitettiin itse kunkin omaa nimeä tähän sanaan: Teille. Tänään on teille syntynyt Vapahtaja. Varmasti nuo paimenet hyvin tiesivät, ettei heistä kukaan ollut isä eikä äiti syntyneelle lapselle, mutta enkeli sanoi kaikesta huolimatta: ”Teille on syntynyt Vapahtaja, Kristus Herra”.

”Teille on syntynyt” tarkoittaa, että teitä varten, teidän hyväksenne ja teidän iloksenne on syntynyt Vapahtaja Kristus Herra: Hän on hyvä juuri teille.
Vapahtajan Kristuksen Herran syntymä ei ollut vain mikä tahansa syntymä, vaikka kaikki lasten syntymät ovat merkittäviä: tämä syntymä oli pelastava, Jumalan ihmisrakkauden ilmaus, ääretön Kaikkivaltias tulee äärelliseen pieneen ja kapaloituun. Kaikkien suurten kirkkokuntien tärkein uskontunnustus Nikean uskontunnustus kertoo mainitun asian näissä sanoissa: ”Hän meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariaksi, ja syntyi ihmiseksi”.

Jouluevankeliumissa on yllättävän ohikiitävä maininta, että Joosefilla, Marialla ja syntyvällä Jeesus-vauvalla ei ollut tilaa majatalossa. Emme tiedä, miksi he jäivät osattomaksi majapaikasta. Oliko kaikki vuodesijat oikeasti varatut, olivatko ihmiset ennakkoluuloisia Galileasta saapuvaa pariskuntaa vastaan? Ensimmäisen pyhän yön köyhyys ja vähäisyys ovat virittäneet kristikuntaa kautta aikojen laupeuden tekoihin ja lähimmäisrakkauteen. Jouluevankeliumi on kirjoitettu alusta alkaen kuitenkin siinä innoituksessa, että joulun sanoma ei ole erilaisissa hyvätahtoisissa rakkauden vaatimuksissa, vaikka ihmiskunta tarvitsee myös meidän rakkauttamme. Joulun evankeliumin huippu on ilmaistu Jumalan ihmisrakkaudessa ja hyvässä tahdossa meitä kohtaan.

Meillä on oikeus ja tarve kuulla ilosanoma, että meille ja meitä varten on syntynyt Vapahtaja, Kristus Herra. Syntyvän Jeesus-lapsen elämää seuratessa sopii koko ajan muistaa, että tämä Vapahtaja, Kristus Herra on syntynyt meidän hyväksemme: hänen puheensa monissa eri tilanteissa, joskus jopa aika särmikkäät ja vaikeasti tulkittavat; Jeesuksen teot kodeissa, toreilla ja kadun varsilla ja kaikkialla ovat meitä varten. Koko Jeesuksen elämä on meitä varten, jotta saisimme kelpoisuuden, vapauden ja rauhan sellaisista vaatimuksista, jotka eivät pitäisi edes kuulua meidän kannettavaksemme - myös niistä vaatimuksista ja siitä syyllisyydestä, joka kuuluisi varsinaisesti meidän häpeäksemme ja kannettavaksemme, mutta Jeesus syntyi myös tätä varten meidän hyväksemme; jotta saisimme rohkeuden uskoa, elää, rakastaa ja toivoa ihmisinä Jumalan ihmisrakkauden ja Jeesuksen Kristuksen tähden.

Betlehemin pilkkopimeässä yössä paimenien oli parempi elää ja tehdä työtä sen jälkeen, kun Vapahtaja Kristus Herra oli syntynyt heitä varten. Täyspimeys ei pelottanut enää samalla tavoin, kun enkeli oli kertonut ilosanoman ja paimenet olivat löytäneet Jeesuksen, vaikka Jeesus oli vielä hyvin pieni, kapaloitu, makasi pelkässä seimessä. Jouluevankeliumi antaa suunnattoman voimavaran ja iloisen toivon, jos vaikka pitäisi elää ja toimia pilkkopimeässä eikä näkisi itse eteenpäin.

Jouluaamu– Luuk. 2:1–20, 25.12.2009 klo 6 Pyhän Marian kirkko Pohja.  

Tämä on se jouluaamu, jona kristityt kaikkialla maailmassa kokoontuvat kuulemaan,
mitä tapahtui kerran pienessä Betlehemin kaupungissa.

Tämä on se jouluaamu,
jona joulutähden taivaallinen valo valaisee pimeän maan
ja enkeli tuo sanoman Vapahtajan syntymästä.

Tämä on se jouluaamu,
jona ihmisen sovituksen ja anteeksiannon ikävä,
ilon ja rauhan ikävä,
tulevaisuuden ja toivon ikävä saa vastauksen.

Tämä on se jouluaamu,
jona profeettojen ennustukset toteutuvat,
tänään Vapahtaja on keskellämme,
murtaa meitä sitovat kahleet ja ottaa pois kuormat harteiltamme.

Tämä on se jouluaamu,
jona kristikunta käy rukoukseen Jeesus-lapsen seimen äärelle,
tämä jouluaamu loistaa kuin kirkas päivä.

SYNNINTUNNUSTUS
Jumala, taivaallinen Isämme.
Sinä valaisit jouluyönä meidän pimeän maailmamme.
Me tunnustamme, että emme ole eläneet valon lapsina.
Valaise sydämemme ja anna meille kaikki syntimme anteeksi
rakkaan Vapahtajamme, Jeesuksen Kristuksen tähden.

SYNNINPÄÄSTÖ
Kaikkivaltias, armollinen Jumala
on suuressa laupeudessaan armahtanut meitä.
Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden
hän antaa meille synnit anteeksi
ja lahjoittaa elämän ja autuuden.
»Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainoan Poikansa,
jottei yksikään, joka häneen uskoo,
joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.»

KOLEHTARUKOUS
Taivaallinen Isä,
kumarramme kiitollisina Poikaasi
hänen seimensä äärellä.
Hänessä tuli elämä ja valo
pimeään maailmaamme.
Sinä annoit ainoan Poikasi
syntyä veljeksemme,
jotta meistä tulisi sinun lapsiasi.
Herramme ja Jumalamme,
kuinka ihmeellistä viisautta
ja armoa osoititkaan
pelastaessasi meidät
synnin ja kuoleman vallasta.
Sinulle olkoon ylistys ja kunnia
nyt ja ikuisesti.

ESIRUKOUS
Jeesus Kristus,
tänään ylistämme sinua,
ihmiseksi syntynyt Jumala.
Kiitämme ja kumarramme sinua.
Riemuitkoon koko maa,
Vapahtaja on tullut.

Taivaallinen Isä,
me rukoilemme sinua kaikkien omiesi,
koko kristikunnan puolesta.
Muistamme kirkkomme ja seurakuntamme lähetystyötä.
Anna kaikkien kansojen kuulla
ilosanoma Poikasi syntymästä.
Riemuitkoon koko maa,
Vapahtaja on tullut.

Rukoilemme läheistemme puolesta.
Rukoilemme sairaiden ja kuolevien puolesta.
Anna joulun sanoman rohkaista heitä
tarttumaan iankaikkisen elämän toivoon.
Riemuitkoon koko maa,
Vapahtaja on tullut.

Rukoilemme kansojen ja niiden johtajien puolesta.
Varjele heidät vallanhimosta
ja anna heille viisautta toimia niin,
että kaikkien ihmisten olisi hyvä elää.
Rukoilemme sodasta ja väkivallasta kärsivien puolesta.
Muistamme edessäsi vallan väärinkäytön uhreja,
vainottuja ja nälkää näkeviä.
Tee meistä kaikista rauhantekijöitä.
Riemuitkoon koko maa,
Vapahtaja on tullut.   

Jumala, Isämme,
annamme syntymäpäivälahjaksi Pojallesi
kätemme, tekemään työtäsi,
jalkammei, seuraamaan Jeesusta,
silmämme, näkemään Jeesuksen tekoja päivästä päivään.
Annan kielemme puhumaan sinun sanojasi,
annan mielemme, että ajattelisit meissä
henkemme, että rukoilisit meissä.

Jumala, Isämme,
sinä lähetit Poikasi maan päälle,
ihmiseksi ihmisten keskelle.
Siksi me tuomme sinulle kaikki pyyntömme ja lahjamme
veljemme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.
Riemuitkoon koko maa,
Vapahtaja on tullut.

VT:N LUKUKAPPALE
Jes. 9: 1-6
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus.
Sinä teet runsaaksi riemun,
annat suuren ilon.

Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.
Suuri on hänen valtansa,
ja rauha on loputon
Daavidin valtaistuimella
ja hänen valtakunnassaan.
Oikeus ja vanhurskaus
on sen perustus ja tuki
nyt ja aina.
Tämän saa aikaan
Herran Sebaotin pyhä kiivaus.

EPISTOLA Room. 1: 2-4
Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan. Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme.

Evankeliumi Luuk. 2: 1-20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.     Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.     Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:       - Jumalan on kunnia korkeuksissa,       maan päällä rauha       ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti." He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.     Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

SAARNA

Jouluevankeliumi tahtoo siirtää syrjityn, mitättömyyteen leimatun ihmisen ja myös ihan oikeasti syntyiin syyllistyneen takaisin Jumalan perheväkeen, Jumalan lapseksi, Jumalan silmissä taas uudestaan kauniiksi ja rakkaaksi. Älä siis jää siihen yölliseen pimeyteen, johon joko itse tai kurja järjestelmä tahtoisivat sinut jättää.

Betlehemin kedon lammaspaimenet, silloista Israelin uskontoa ja uhraamis- ja puhdistautumisinstituutiota varten yötyöläiset, pääosin arvottomiksi leimatut sopimattomien työaikojen tähden, silloista uskonnollisesti säädeltyä työ- ja vapaa-aikakalenteria kelvottomasti seuraavat vähäosaiset ihmiset – paimenet - saivat itse enkelin ja taivaallisen sotajoukon kutsun tulla, nähdä ja kumartaa itse Vapahtajan Herran Jeesuksen syntymälle.
Paimenet työskentelivät siihen aikaan ei ainoastaan meikäläisittäin lampaan hoidon moninaisiin tarkoituksiin, vaan erityisesti Jerusalemin lähinaapurissa Betlehemissä Jerusalemin temppelin eläinuhripalveluja varten, koska valtaosa ihmisistä oli leimattu syyllisiksi, saastaisiksi, epäpuhtaiksi, kelvottomiksi. Toki uskonnollisesti määritelty lammashoito oli sekin liiketoimintaa. Puhtautta varten tarvittiin päivittäin ja viikoittain lukuisia lammasuhreja, joita koko kansa osti vähillä varoillaan. Nämä vähäosaiset lammaspaimenet eivät olleet itse juurikaan suurten lammaslaumojen omistajia, vaan mitättömiä yötyöläisiä tuollaisessa uskonnollisessa ja henkisessä ilmapiirissä.
Niin kuin valtaosa väestöä, lammaspaimenet olivat osattomia jaloista suku- ja syntymäkertomuksista, heillä ei ollut ihmisarvoisia elämisen oikeuksia, puhumattakaan oikeusturvasta ja hyvinvoinnista.  

Luukkaan evankeliumissa kerrottu jouluevankeliumi on alusta alkaen siirtänyt onnellisesti nämä osattomat, syrjäytetyt ja vähäosaiset Jeesuksen Kristuksen syntymän avulla takaisin Jumalan perheväkeen, osallisiksi jaloon alkuperään, Luojan luomaan loukkaamattomaan ihmisyyteen, johon Luoja loi ihmisen jo luomakunnan alussa. Silloisessa antiikin maailmassa kaikki ihmiset arvioitiin heidän syntymänsä ja sukunsa perusteella. Jouluevankeliumi asettaa vallankumouksellisen muutostarpeen silloiseen järjestelmään, vaikka varsinainen muutos jäikin surullisen hitaaksi ja pieneksi: Kuka tahansa sai nyt Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen syntymän omaksi jaloksi syntymäkertomukseen, jossa Jumalan Pojan syntymän avulla vähäosaiseksi ja osattomaksi alistettu ja jopa saastaiseksi leimattu ihminen nostettiin Jumalan lapseksi, Jeesuksen omaan perheväkeen. Meillä oli nyt oikeus katsoa itse Kaikkivaltiaan Jumalan Pojan syntymää ja kuulla, että tämä syntymä oli meitä varten.

Eilen jouluaattona Tarja Halonen vieraili Hurstin köyhien jouluaterialla, jossa syömässä oli noin 1400 ihmistä Helsingissä. Mielestäni Halonen ilmaisi vierailunsa avulla aivan oikein sen, mihin jouluevankeliumikin tahtoo meitä opastaa. Olisi aivan oikein jouluevankeliumille, jos myös me siirtäisimme varhaisen kristinuskon eettisen vallankumouksellisuuden, rohkeuden ja merkittävyyden myös muutosvoimaksi omaan elämäämme ja maailmaamme. Jouluevankeliumin ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen köyhän synnyinsijan perusteella emme hyväksy mitään sellaista alistamista, jonka kohteeksi itse kukin ihminen tai läheisemme joutuvat kansallisen, kielellisen, rodullisen, taloudellisen tai sukuhistoriaan liittyvän tai muun näennäisen perusteen avulla. Meillä on oikeus olla rohkeasti Jumalan lapsia, tunnustaa Luojan luoma ihmisarvo, olemme Jeesuksen perheväkeä. Vapahtaja Jeesus Kristus syntyi itse köyhään alhaisuuteen, hän antoi hyväksynnän ja rakkautensa meille.

Tämän päivän maailmassakin tapahtuu pakottavaa alistamista, vaikka Suomessa alistaminen toteutuu usein kulissien takana, hiljaisuuteen mykistymisenä silloin kun pitäisi olla rohkeus puolustaa lähimmäistä ja oikeuksia, ehkä emme osaa kiinnittää huomiota niihin aatteellisiin myytteihin, ajatusmalleihin ja toimintatapoihin, joiden avulla ihmisiä ja ihmisryhmiä julistetaan yhä edelleen saastaisiksi ja merkityksettömiksi meidän keskuudessamme, ehkä joskus tuo alistaminen tapahtuu aviopuolisoiden välillä kodesissa. Valitettavasti olen tavannut myös sellaisia lähimmäisiä, jotka tuomitsevat itse itsensä pienuuteen, alamittaisuuteen, ikään kuin herrat ja hallitsijat olisivat toista rotua, mutta me pyydämme vain anteeksi omaa olemassaoloamme! Niin ei saisi olla: jouluevankeliumi tuo Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen syntymän aivan alhaisuuteenkin, jotta hänen syntymänsä perusteella voisit uskoa itse Jumalan Pojan syntyneen sinua varten, jotta voisit nousta Jumalan lapsen rohkeuteen ja toivoon, jotta ymmärtäisit itsesi Jumalan silmissä rakkaaksi.

Uudenvuodenpäivä - Luuk. 2:21, 1.1.2010 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja.  

Uudenvuodenpäivä kuuluu kirkollisessa kalenterissa valkean värin ja joulun kirkollisiin juhliin. Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen syntymä antaa kristillisen ymmärryksen uuteen vuoteen ja tulevaisuuteen ihmisinä Jumalan luomassa maailmassa, jossa kaikki ihmiset eivät usko Jeesukseen Kristukseen Herranaan ja Vapahtajanaan.

Jeesuksen Kristuksen syntymä Betlehemissä, Jumalan ihmiseksi tulo pienessä vauvassa, laskeutuminen kunniasta ja vallasta alhaisuuteen, pienuuteen, seimeen ja kapaloihin ovat luterilaisessa teologiassa johtaneet niin sanottuun ristinteologiaan erotukseksi kunnianteologiasta. Ristinteologiassa Jumala tulee kohdatuksi ihmiselämässä usein vastakohdissaan, myös itse kunkin koetusta rististä käsin. Kaikkivaltiasta Jumalaa ei voi ihmispoloinen katsoa silmästä silmään, kasvoista kasvoihin, vaan näemme kohtaloissamme usein Jumalan niin kuin selkäpuolelta, mutta Jumala on kaikesta huolimatta uskottava Jumalaksi, ihmistä rakastavaksi, eläväksi, voimalliseksi. Ristinteologialla on hyvin vanha uusitestamentillinen peruste, sillä Uuden testamentin eräs vanhimmista kohdista on apostoli Paavalin oppima juutalaiskristillinen virsi Kristuksen nöyryydelle kirjeessä filippiläisille. Apostoli Paavali siteeraa silloista vanhaa virttä, että Jeesuksella Kristuksella oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. - - - Jokaisen kielen on kuitenkin tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra”.

Varhaiskristillinen virsi kertoo Jumalan alentumisen ja luopumisen omastaan Jeesuksessa Kristuksessa. Apostoli Paavali kertoo tämän joulunihmeestä alkaneen salaisuuden koko Jumalan toimintaa ja kristittyjen kohtaloa ilmentäväksi piirteeksi. Tämä Jeesus Kristus on Herra, vaikka yhä meidän on kohdattava Jumala kovin usein orjan muodossa, ihmisten kaltaisena heikkona, itsensä alentavana, vaikka tahtoisimme voimallisia vastauksia, suoraa asiaan puuttumista kunniassaan. Niin me säilytämme elävän toivon ja elämän Jumalan vaikeuksissakin, kun olemme umpikujassa ja voimattomat.

Varhaisen kristinuskon ensimmäisiä uskontunnustuksia on ollut iloisesta sydämestä nouseva sana: ”Jeesus Kristus on Herra”. Jeesus-sana tarkoittaa, että ”Jumala pelastaa”. Jeesus-nimi annettiin aika useille lapsille tuohon aikaan, koska ihmiset tahtoivat pojilleen ja perheilleen Jumalan pelastusta. Kristillisen uskon synnyttyä muodostui voimalliseksi parantavaksi sanaksi ja julistusmuodoksi ”Jeesus Kristus on Herra”.

Jo varsin pian alkuseurakunta havaitsi, ettei pelkästään Jeesuksen nimen lausuminen ollut turva terveestä ja oikeasta uskosta. Apostolien tekojen 19 luku kertoo kiertelevistä juutalaisista henkienmanaajista, jotka loitsuissaan käyttivät Herran Jeesuksen nimeä. Myös ylipappi Skeuaksen seitsemän poikaa väänsi Jeesuksen nimen taikauskomaiseksi loitsuksi.  Matteuksen evankeliumi kirjoitettiin tuollaisen uskonnollisen sotkun aikana, jossa Jeesuksen nimeä ja rukouksia ylipäätänsä oli alettu käyttää taikauskomaisella tavalla. Niin Matteuksen evankeliumissa ohjataan Jeesuksen Vuorisaarnan avulla teeskentelemättömään rukoukseen, jossa rukoukset eivät ole turhia hokemia, joita pakanat esittivät. ”Ei jokainen, joka sanoo minulle ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja! Muta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät” (Matt. 7:21-23).

Vuosituhantinen kirkkohistoria voi puhua valitettavan surullisesti, että Jeesuksen nimeä on käytetty Vuorisaarnan varoituksista huolimatta alistamiseen, valtaan ja suoranaisiin petoksiin. Kenellekään ei ole epäselvää, millaisia suuria kirkkoruhtinaita ja herroja ovat olleet pappismiehet vasta muutamia vuosikymmeniä sitten jopa Suomessa. Jeesuksen nimi on silloin otettu vääryyden palveluun. Jeesus-nimi ei nosta meitä sellaiseen "virkaan", toista kristittyä toisen kristityn yläpuolelle, tämän ylimieliseksi käskijäksi, tämän herramaiseksi tuomariksi, vaan tekee meistä kaikista veljiä ja siskoja keskenämme – riippumatta sukupuolestamme tai kansallisuudestamme. Kaikkien meidän täytyy yhdenveroisesti polvistua Isän Jumalan kunniaksi ja tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra. Tällä tavalla Jeesus-nimi riisuu teeskentelevät naamarit ja alistavat toimintatavat, on myös monella tapaa ihmisyksilölle ja yhteisöille terapeuttinen ja vallankumouksellinen muutos.

Me käymme nyt uuteen vuosikymmeneen, mikä tuskin on evankelisluterilaiselle kirkolle yleisesti ja Pohjan suomalaiselle seurakunnalle paikallisesti helpompi taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kuin mennyt vuosikymmen. Rahallista arviointia väheksymättä uusi vuosikymmen alkaa kuitenkin Jeesuksen nimen varassa: Jeesuksen nimessä on kristillisen seurakunnan olemassaolo, toimintakyky, tulevaisuus ja vaikutusvalta, pelastus moninaisista vaaroista ja uhkista. Jeesus-nimeä ei saisi kuitenkaan toistaa vuosituhantisen kirkkohistorian rumien esimerkkien tavalla, vaan vastuullisesti alistamatta lähimmäisiä, uskoa iloisesti tunnustaen. Syytä on muistaa yhä uudestaan, että Jeesus-nimi on tullut alun alkaen Jeesuksen syntymässä ilmi ristinteologisesti: ääretön Kaikkivaltias saapuu äärelliseen, alhaiseen; nöyrtyy itse ja kätkee suuruutensa, mutta säilyy elävänä ja todellisena Jumalana. Uusi vuosikymmen on meille entistä enemmän tällaisen ristinteologisen Jumalan uskomista elämän moninaisissa kohtaloissamme.

2. sunnuntai joulusta – Herran huoneessa – 1 Kun. 8:20, 27-30 – 3.1.2010 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja, Raasepori .  

20. "Nyt Herra on täyttänyt antamansa lupauksen. Minä olen astunut isäni Daavidin paikalle ja istun Israelin valtaistuimella, niin kuin Herra on sanonut. Ja minä olen rakentanut Herralle, Israelin Jumalalle, temppelin.27. "Mutta asuisiko Jumala maan päällä? Taivasten taivaatkaan eivät ole sinulle kyllin avarat - miten sitten tämä temppeli, jonka olen rakentanut! 28. Herra, minun Jumalani! Käänny kuitenkin palvelijasi puoleen ja kuule nöyrä pyyntöni, kun nyt hartaasti rukoilen sinun edessäsi. 29. Pidä päivin ja öin silmissäsi tämä temppeli, paikka, jossa olet sanonut nimesi asuvan. Kuule, mitä palvelijasi tähän paikkaan päin kääntyneenä rukoilee. 30. Kuule palvelijasi ja kansasi Israelin pyynnöt, kun me käännymme tätä paikkaa kohti ja rukoilemme sinua. Kuule ne asuinsijaasi taivaaseen, kuule ja anna anteeksi!

Israel koki järkytyksen 587 eKr. Jerusalem hävitettiin. Tappion jälkeen tuli tärkeäksi selvittää, miksi Jumala salli Israellle niin kovan kohtalon. Silloin syntyi ensimmäinen versio kuninkaiden historiasta, Kunngasten kirjojen kertomus temppelin rakentamisesta, perustamisesta ja vihkimisestä. Kuningas Salomon kauniit sanat loivat vakavuutta sille, että vieraat jumalat kiellettiin ja jumalanpalvelus haluttiin keskittää Jerusalemiin. Syyttömiä ei saanut rangaista syyllisinä, vaikeuksissa oli opittava rukoilemaan Jumalan puoleen, vihollisten ahdistaessa oli rukoiltava ensin Jumalaa, muukalaisille oli annettava oikeus rukoilla temppeliin päin kääntyneenä, syntinsä tunnustavalle oli annettava anteeksi. Profeetat uskoivat vuoden 587 eKr. järkytyksen jälkeen, että Jumala salli kovan rangaistuksen, koska jumalanpalvelus oli vääristynyt aivan erilaiseksi: epäjumalanpalvelukseksi vastoin temppelin rakennuttajan kuningas Salomon tahtoa, mitään näistä hienoista ohjeista ei pidetty.

Salomon rukouksen viisaus tulee ilmi siinä, että hän ei samaista temppeliä Israelin Jumalaan, jolle taivasten taivaatkaan eivät ole kyllin avarat. Liian usein kävi kaikesta huolimatta jo pian, että temppelin olemassaolo uskottiin jo sinänsä riittäväksi tulevaisuuden turvaksi, monumentti ja valta riittivät, vaikka syyttömät tuomittiin syyllisinä, vaikeuksissa ei käännytty enää Jumalan puoleen, vihollista vastaan suunniteltiin viekkaita sotaliittoja mutta rukoukset vaimenivat, muukalaista sorrettiin, anteeksiantoa ei julistettu.

Kuningasten kirjojen valmistuminen jatkui vielä kauan Jerusalemin hävityksen jälkeen 500-luvun aikana eKr, yhä enemmän uusissa painoksissa käännyttiin profeetalliseen nuhtelevaan saarnaan silloisten ihmisten ajankohtaisa moraalisia ja hengellisiä ongelmia vastaan.  Kuningasten kirjat välttävät kauniista sanoista huolimatta nationalistisuskonnollisen idealisoinnin, kaunistelevan kuvauksen Israelin menestystarinasta: kauniit sanat ovat lähtölaukaus suoranaiselle selvitykselle kansakunnan synneistä, kun synnit tapahtuivat yhtä hyvin temppelissä kuin kuningasten sänkyhommissa ja aarrekammioissa.  Kauniisti rukoileva kuningas Salomo paljastuu myös jo pian teeskentelijäksi, melko tavalla ala-arvoiseksi uskonnon ja moraalin näkökulmasta: valtiollisessa juhlassa sanottu kaunis sana ei estänyt häntä siitä pahasta, että jo pian Salomo palvelee vieraita jumalia lukuisten vieraiden maiden naistensa innoittamana, kun Salomo piti tuhatlukuista haaremia ja tyydytti miehisiä halujaan näiden naisten kanssa; Salomo ei tyytynyt myöskään Jerusalemin temppeliin vaan rakensi uhripaikat moabilaisten ja ammonilaisten jumalille. Ehkä nuo rakennukset olivat kuninkaan politiikkaa näiden heimojen hyväksi, mutta profeetat näkivät jälkikäteen, että siinä oli myös eräs kohtalokas syys Israelin tuhoon. Viisaaksi väitetty Salomo muuttui jo pian hirmuhallitsijaksi ja tappoi koko joukon vastustajiaan, yritti surmauttaa myös Jerobeamin, joka pakeni Egyptin kuninkaan luo, koska olisi muuten varmasti kuollut.

Yli 300 vuotta Kuningasten kirjojen jälkeen kirjoitetut Vanhan testamentin Aikakirjat syntyivät ptolemaien ja seleukidien aikana samarialaisvastaisessa hengessä, ehkä noin 200 luvulla eKr. Niissä oma paha historia kaunistellaan: omat synnit hypätään järjestelmällisesti yli. Toinen Aikakirja kertoo luvusta 7 alkaen liki sanasta sanaan samat tapahtumat kuin Kuningasten kirjat Salomosta ja Jerusalemin temppelin vihkimsestä, paitsi lisäävät yksityiskohtia pappien upeista temppelimenoista ja pyyhkivät järjestelmällisesti pois kaikki pahat sanat kuningas Salomosta. Aikakirjat väärentävät järjestelmällisesti historiaa, jotta historia näyttäisi paremmalta omia poliittisia ja uskonnollisia tarpeita varten.
Meidän sopii muistaa nyt koko Kuningasten kirjoja. Emme muista vain kuningas Salomon kauniisti kuvattu hurskasta rukousta Jerusalemin temppelissä, vaan muistamme myös Jerusalemin temppelin tuomiota, koska kuningas Salomosta alkaen pyhyys väännettiin vääryydeksi, oikeus väännettiin alistamiseksi, totuus sameni ahneudessa.

Martti Luther olisi hyvin voinut liittyä kuningas Salomon rukoukseen temppelimenojen siunauksellisuudesta, mutta Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi syntymisen johdosta luterilainen teologia astuu vielä syvemmälle Jumalan salaisuuteen kuin kuningas Salomo menetteli kauniissa rukouksessa: Kristus ei ole kaukana vaan Hän on lähellä, aivan läsnä, Raamattu on hänen sanansa. Taivas on Herrassa Jeesuksessa läsnä maan päällä, ruumiillisesti totta pyhissä sakramenteissa, vaikka tiedämme samanaikaisesti, että taivasten taivaatkaan eivät ole Jumalalle kyllin avarat. Luterilaisen jumalanpalveluksen liturgia, virsirunous, musiikkki sekä muoto- ja värikylläisyys kirkkotaiteessa saavat myös juhlia läsnäolevan Kristuksen tyhjentymätöntä salaisuutta. Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, on Jumalan kuva ja meidän kuvamme. Siksi kirkossa juhlimme ja otamme vastaan lahjoja itse läsnäolevalta Herralta, jonka kautta kaikki on luotu (John. 1:1-3; Hebr. 1:3). Jumala ei ole kaukainen, kasvoton majesteetti (Paimenkirje, v. 1993, s.106).
Kirkollisilla tavoilla ylistetään Kaikkivaltiaan Herran Jeesuksen läsnäoloa, mutta nämä menot ja tavat eivät saa syrjäyttää itse asiaa, evankeliumin julistusta Herrasta Jeesuksesta eikä myöskään vastuuta lähimmäisistämme.

Martti Luther kirjoitti varoituksen:   ”Saksalainen sananlasku on tosi: pimiät kirkot ja valoisat sydämet. Abrahamin kirkossa oli oikea Jumalan sana ja jumalanpalvelus. Meidän aikanamme kirkot ovat valoisia, mutta paikalla on niissä pimeitä, melkein sokeita sydämiä. Siis ei kaunis rakennus, ei kulta eikä hopea korista kirkkoa eikä tee pyhäksi, vaan Jumalan sana ja puhdas oppi eli saarna. Missä ihmisille luvataan ja julistetaan Jumalan hyvyyttä ja missä sydämiä kehotetaan ja rohkaistaan, jotta nämä luottaisivat Jumalaan ja häntä hädässänsä huutaisivat, siinä on tosi Herran temppeli, vaikka se olisi pimeä sopukka, pelkkä kumpu tai puurähjä. Se on oikea Jumalan huone ja taivaan portti, vaikka se olisi katoton avaran taivaan alla” (Martti Luther).

Martti Luther kirjoittaa pilkkaa ja ironiaa sellaista jumalanpalvelukseen keskittymistä vastaan, joka vie voimavarat ja ymmärryksen arkipäivän oikeamielisyydeltä: ” Itse keksityt teot räväyttävät silmät selälleen ja nostattavat korvat hörölleen. Tekijät lisäävät vielä niiden vaikutusta antamalla silmänruoaksi prameita menoja sekä suurellisia ja loistavia rakennuksia, niin että kaikki on yhtä loistoa ja hehkua. Siinä on suitsutusta, messua ja kellojen kilinää, siinä sytytellään kynttilöitä ja lamppuja, ettei niiltä voitaisi enää mitään muuta kuulla eikä nähdä. Sillä siinä, että pappi koko päivän seisoo kirkossa kultaisessa kasukassaan tai maallikko kyyhöttää polvillaan, siinä on erinomainen teko, mitä kukaan ei voi kylliksi ylistää. Mutta jos jollekin tyttöpahaselle on annettu tehtäväksi hoivata pientä lasta ja hän tekee sen uskollisesti, se on yhtä tyhjän kanssa.”

Eräs uudehko jumalanpalveluskirjamme synnintunnustusrukous ilmaisee aivan samassa hengessä, että kristitty ei ainoastaan juhli temppelissä, vaan hän osallistuu myös yhteiseen vastuuseen maailmassa. ”Maailmassamme on täynnä vääryyttä ja väkivaltaa. Kuulemme siitä joka päivä, mutta emme haluaisi tunnustaa, että olemme itsekin osallisia siihen ja siksi myös syyllisiä. Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka olisimme voineet estää sen. Usein olemme vaienneet, kun olisi pitänyt puhua. Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toimia”.

VT:n tekstimme 1. Kuningastenkirjoista ylistää Jumalan siunausta temppelissä, mutta samanaikaisesti kirja ei jää sokeasti romantisoimaan kauniin rakennuksen, kullan ja hopean voimaa, vaan jatkaa välittömästi seuraavissa jakeissa ja luvuisa moitteisin väärämielisyyttä vastaan, koska Jumalan sana ja puhdas oppi häväistiin jo pian itsensä kuningas Salomon teoissa.   Jumalaa on palveltava Hengessä ja totuudessa, eikä silloin instituutiot, valtarakennelmat ja rikkaudet pelasta, vaan ainoastaan elävän Jumalan läsnäolo ja siunaus.

Loppiainen (Epifania) - Jes. 60: 1-6 - Jeesus, maailman valo – Pohjan Pyhän Marian kirkko 6.1.2010 klo 12.  

1. lukukappale Jes. 60: 1-6
Nouse, loista kirkkaana, Jerusalem,
sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi. Katso, pimeys peittää maan,
yön synkkyys kansat. Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi, Herran kirkkaus hohtaa sinun ylläsi.
Niin kansat tulevat sinun valosi luo ja kuninkaat sinun aamunkoittoosi.  Nosta silmäsi, katso ympärillesi:
he kaikki ovat kokoontuneet, he saapuvat, sinun poikasi, jotka tulevat kaukaa, sinun tyttäresi, joita sylissä kannetaan. Sinä näet tämän kaiken ja loistat ilosta, rajusti lyö sydämesi, rintasi avartuu, kun meren rikkaudet vyöryvät rannoillesi ja sinun käsiisi annetaan kansojen vauraus, kun sinut peittää kamelien paljous,
Midianin ja Efan kamelintammojen vyöry. Koko Saban väki saapuu kultaa ja suitsuketta kantaen,
ja kaikki he ylistävät Herraa.

VT:n ehkä rakkaimman ja ainakin parhaiten tunnetun profeettakirjan, Jesajan kirjan, loppuluvut sisältävät lupauksia. Nämä lupaukset ovat vasta ennakkoedellytyksiä kristilliselle uskolle, eivät vielä itse kristinuskoa, sillä nämä lupaukset ovat kovin kansallishenkisiä, jopa nationalistisia. Minua ne varoittavat nationalistisen uskonnon vaarasta ja erheellisyydestä.

Tarkoituksena on näissä lukuisissa lupauksissa Jesajan kirjan lopussa vahvistaa aivan oikein uskoa siihen, että Herra Jumalan ennustukset toteutuvat ja lupaukset ovat luotettavia, kun itse profeetta Jesajasta on kulunut jo pitkä aika, on koettu monia vastoinkäymisiä ja pettymyksiä.  Hyvä niin, että kansaan valetaan luottamusta, jotta vielä Israel saa kukoistaa. Nämä jakeet ja luvut ovat syntyneet suuressa voitonriemussa, kun väki oli saanut jo palata takaisin Babyloniasta pakkosiirtolaisuudesta Palestiinaan, vanha temppeli on uudestaan vihitty käyttöön joskus 500-luvulla eKr. Persian kuningas Kyyros antoi vuonna 538 eKr. pakkosiirtolaisille luvan palata kotimaahansa ja rakentaa tuhotun temppelin uudestaan. Israelilaisten väestösiirrot olivat tapahtuneet 50-70 vuotta aiemmin, mutta nyt oli koettu paluu takaisin kotiseuduille. Siinä tilanteessa virisi väestösiirtoja kokeneessa kansassa myös nationalistinen uskonnollinen hartaus, jossa oman kansan uskonto ja oman kansna jalous nousivat ylivertaisiksi yli kaikkien muiden kansojen. Inhimillinen ilo, revanssihalu ja uskonto sekoittuivat toisiinsa.

Jesajan kirjan loppulukujen lupaukset sanat on suunnattu koko Israelille, ei vain erillisille heimoille niin kuin usein profeetat tekivät aiemmin.  Akateemisessa raamattututkimuksessa ymmärretään pääsääntöisesti niin, että Jesaja kirjan loppuluvut ovat syntyneet pari sataa vuotta itse profeetta Jesajan jälkeen, kun oli uudessa tilanteessa suuri halu julistaa, että vanhat lupaukset käyvät todella toteen. Profeettaja Jesaja oli itse pikemmin kritisoinut yhteiskunnallispoliittisesta ja uskonnollisesta vääryydestä kuin hehkutellut nationalismin hyväksi.

Matteuksen evankeliumi alkaa Jeesuksen syntymäkertomuksessa siitä, mihin Jesajan profetia eräässä mielessä päättyy päivän tekstissä, mutta Matteus tekee huomattavan uuden käännöksen perittyyn uskonnolliseen ajatteluun. VT:n nationalistishenkinen uskonto lähti siitä, että Herran kirkkaus oli Israelin yllä, mutta yön synkkyys peitti pakanakansat. Nämä pakanakansat tulevat Israeliin valon luo, itse kuninkaat saapuvat aamunkoittoon. ”Meren rikkaudet vyöryvät rannoillesi ja sinun käsiisi annetaan kansojen vauraus”.

  
Väestösiirrot koettelivat Israelin itsetuntoa kovasti, mutta ne eivät olleet mikään keskitysleiri, holokausti, koska ihmiset saivat myös menestymisen mahdollisuuksia tuon epäreilun pakkotoimen aikana. Väestösiirtojen jälkeen Palestiinassa koettu uskonnollinen elpyminen tapahtui tyypillisesti nuoren uudestaan syntyneen valtion tavoin: ylisuurina itsekeskeisinä käsityksinä omasta jumalallisesta merkityksestä, niin että Israeliin vyöryisi merten rikkaudet ja kansojen vauraudet. Ei käynyt haavekuvien mukaisesti!

Yli 500 vuotta Israelin piti oppia kantapään kautta, että noissa toiveissa oli kaikkeen hyvään ja jumalalliseen sekaantunut hiukan myös väärää kansallismielistä hapatusta. Uusi testamentti alkaa Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen syntymäkertomuksella, jossa vanha ennustus saa nopeasti täyttymyksensä itämaan tietäjien lahjoissa ja kumarruksessa Jeesus-lapselle Betlehemissä, mutta välittömästi tapahtuu myös perustava muutos universaalisuuden ja lähetystyön hyväksi.

Kristinuskossa ei enää odoteta Jerusalemissa hartaissa rukouksissa enemmän tai vähemmän passiivisena, että pakanakansat saapuisivat meidän kirkkauteemme rikkauksiaan meidän hyväksi kantaen, vaan samainen Matteuksen evankeliumi päättyy Jeesuksen lähetyskäskyyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. Kristinusko ei ole pysähtymistä yhden oman kansan tai jonkun muun kansan erinomaisuuden mainostamiseen, vaan kristinusko on avartumista kaikkien kansojen puoleen, kaikkien kansojen yhdenvertaisuutta, rodullista yhdenvertaisutta. Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta tulee viedä yhdenveroisesti tähän lähelle kuin tuonne kauas, sillä kaikkialla vallitsee ihmisen luontainen pimeys. Pimeys ei ole muukalaisten keskuudessa, vaan pimeys on inhimillinen – yhtä paha suomalaisten, israelilaisten tai jonkun muun kansalaisuuden parissa. Kyse ei ole rahallisen rikkauden keräämisestä kristinuskon avulla omalle ryhmälle ja omalle kansalle, vaan Jumalan rikkauksien antamista ihmiskunnalle. Jumalan rikkauksia sopii tuhlata ihmiskunnan hyväksi, ihmiskunnan iloksi, koska Jumalan rikkaudet eivät lopu eivätkä saastuta.

Nimenomaisesti loppiainen on vanha lähetystyön juhlapyhä kirkkovuodessa. Joulun sanoma kuuluu kaikille. Olemme yhtälailla joulun sanoman tarpeessa niin kuin myös meistä kaukana asuvat kansat tai meidän luoksemme saapuvat vieraat kansat. Lähetystyö ei voi tästä syystä tapahtua oman ”kansallisen hengen” maastavientinä, kansallisten rajojen ennalleen palauttavana romantiikkana, imperialismin tavoin, vaan kansalliset muurit murtavana ja ylittävänä ilosanomana. Kristinusko on luonteeltaan universaali, Jeesus Kristus koskee yhtälailla kunnioittaen ja rakastaen kaikkia kansoja. Jeesuksen syntymän jälkeen tapahtui tuo valtaisa mielen muutos, että omaan napaan ja omaan kaupunkiin katsova uskonto muuttui ulospäin suuntautuvaksi ja dynaamiseksi, lähteväksi ja kasvavaksi seurakunnaksi. Totta kai tämä muutos ei ollut kivuton alkuseurakunnassa. Erilaisia kipupisteitä on tavattavissa yhä edelleen aina silloin, kun Jeesus Kristus murtaa kansallisuuteen perustuvan uskonnollisen kultillisen toiminnan ja avartaa sen kaikkia koskevaksi yhdenveroisesti.

1. sunnuntai loppiaisesta – Tiitus 3:4-7 ja Matt. 3:13-17 – Kasteen lahja – 10.1.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko, Raasepori..  

2. lukukappale Tit. 3: 4–7
Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.

Evankeliumi Matt. 3: 13–17
Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: »Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!» Mutta Jeesus vastasi hänelle: »Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.» Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä.
    Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.»

Johannes Kastaja oli merkillinen mies, joka järjesti isoja kastetapahtumia Jordan-virralla. Ihmisiä tulisi satoja ja satoja kastettavaksi. Hän oli melkoinen häirikkö, joka arvosteli myös kovasanaisesti Herodesta: Johannes Kastaja tapettiin noin kolme vuotta ennen kuin Jeesus ristiinnaulittiin. Johannes Kastajan kunniaksi vietetään juhannuspäivää, vaikka juhlapäivän kristillinen merkitys on näivettynyt. Johannes järjesti suosittuja kastetapahtumia, jotka perustuivat yhtäällä tuomiolla pelotteluun ja toisaalla pelastuksen lupaamiseen.

Kristillinen kaste on enemmän kuin Johannes Kastajan kaste: Johannes Kastaja kastoi Jordan-virrassa parannukseen ja uuteen aikakauteen. Siinähän ei ole mitään pahaa, että elämä muuttuu paremmaksi pikemmin kuin pahemmaksi. Johannes Kastajan kasteesta puuttuu tärkeä kristillinen sisältö, koska Jeesus Kristus ei ollut vielä ristiinnaulittu eikä ylösnoussut, Johanneksen kasteessa ei tarjottu sovituksen lahjaa armosta, lahjavanhurskautta Jumalan tekemänä työnä, vaan se kaste oli ihmisen päätös puhdistautua suurta muutosta varten. Se kaste oli ihmisen omaa yritystä paremman elämän hyväksi. Johanneksen kastetoimituksesta ovat kertoneet pienin eri sävyeroin sekä juutalainen Josefos että Raamatun evankeliumit.

Jeesus Kristus antoi kasteelle uuden sisällön: kristillisen kasteen uusi sisältö on Jeesus Kristus, Jeesuksen Kristuksen toimiva läsnäolo ja vaikutus kasteessa ja kasteen kautta. Evankeliumit kertovat tuosta hyvästä syystä, että Jeesus tuli Johanneksen kasteelle, Jeesuksen kasteessa tapahtui ihme ja taivaat avautuivat, Isä Jumala ilmoitti mieltymisensä Poikaansa. Kristillisessä kasteessa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen olemme osallisia tuossa sanottuun Isä Jumalan mielisuosioon hänen Poikansa tähden ja välityksellä.

Kun Jeesus saapui kasteelle, Jumalan Henki laskeutui. Sellaista Henki ihmettä profeetat olivat odottaneet ja ennustaneet, Jumalan kansa ei kulkisi enää oman sydämen voimassa vaan Jumalan Henki johtaisi uutta Jumalan kansaa, kun Messias saapuu. Messias sai nyt voitelunsa Pyhässä Hengessä profeettojen ennustusten mukaisesti ja kristillisessä kasteessa pääsemme osalliseksi Pyhästä Hengestä, joka herättää uskoa, suojelee uskoa, varustaa Jumalan lasta elämää varten.

Kristillisen kasteen voima ei tule ihmisen omasta päätöksestä eikä ymmärryksestä, vaikka toki on erittäin hyödyllistä oppia yhä lisää kristillisestä kasteesta. Kovin monet ihmiset elävät piittaamattomina kasteen sakramentille, kummallisesti syystä tai toisesta osaavat kääntyä myös itse uskoa ja Jumalaa vastaan vaikka koko ajan Pyhä Henki on kasteen sakramentista alkaen tehnyt työtä uskon hyväksi näissä ihmisissä. En ymmärrä mysteeriä, miksi kaikki kastetut eivät säily kristillisessä uskossa, mutta kiitos Jumalan, että niin monet löytävät elämänsä aikana uskon Jumalaan: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Ihmissilmän ei pidä tuomita toista ihmistä uskon tiellä menetetyksi ja luopioksi hätäisesti, vaan sallitaan Jumalalle mahdollisuus tehdä työtä tämän ihmisen hyväksi oman aikataulunsa mukaisesti.
Kasteen sakramentissa saatava Pyhä Henki ei siis perustu ihmishurskauteen ja ihmisälykkyyteen, vaan Jumalan armolliseen ja rakastavaan tahtoon sakramentin välityksellä, jonka Jeesus Kristus on määrännyt opetuslastensa kautta kristillistä kirkkoa varten.  Kasteen sakramentissa saatava Pyhä Henki ei perustu myöskään papin hengellisiin lahjoihin ja puhetaitoihin, kummien ja vanhempien virittyneeseen mielenlaatuun, kynttilän liekin lämpöön, kastepuvun oikeisiin sävyihin tai kasteveden laatuun ja lämpötilaan, vaan Pyhän Hengen saaminen perustuu Jumalan sanaan ja lupaukseen, Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan elävään ja toimivaan läsnäoloon kasteen sakramentissa.

Minä en suosi mitään ritualismia eikä taikauskoa, jollaiseksi kristillisen kirkon historia ja usko ovat joskus vuosisatojen varrella vääntyneet. En suosi taikauskomaista ritualismia ehtoollisen sakramentissa enkä kasteen sakramentissa ikään kuin ehtoollisleipien, ehtoollisviinin ja kasteveden laatu, koostumus ja molekyylipaino muuttuisivat sakramentin yhteydessä salaperäisesti keskiaikaisen mystisen spekulaation mukaisesti, minkä jälkeen Jumala piileskelisi näiden leipien, viinien ja veden molekyylirakenteissa tai muussa sellaisessa. Kasteen sakramentin kunnioittaminen ei ole keskiaikaista taikauskoa, ei saa olla, vaan tervehenkistä kristillistä uskoa.

Kasteen sakramentin ihana henkilökohtainen siunaus on ollut minun uskonelämälleni vapaus omakohtaisista vaihtelevista tunteista ja ulkoisesta menestyksestä: jos ja kun elämässä käy joskus niin, että emme voi rukoustemme ja hengellisen varmuutemme vakuudeksi ja puolustukseksi laittaa mitään ulkoista koettua menestyksen merkkiä, emme edes jaksa sairauden tai ahdistuksen vuoksi lausua pitkiä sujuvia rukouksiakaan, emme voi esittää mitään hurskautta ihmisten ja Jumalan silmien eteen, niin silloin kasteen sakramentin arvo yhä korostuu. Kristillinen usko on erityisesti ja lähtökohtaisesti lahjoitettua vanhurskautta, meidän hyväksi ja meidän puolesta annettu Jeesus Kristus. En ikinä unohda nuoren papin koettelemusta vuonna 1991, kun huomenna varusmiespalveluksensa aloittava esikoispoikani oli vasta 1 vuoden vanha, mutta minä tein kuolemaa Meilahden sairaalan teho-osastolla ennen ja jälkeen sydänleikkauksen ja sen jälkeen vuodeosastolla. Siinä tilanteessa lausuin uskoni ja rukouselämäni ansiokkuutta tiedusteleville kristityille, sen vähän minkä jaksoin lausua ylipäätänsä kuolemaa tekevänä nuorena miehenä, että uskoani ja rukoustani en esitä enkä jaksa esittää näytteille ihmisten tuomittaviksi. Esitykseni ei voi olla tae taivasosuutta tai parantumista varten, vaan minut on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jeesus Kristus on luvannut olla minun kanssani kaikki päivät maailman loppuun asti. Nyt ei ole minun päiväni ja tehtäväni jaksaa, vaan nyt olen toisen varassa: Jeesuksen Kristuksen varassa. Pitäköön Hän sanansa kasteen sakramentin mukaisesti.

3. sunnuntai loppiaisesta – Jeesus herättää uskon - 5. Moos. 10: 17–21, Room. 1: 16–17, Matt. 8: 5–13 – 24.1.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko Raasepori.

5. Moos. 10: 17–21
"Herra, teidän Jumalanne, on jumalien Jumala ja korkein Herra, suuri, väkevä ja pelottava Jumala. Hän ei ole puolueellinen eikä häntä voi lahjoa. Hän huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.
    Pelätkää Herraa, Jumalaanne, palvelkaa häntä, pysykää hänelle uskollisina ja vannokaa valanne hänen nimeensä! Ylistäkää häntä, hän on teidän Jumalanne. Hän teki teidän hyväksenne ne suuret ja pelottavat teot, jotka olette omin silmin nähneet."
Room. 1: 16–17
Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: »Uskosta vanhurskas saa elää.»

Evankeliumi  Matt. 8: 5–13
Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee."
    Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: "Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot." Sillä hetkellä palvelija parani.

Sadanpäällikkö oli suuri sotaherra, rikas mies, miehitysvallan palvelija. Silloisessa Israelissa oli ilmeisemmin varsin röyhkeää esittää, että tämä miehitysvallan sotapäällikkö on oikean uskon ja syntyvän kristillisen seurakunnan hyvä esimerkki, kun taas nationalistinen, rodullinen, kielellinen, kulttuurinen tai poliittinen perustelu ei riittänyt  enää oikeudeksi Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin perintöön!  Jeesuksen puhe ja opetus olivat aikamoinen provokaatio opetustarkoituksessa, koska miehitysvallan sotapäällikkö asetettiin tällä tavalla oman rodullisen ja poliittisen väkijoukon edelle ainoastaan ja vain sen vuoksi, että tämä sotapäällikkö uskoi Jeesukseen.

Tuo seikka on hämärtynyt yhä uudestaan kirkon historiassa, kun on alettu uskotella kristinuskoa ja seurakunnan luonnetta kansallisten määritelmien ja kansallisten tunnesiteiden varassa, mutta samanaikaisesti on unohdettu kristinuskon universaalisuus, yleinen (katolinen) luonne, kaikkia ihmisiä koskeva avaruus. Jumalan valtakunta on enemmän kuin evankelisluterilaisen kirkon jäsenluettelo läsnäolevista ja poissaolevista jäsenistä. Usko Jeesukseen rikkoo ja ylittää sellaiset määritelmät: vieraan vallan käyttäjästä - usein kovasti inhotusta  sadanpäälliköstä - tulee hyvän ja autuaaksi tekevän uskon mannekiini niiden ”meikäläisten” kiusaksi, jotka erehtyivät ja erehtyvät yhä uudestaan ylistämään omaa kansallista, suvullista ja heimollista ylivertaisuutta muukalaisia ja vierasheimoisia vastaan.

Sotaherra sai ymmärtää Jeesusta kohdatessaan, että sattuma ei hallinnut valtakuntien ja hänen perheensä kohtaloa, historia ei ollut pysähtynyt ja kuollut, vaan Jumala elää, Jumala hallitsee ja Jumala vaikuttaa.  Ehkä se oli myös Jumalan sallima hyvä ja siunattu kohtalo, että miehitysvallan sotapäällikkö oli Galilean Kapernaumissa.

Sadanpäällikkö on esimerkillinen uskon malli, koska hän uskoi Jeesuksen sanaan. Tämä usko puuttui sitä vastoin kovin monelta, jotka pitivät itseään toki riittävinä ja jopa vielä parempina Israeliin kuuluvan kansallisen perinteensä vuoksi. He olivat varsin tyypillisiä uskomuksessaan, että muukalaisista on paras pysyä kaukana, jotta ei saastuisi. Miehitysvalta teki kovaa tuollaiselle ylimieliselle kansalliselle itsetunnolle, kun alisteisesta ja vähäisestä asemastaan huolimatta näillä oli tarve uskotella itsensä pyhäksi ja pakanat järjestään saastaisiksi.

Sadanpäällikkö eli nyt surkeassa surussaan palvelijansa tai poikansa sairauden säikyttämänä. Hän ei nähnyt vielä mitään tervehtymistä, hän ei kokenut valmista vastausta heti ja nopeasti pyyntöönsä, vaan hän uskoi näkemättä, hän odotti ja uskalsi jäädä tähän hyvään luottaukseen.  Hän lähti kotimatkalle uskoen Jeesuksen sanan, mutta näkemättä vielä mitään lopputulosta. Hän kuuli lupauksen ja palvelija oli toki parantunut, mutta sadanpäällikkö ei saanut ulkoista vahvistusta pitkään aikaan. Otaksun, että sama kohtalo on useimmilla kristityillä yhä edelleen. Meidän on uskottava hyvä ihmistä rakastava ja armahtava Jeesus Kristus, mutta mentävä omalle matkallemme pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, vaikka emme näe vielä lopputulosta ja riemullista vastausta. Ehkä Jumala on valmistanut riemullisen vastauksen jo nyt, mutta emme voi sitä ihmissilmin ja järjen voimalla tietää tässä hetkessä.

Painottaisin erittäin voimakkaasti, että kristillinen usko säilyttää ja luo toivon, vaikka Jumalan antama vastaus ei ole vielä omien silmiemme edessä selkeä. Kristillinen usko pitää yllä toivoa, vaikka emme tiedä tällä hetkellä – emme ehkä tiedä pitkään aikaan, miten Jumala vastaa tuskaamme, millä tavalla ja milloin hän vastaa. Emme tiedä, mikä on syy ja tarkoitus kärsimykselle, kohtaloille ja moninaisille tapahtumille, mutta nämä seikat saattavat saada vastauksensa ehkä vasta paljon jälkikäteen, - jos sittenkään. Nyt kaikesta huolimatta me uskomme elävän ja rakastavan Jeesuksen Kristuksen, joka antaa tulevaisuuden ja toivon, vaikka jäämme vain luottamukseen ilman selvää tämänhetkistä vastausta ja tietämystä lopputuloksesta tai ymmärrystä kaiken merkityksestä.

Raamattu kertoo, että Jeesus tapasi sellaista hyvää uskoa sadanpäällikössä, jota hän ei ollut vielä Israelissa tavannut. Sadanpäällikkö ilmentää lopunaikoina ja elämän suurissa koettelemuksissamme tarvittavaa uskoa. Joskus ihmiskunta joutuu koviin aikoihin, jolloin uskomme ei saa tukeutua välittömään tyydytykseen, suoriin nopeisiin vastauksiin, vaan uskon täytyy kestää hitautta, viipymistä, odottamista. Uskoa ja kärsivällisyyttä ei saa täysin reväistä irti toisistaan.

Usko Jeesukseen Kristukseen lahjoittaa ja tuo sen perinnön, jonka Jumala on varannut Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin perinnöksi. Niin syntyy kristillinen seurakunta ja kirkko, pyhien yhteys, apostolinen seurakunta. Kristillinen seurakunta ja kirkko eivät synny ja ilmene siinä, että rakennetaan kiviperusta, pystytetään seinät, pistetään kirkkorakennukseen katto, tehdään jäsenluettelo ja lähetetään satunnaisesti jäsentiedotteita. Sadanpäällikön uskossa oli kristilliselle uskolle esimerkillistä tämän miehen luottamus Jeesuksen sanaan ja arvovaltaan. Kristillinen seurakunta syntyy ja kaatuu Jeesuksen arvovallan myötä. Myös luterilainen kirkko tunnetaan tai jää tuntematta kristilliseksi kirkoksi sen mukaan, onko luottamusta Jeesuksen sanaan ja arvovaltaan. Valitettavasti en voi kehua, että oman aikamme luterilainen kansankirkko oli hyvin tunnettu sadanpäämiehen uskosta – uskosta ja luottamuksesta Jeesuksen sanaan ja arvovaltaan. Sadanpäämiehen keskustelu on kirjoitettu Matteuksen evankeliumiin hyvin korostetusti kreikaksi siten, että Jeesuksen arvovaltaa tähdennetään tietyllä kielellisellä erityispiirteellä: minä sanon, minä sanon, minä sanon. Kristillinen usko on näin ollen uskoa Pyhän Jumalan sanan – Pyhän Raamatun – äärellä ja varassa: usko ei leijaile ihmismielissä moninaisina ajatuskuvina, vaan luterilaisen uskon mukaisesti kristillinen uskonvanhurskaus elää Pyhän Raamatun sisällöstä, saan syntynsä Jumalan sanasta ja palaa yhä uudestaan Jumalan sanan syvällisempään tuntemiseen.

Jeesuksen ja Matteuksen evankeliumin mukaan nyt alkavan ja elettävän viimeisen aikakauden kuluessa ihmiskunta ja Israel saavat mahdollisuuden käydä yhteiselle juhla-aterialle, kun itse kukin uskoo Jeesukseen Kristukseen: Niin idästä kuin lännestä saapuu monia taivasten valtakunnan juhla-aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Kristillinen usko ylittää, rikkoo ja murtaa omaan erinomaisuutemme, oman sukumme erinomaisuuteen tai vaurauteen tai kansalliseen ylivertaisuuteen perustuvat kuvitelmat: armo, laupeus ja anteeksianto saapuvat nyt itse kullekin aivan toista kautta.

Martti Luther selvitti Pyhän Paavalin Galatalaiskirjettä ja uskonvanhurskautta seuraavilla sanoilla:
Ahdistetulla omallatunnolla ei siis ole mitään muuta lääkettä epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan kuin Kristuksessa meille annetun armon lupaus. Siihen omantunnon on tartuttava, siis uskonvanhurskauteen, passiiviseen eli kristilliseen vanhurskauteen. Sanokoon turvallisesti: Minä en tavoittele omaa vanhurskautta. - - -Siksi heittäydyn kaiken oman, aktiivisen, Jumalan lain nojalla saavutettavan vanhurskauden ulkopuolelle ja turvaudun pelkästään passiiviseen vanhurskauteen, joka on armon, laupeuden ja anteeksiannon vanhurskautta, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskautta. Sitä me emme saa aikaan vaan sen me saamme osaksemme; sitä emme ennestään omista vaan otamme sen vastaan, kun Isä Jumala lahjoittaa sen meille Jeesuksen Kristuksen kautta. Eihän maaemokaan synnytä sadetta eikä saa sitä hankituksi millään työllä, kultilla eli viljelyllä eikä voimilla, vaan maa ottaa sateen vastaan ylhäältä taivaasta tulevana lahjana. Juuri niin Jumala lahjoittaa meille taivaallisen vanhurskauden ilman meidän töitämme ja ansioitamme.

1. paastonajan sunnuntai - Jeesus, kiusausten voittaja (invocavit) - Psalmi 91:1-4, 11-12, 1 Moos. 3:1-7, Hepr. 4:14–16, Matt. 4:1–11, su 21.2.2010 klo 12 Raaseporin Pohjassa Pyhän Marian kirkossa .  

PSALMI 91 91:1-4, 11-12
Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, 2. sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."
3. Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. 4.  Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.  11. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, 12. ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.
1 MOOS 3:1-7
Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: "Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'?" 2. Nainen vastasi käärmeelle: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. 3. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'" 4. Silloin käärme sanoi naiselle: "Ei, ette te kuole. 5. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan." 6. Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi. 7. Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti. He sitoivat yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen.
HEPR 4:14–16
Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa.
15. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin.
16. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.
MATT. 4:1–11
Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. 2. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. 3. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." 4. Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'" 5. Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. 6. Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" 7. Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'" 8. Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston 9. ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." 10. Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'" 11. Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.

Saarna

Mitä me opimme VT:n luomiskertomuksen kiusauskertomuksesta, Aadamin ja Eevan kohtalosta?

Opimme, ettei Aadamin ja Eevan pitäisi ylipäätänsä käydä vuorovaikutukseen saatanan kanssa. Tuo Jumalan vastustaja tarkoittaa hepreasta suomeksi käännettynä syyttäjää ja panettelijaa.  Saatanan kanssa Aadam ja Eeva löysivät ihanuudekseen sen, jonka Jumala oli nimenomaisesti kieltänyt; saatanan kanssa Aadam ja Eeva alkoivat epäillä Jumalan sanaa ja käskyä, he alkoivat Paholaisen avustuksella järkeillä väärällä tavalla, jotta saisivat toimia Jumalan nimenomaista käskyä vastaan;  loppujen lopuksi paholaisen avustuksella Aadam ja Eeva päättivät rakastaa enemmän itseään, tulla vähintään Jumalan veroisiksi, kuin että he rakastaisivat ja kunnioittaisivat Jumalaa, kuuntelisivat ja tottelisivat Jumalan sanan.

VT:n syntiinlankeemuskertomus kertoo Aadamista ja Eevasta, ja kertoo tällä tavalla myös jokaisen ihmisen väärämielisen avoimuuden ja alttiuden langeta kiusauksiin. ”Pieni ihminen” kaipaa tehdä itsensä suuremmaksi, tietävämmäksi ja paremmaksi kuin todellisuudessa on, kasvaa ikuiseksi Jumalan vertaiseksi. Paholainen osaa lukemattomin keinoin loukata meidän vähäistä osaamme ja tarjota lupauksia, joilla ihminen uskoo nyt löytävänsä ratkaisunsa ongelmiinsa.

UT:n evankeliumien kiusauskertomus antaa erilaisen esimerkin kiusauksiin vastaamisesta. Jeesus voitti autiomaan koetukset. Aadam ja Eeva ovat lankeemuksessaan niin kuin kuka tahansa ihminen, mutta Jeesus – Jumalan Poika – säilyi kärsivällisenä ja uskollisena koetuksissa. Jeesuksen malli oli hyvin ajankohtainen Jeesuksen köyhien seuraajien elämässä. Ei pidä ajatella, että tämä kertomus on pelkästään ja vain periaatteellinen, vaan Jeesuksen kiusauksista ja koetuksista oli tärkeä kertoa ja puhua ensimmäisen vuosisadan kristillisen seurakunnan keskuudessa, koska uskoa vastaan hyökkäävät koetukset olivat todellisia kärsimyksiä silloisen seurakunnan elämässä. Nämä Jeesusta ylistävät ja palvovat ensimmäiset kristityt olivat joutuneet hyvin usein omaan autiomaahansa, nälkään ja kurjuuteen, he joutuivat eroon perhe- ja sukuyhteydestään uskonsa tähden, heitä paneteltiin ja pilkattiin julkisesti, mistä Vuorisaarnassa on kuvaavia lausahduksia. Perhe- ja sukuyhteydestä eroon joutuminen merkitsi myös taloudellista ahdinkoa, kodittomuutta ja nälkää.  Evankeliumeissa kerrottu Jeesuksen kiusauskertomus opetti tälle seurakunnalle, että seurakunnan Herra on kuitenkin kiusausten voittaja. Kertomus rohkaisi köyhyyteen ahdistettuja kristittyjä yhä edelleen kärsivällisyyteen ja uskollisuuteen. Martti Luther kirjoitti kirjassaan Selitys Pyhän Paavalin kirjeeseen roomalaisille, että ”kärsivällisyys on maltillinen joutuessansa vahinkoonkin tavaran, ruumiin ja kunnian puolesta, vaikka kyllä jo olisi ollut oikeutettu asettumaan vastarintaan”. Jeesus – Jumalan Poika – oli kärsivällisyyden perikuva, paras esimerkki. Hän oli maltillinen eikä ottanut vastaan paholaisen tarjouksia, jotka tulivat ahdistuksen turvin tai jotka tulivat kunniaan vedoten.

Martti Luther selitti nerokkaasti kärsivällisyyttä kiusauksissa, onnettomuuksissa ja koetuksissa:
”Jos minua tänä päivänä kiusataan, niin opin minä siis luottamaan Jumalaan toisessa tilaisuudessa. Sillä tavalla minä pidän tuota toista onnettomuutta pienempänä kuin ensimmäistä ja voin sanoa: jos Jumala on auttanut minua niin uskollisesti edellisessä onnettomuudessa, niin tahtoo hän vast’edeskin sen tehdä. Minä olen ollut monesti kuoleman hädässä ja perkeleen pauloissa; mutta hän on auttanut minua vapauteen ja osoittautunut minulle sellaiseksi, että minä nyt näen ja tiedän, että hän rakastaa minua ja että se on totta, kuin minä uskon. Sellainen kokemus tekee sitten kunnollisen, täydellisen ihmisen niin kuin Paavali tässä sanoo: me tulemme niin Jumalan opettamiksi sellaisen Jumalan työn kautta, että tiedämme vaivan tekevän kärsivällisiä ihmisiä; mutta sellaisen kärsivällisyyden kautta tulevat ne ihmiset, jotka kestävät vaivassa ja antavat perkeleen tarkata itseänsä ja oksentaa koko vihansa, kuitenkin kestävät ja saavat kokea, että he ovat kunnollisia kristityitä.  Silloin sydän alkaa sanoa: Antaa vain kaiken onnettomuuden tulla, ei Jumala tahdo antaa minun uupua, siitä en minä vähintäkään epäile”.

Martti Lutherin oivalsi, että kristityn kiusauksissakin Herra Jeesus voi johtaa ahdistuksen kautta Jumalan lasta hyvään voittoon.  Ehkä kristitty itse ei koe voittoa vastustajista ja vaikeuksista, mutta hänen voittonsa on siinä, kun nuo vaikeudet ajoivat hänet Kristuksen luo. Kari Tikan Luther-oopperan huippukohta, minulle eräs rakkaimmista oopperaelämyksistä ylipäätänsä, on, kun Esa Ruuttunen laulaa niistä tunteista, miten Martti Luther kääntyi kaikista tuskista huolimatta ja niiden jälkeen Kristuksen vapauteen

”Kiitos teille saatana, synti ja laki, kuolema ja helvetti.
Kiitos teille, te Jumalan rakkikoirat.
Te ajoitte minut Kristuksen luo.
Kristus on minun! Kristus on minun!
Minä elän, olen vapaa!
Sinä otit minun syntini itsellesi.
Sinä kärsit minun tuomioni.
Sinä annoit minulle rakastavan Isän,
annoit vapauden, elämän ja taivaan”.

Esa Ruuttunen lauloi upeasti evankeliumin voiton: ”Kristus on minun! Kristus on minun! Minä elän, olen vapaa!”. Joskus koetun pahan lopputuloksena on kuitenkin tämä upea hengellinen voitto: saamme tuntea Kristuksen entistä paremmin, saamme elää Jeesuksen Kristuksen hyvässä hoidossa.

Kärsivällisyys on uskon hedelmä, usko luo kärsivällisyyttä ja toivoa. Jumala ei ota pois kristityn elämästä vastuksia, kärsimystä eikä ajallista kuolemaa. Kärsivällisyys tarkoittaa, että siedämme kärsimyksiä, mutta kärsivällisyys ei ole alistumista ja surkastumista alhaisuuteen, väärämielisyyteen, elämän kielteisyyteen. Kristillinen kärsivällisyys pitää erottaa ensimmäisen vuosisadan alkuseurakunnan aikalaisten muotifilosofiasta stoalaisuudesta, jossa resignaatio – tunteeton alistuminen – kohtaloihin oli johtava periaate ja sekoittui kärsivällisyyteen. Kristityn kärsivällisyys on enemmän: Kristityn kärsivällisyys syntyy ihmistä rakastavasta elävästä Jumalasta, siinä on toivo, muutoksen ja uudistumisen mahdollisuus. 

UT:n ajan muotifilosofian stoalaisuuden näkemys kärsivällisyydestä oli hiljaista suostumista kohtaloon. He ajattelivat, että ulkoinen ja aineellinen kätki sisäisen jumalallisen suunnitelman, minkä varaan ihmisen piti nurkumatta suostua ilman kyyneliä ja ilman suuria tunteita, mieli piti vain hillitä ja sammuttaa. Kristillinen kärsivällisyys sitä vastoin pistää luottamuksensa kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan, elävään Jumalaan, jonka olemus ja tahto on rakkaus. Vastoinkäymiset ja kärsimykset eivät ole vähäteltäviä tai mitättömiä niin ettei Jumalan lapsi saisi muka kokea surua ja kyyneliä, iloa ja suuria tunteita. Kristitty voi uskoa, että kaikenlaiset vastoinkäymiset ja kärsimykset voivat loppujen lopuksi johtaa vapauteen, elämään, Kristuksen luo, Kristuksen voittoon yleisesti ja yksityisen ihmisen elämässä. Kristitty ei kerskaa omasta henkilökohtaisesta erinomaisesta tyyneydestä ja kestävyydestä kiusauksissa, koetuksissa ja ahdistuksissa, vaan kristitty luottaa, että meillä on Jeesus Kristus, kiusausten voittaja. Vain hän on loppujen lopuksi voittaja. Hän rakastaa meitä. Hän armahtaa ja hoitaa meitä.  Jumalan Poika selvisi sittenkin voittajana. Kristityt kohtaavat omat ahdistuksensa vakavasti ja aidosti tuntien, mutta samanaikaisesti voittajan hyvässä hoidossa, Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen ystävinä. Me emme käänny oman sielullisen erinomaisuuden vakuutteluun, vaan käännymme Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen ystäviksi.

2. paastonajan sunnuntai - Reminiscere - Rukous ja usko – Psalmi 25, 2. Aik. 20:1-9, 1. Tess. 4:1-8, Matt. 15:21–28 - 28.2.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko (Raasepori)
 

Päivän psalmi

Antifoni:
Herra, sinä olet laupias,
muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
Ps. 25: 6

Psalmi:
Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.
Jumalani, sinun apuusi minä luotan.
      Enhän luota turhaan,
      ethän anna vihollisilleni sitä riemua,
      että he voittavat minut!
Ei kukaan, joka luottaa sinuun,
jää vaille apuasi.
Vain luopiot joutuvat häpeään.
      Herra, osoita minulle tiesi,
      opeta minua kulkemaan polkujasi.
Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua,
sinä Jumalani, auttajani!
Sinuun minä luotan aina.
      Herra, sinä olet laupias, muista minua,
      osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
Älä muista nuoruuteni syntejä,
älä pahoja tekojani!
      Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä,
      älä unohda minua!
Hyvä ja oikeamielinen on Herra,
hän neuvoo syntisille tien.
      Hän hankkii sorretuille oikeuden,
      hän opettaa köyhille tiensä.
Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille,
jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa. Ps. 25: 1-10
      Kunnia Isälle ja Pojalle
      ja Pyhälle Hengelle,
niin kuin oli alussa, nyt on ja aina,
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
.

2. Aik. 20: 1-9
Moabilaiset ja ammonilaiset lähtivät sotaan Josafatia vastaan mukanaan joukko maonilaisia. Josafatille tultiin ilmoittamaan: "Meren takaa Edomista on tulossa suuri sotajoukko sinua vastaan."
    Pelästyneenä Josafat kääntyi Herran puoleen ja julisti sitten koko Juudaan paaston. Juudan asukkaat kokoontuivat rukoilemaan. Myös kaikista maaseudun kaupungeista tultiin rukoilemaan Herraa.
    Josafat astui Juudan ja Jerusalemin asukkaiden eteen, jotka olivat kokoontuneet Herran temppelin uudelle esipihalle, ja sanoi: "Herra, meidän isiemme Jumala! Sinä olet Jumala, joka asut taivaassa ja hallitset kaikkia maan valtakuntia. Sinun on kaikki voima ja valta, kukaan ei voi sinua vastustaa. Sinä, meidän Jumalamme, olet hävittänyt tämän maan asukkaat kansasi Israelin tieltä ja antanut maan ikiajoiksi ystäväsi Abrahamin jälkeläisille. He ovat asuneet tässä maassa ja rakentaneet tänne sinulle omistetun temppelin, ja he ovat sanoneet: 'Jos meitä kohtaa onnettomuus, sota tai tulva, rutto tai nälkä, me astumme tämän temppelin eteen, sinun eteesi, sillä tämä temppeli on sinun nimesi asuinsija. Ahdistuksemme keskeltä me rukoilemme sinua, ja sinä kuulet ja autat meitä.'"

1. Tess. 4: 1-8
Sitten vielä, veljet! Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan. Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet. Jumalan tahto on, että te pyhitytte. Kavahtakaa siveettömyyttä! Jokaisen teistä on opittava pitämään ruumiinsa pyhänä ja kunniassa. Älkää antako sitä himon ja kiihkon valtaan, niin kuin tekevät pakanat, jotka eivät tunne Jumalaa. Kukaan ei saa pyrkiä hyötymään veljensä kustannuksella. Herra rankaisee kaikesta sellaisesta, niin kuin olemme teille sanoneet ja teroittaneet mieleenne. Jumala ei näet ole kutsunut meitä elämään synnillistä, vaan pyhää elämää. Sen tähden se, joka kääntää selkänsä näille ohjeille, ei käännä selkäänsä ihmiselle vaan Jumalalle, joka antaa teihin Pyhän Henkensä.

Evankeliumi  Matt. 15: 21-28
Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.
    Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.

Saarna

”Muista minua”, reminiscere, niin 2. paastonajan sunnuntai on vanhastaan nimetty Psalmin 25 mukaan. ”Muista minua”, reminiscere, ”hanki sorretuille oikeus”, ”ethän anna vihollisilleni sitä riemua, että he voittavat minut”.

Eilen Pohjan Pyhän Marian kirkossa Olga Girnis ja Karin Koprinen pitivät ihastuttavan konsertin, jossa Girnis lauloi Georg Friedrich Händelin Rinaldo-oopperasta pienen katkelman. Tuo ooppera kertoo taisteluista ja rakkaudesta ensimmäisen ristiretken ajoilta 1096–1099 jKr. Händelin ooppera esitettiin ensimmäistä kertaa 24. helmikuuta 1711. Siinä sorrettu rukoilee sydäntä koskettavalla tavalla:
”Sallikaa minun itkeä, Minun julmaa kohtaloani,  ja anna minun haikailla vapautta. Suru murtakoon nämä kahleet, minun kärsimykseni kahleet, pyhän tähden”.

2. paastonajan sunnuntai muistaa sitä, että tuossa mainitussa hengessä Jeesus taisteli pimeyden valtoja vastaan parantamalla sairaita ja antamalla synnit anteeksi.  2. paastonajan sunnuntai on rukousta julmasta kohtalosta vapautumiseksi.

Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle, jossa sittemmin ensimmäiset kristilliset seurakunnan kasvoivat, toisaalla nämä alueet tunnetaan  myös Jeesuksen tuomion sanoista, koska alueella ei otettu Jeesusta vastaan ainakaan aina. Tyyro ja Siidon ovat juutalaisittain hyvin perinteinen kohde tuomioille. VT:ssa Jesajan kirjan 23 luku, Jeremian kirjan 29 luku, Hesekielin 28 luku, Sakarian kirjan 9 luku, Aamoksen kirjan 1 luku, Joeelin kirjan 4 luku julistivat nimenomaisesti tälle alueelle tuomiota.  Evankeliumissa astumme alueelle, joka on jo perinteisesti hyvin pahassa maineessa. Sillä alueella ei ole siis odotettavissa mitään oikeaa uskoa, sydämestä nousevaa aitoa rukousta?

Tyron ja Sidonin seutu tarkoittaa Välimeren rannikkoa, alueen pakanallinen kulttuuri, pakanalliset temppelit, teatterit ja ja roomalaisittain rakennetut torit ovat hyvin tunnetut Jeesuksen ja apostolien ajalta. Mysteeriuskonnot Kybele, Isis ja Dea, keisarinpalvonta, Hera, Mithras-jumalan palvonta vaikuttivat alueella.  Maailmankuulu epikurolainen Zenon-filosofi oli kotoisin Siidonista. Herakleitos vaikutti Tyyrossa. Poseidonios, vähän yli puoli vuosisataa ennen Jeesusta, julisti stoalaista filosofiaa ja tähtitieteen oivalluksiaan tuolla alueella.

Erityisen tärkeää oli se, että Tyyro oli Jeesuksen aikoina orjakaupan eräs keskuspaikoista Välimeren alueella. Sinne oli kaikenlainen kurjuus kasaantunut. Toki tälläkin alueella asuin myös juutalaisia, jopa fanaattisia Johannes Gischalan nationalistishenkisiä kiihkoilijoita (Juutalaissota 2.588; Vita 372).

Uskonnollisilla juutalaisilla oli hyvinkin nationalistinen – kansallismielinen - ylimielinen halveksunta Tyyron ja Sidonin ei-juutalaista väkeä vastaan, pahimpia kaikista lienevät nuo halveksitut kanaanilaiset. Ei siis ole oletettavissa mitään hyvä uskoa ja oikeaa rukousta mainittujen halveksittujen ja saastaisten kanaanilaisten parissa, ja vielä vähemmän sellaisen naisen tapauksessa, kun naisten ei sopinut ylipäätänsä jutella pyhien juutalaisten miesten kanssa.

Sellainen nainen – kanaanilainen nainen - oli nyt kaikesta halveksittavuudestaan ja väärärotuisuudestaan huolimatta huolissaan oman tyttärensä tähden. Piirtokirjoitukset ovat paljastaneet, että Jeesuksen aikoina ja koko ensimmäisen vuosisadan ajan saapui runsaasti varattomia maahanmuuttajia ja siirtolaisia yhtä hyvin Jeesuksen kotikylän ympärille Sepforikseen kuin myös tänne Kesarean ympäristöön Välimeren rannikolle kuin Tiberiakseen ja Jerusalemiin.  Evankeliumimme aikatoveri, juutalainen historian kirjoittaja Josefus nimeää, että väestöstä keskeinen osa oli ”köyhä kansa”, jota oli siirrelty kaikista eri paikoista (Ant. 18:37).  Kaikkinaisen kurjuuden keskeltä siis väärärotuinen nainen huutaa Jeesukselta apua tyttärensä tähden.

Välit olivat eritavalla itseään määrittävien ja muita leimaavien ryhmien ja kansallisuuksien välillä hyvin kireät Tyron ja Sidonin alueilla, lopulta  50-luvulla jKr. siinä vieressä Kesareassa puhkesi julmia väkivaltaisuuksia juutalaisten ja syyrialaisten välillä. Felix lähetti sotilaita tottelemattomia juutalaisia vastaan ja tapatti ”suuren määrän, ja heidän omaisuutensa ryöstettiin. Kun sisällissota jatkui, hän etsi käsiinsä molemmilta puolilta johtajat ja lähetti heidät lähetystönä Neron luo neuvottelemaan riita-asioistaan”. 60-luvulla Kesareassa kreikkalaisten ja juutalaisten välillä oli yhä edelleen aseellisia yhteenottoja, joita Florus selvitti ristiinnaulitsemalla 630 miestä, naista ja lasta. Hiukan myöhemmin Florus toimitti alueen johtavana viranomaisena 20000 (kahdenkymmentuhannen) ihmisen teurastuksen sekä laajamittaiset lähialueiden ryöstöt.  Niin Tyyro ja Siidon mitä ilmeisemmin joutuivat taas ryöstetyksi. Tämä oli se maailma, jossa Matteuksen evankeliumia kirjoitettiin, jossa kertomusta Jeesuksesta ja kanaanilaisesta naisesta julistettiin.

On päivänselvää, että sikäläisessä yltiökansallisuskonnollishenkisessä ilmapiirissä olisi kovasti haluttu kuulla Jeesuksen torjuvan kanaanilaisen naisen tämän avunpyynnöstä huolimatta. Kanaanilaiset ja kaikki muut heimot olivat pahoiksi ja saastaisiksi nimetty. Niin juutalaiset halusivat ajatella tuolla alueella. Tuo tyly ajattelu oli erityisen kärjistynyt juuri siihen aikaan, kun kertomusta Jeesuksesta ja kanaanilaisesta naisesta muisteltiin ja julistettiin ennen Matteuksen evankeliumin syntyä tuolla alueella.

Aikakauteen sopivan oletuksen mukaisesti Jeesus aloittaa keskustelun kanaanilaisen naisen kanssa, mutta lopetus on täysyllätys: keskustelu päättyy täydelliseen yllätykseen, koska tuo epäilyttävään, saastaiseen, vihamiesten heimoon kuuluva kanaanilainen nainen oli uskossaan sinnikkäämpi kuin kukaan aito juutalainen. Kanaanilainen nainen anoi Jumalan armoa sydämellisemmin ja nöyremmin kuin fanaattisimmat juutalaiset kansallishenkiset kiihkoilijat kertaakaan vuoropuhelussa Jeesuksen kanssa. Epäilyttävästä, leimatusta ja halveksitusta kanaanilaisesta naisesta tuli alhaalta nousevan oikean kristillisen uskon malliesimerkki, tuo usko toi ihmeen naisen tyttärellekin, joka tuli terveeksi.

Minun mielestäni olisi epäreilua vääntää evankeliumin kertomus ja Jeesuksen toiminta irralleen silloisesta epäreilusta yhteiskunnasta ja siihen liittyvästä rohkeasta arvioinnista ikään kuin tapahtuvaksi ”pelkässä puhtaassa hengellisessä maailmassa”. Yhä edelleen Jeesus varmasti koskettaa ihmisten arkistakin elämää, jos ja kun tunnemme Jeesuksen evankeliumien hengen ja kirjaimen mukaan. Jeesus varmasti muuttaa useita asenteitamme siinä, miten sortavasti ja leimaavasti yhä edelleen kansalliset perinteet tuomitsevat vieraita, muukalaisia, tai ketä tahansa toista ihmistä.

2. paastoajan sunnuntain evankeliumi tapahtui Välimeren rannikolla Tyyron ja Siidonin alueella, jossa väärärotuiset ihmiset olivat jo huutaneet siirtolaisina ja varattomina maahanmuuttajina satoja kertoja hätähuutoja ”muista minua”, ”auta minua”, ehkä jopa latinaksi ”reminiscere”. On hyvin surullista tietää, että vain 30 ja 40 vuotta myöhemmin – Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen keskustelun jälkeen - näiden eri heimojen ja kansallisuuksien välisissä väkivaltaisissa taisteluissa teurastettiin tällä mainitulla alueella kymmeniä tuhansia ihmisiä. Sopii säikähtää, mikä lienee ollut jo kerran pelastetun kanaanilaisen naisen tyttären kohtalo, kun hän varttui aikuiseksi naiseksi ja koki nuo kansanmurhat kotikaupungissaan?   

Minulle päivän evankeliumi muistuttaa, että pitäisi olla rohkeutta avata silmät ja nähdä nöyrää, aitoa uskoa myös niiden leimattujen ihmisten keskuudessa, joita oma perinne ei ehkä osaa arvostaa. Israelissa kansallismielinen uskonnollinen ilmapiiri asetti oman israelilaisuuden liian röyhkeästi ylivertaiseksi kaikkia muita vastaan. Jeesus kohtaa kuitenkin oikean ja aidon uskon sielläkin, jossa sitä ei voisi olettaa löydettävän.    

.

Marian ilmestyspäivä - Luuk. 1: 26-38 – 21.3.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko (Raasepori).  

Tänään 21.3.2010 on historiallisesti katsoen länsimaisen kulttuurimme mukainen ensimmäinen äitienpäivä – Pyhän Marian ilmestyspäivä (Annunciation Day; Lady Day). Ruotsalaiset kutsuvat Marian ilmestyspäivää myös ”vohvelipäiväksi” (våffeldag). Lisäksi on ollut vanhastaan Pyhän Marian kirkkomme alkuvuosisatoina koko joukko muita Maria-juhlia, joista vanhimpana Marian kynttilämessu. Sitä on vietetty kesällä jo 400-luvulta jKr. alkaen, kun siihen aikaan kristinuskosta ei tiedetty mitään Suomessa ja Pohjolassa. Keisari Justinianus määräsi tuon juhlan valtakunnalliseksi juhlaksi vuonna 542.

Suomessa Marian ilmestyspäivä oli aina vuoteen 1954 saakka arkipäivälle sattuva juhlapyhä, kunnes arkista todellisuutta pyhittävä Pyhä Maria siirrettiin sunnuntaille. Sen jälkeen Pyhä Maria ei saanut enää häiritä arkisen työviikon järjestystä.  

Marian ilmestyspäivä on Pohjoismaiden yksi vanhimmista ja tärkeimmistä kirkkopyhistä, vaikka se on valitettavasti vaipumassa unholaan. Kirkkoisä Augustinut  eli 13. marraskuuta 354 – 28. elokuuta 430 jKr. Hän on läntisen kristikunnan merkittävin kirkkoisä, myös Martti Luther sai Augistinuksen kirjoituksista paljon vaikutteita. Viimeiset 35 elinvuottansa hän toimi Hippon apulaispiispana ja piispana. Hippon piispana Augustinus kirjoitti teoksen De Trinitate IV, 5. – Kolminaisuudesta - . Tuossa teoksessaan hän mainitsee jo  juhlan, joka oli ilmeisemmin Marian ilmestyspäivä. Tätä juhlaa vietettiin 25.3. Jopa Libanonissa vietetään tänä vuonna 2010 valtiollisesti määrättynä vapaapäivänä Marian ilmestyspäivää. Sen juhlintaan osallistuvat Libanonissa sekä muslimit että kristityt, koska molemmat arvostavat Neitsyt Mariaan ja Jeesuksen neitseellistä syntymää.  

Neitsyt Mariaan liittyvät uskomukset, kunnian osoitukset ja mielikuvat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana hyvään ja pahaan. Myöhäisantiikin aikana neitsyt Maria – Jeesuksen äiti – muovattiin enemmän ja vähemmän tarkoitushakuisesti pakanallisten äitijumalattarien hahmon mukaiseksi, koska nuo äitijumaluudet olivat suosittuja kansan keskuudessa. Tästä seurauksena meidän kirkkomme vanhin Maria-veistos kirkon käytävällä 1300-luvun alusta ei ole ihan ihmiskaltainen Maria, vaan pikemmin taivaan kuningatar, Maria. Taivaan kuningattarelle osoitettiin sekä läntisessä että itäisessä kristikunnassa rukouksia ja kunnioitusta, joka kokonaisuudessaan ei ole Raamatun valossa puolusteltavissa.

Neitsyt Maria muovautui myöhäisantiikin päivinä yhä selkeämmin myös toisen kehityssuunnan mannekiiniksi: siinä askeettisuus ja seksuaalisuuden kieltäminen muodostuivat ihanteiksi. Neitsyt Marian nimissä on tämän jälkeen asetettu naisille hiljaisen kuuntelijan paikka: kun neitsyt Mariaa on palvottu nöyryyden ja pyhyyden mallina, on näytetty alistuvan äidin ja naisen ihanne kunkin aikakauden äideille.

Seksuaalisuuden kieltämistä osoittavat roomalaiskatolisessa teologisessa määritellyt käsitteet, että neitsyt Maria oli ikuinen neitsyt ja että hän synnytti Jeesuksen kohtu suljettuna. Nämä teologiset käsitteet ovat siirtyneet myös luterilaisuuden tunnustuskirjoihin, koska luterilaiset eivät tahtoneet virittää mainituissa asioissa riitaa äitikirkkonsa kanssa. Yhä edelleen katolisilla raamatunselittäjillä on ollut vaikeuksia lukea Markuksen evankeliumin 3 lukua, koska siinä puhutaan Jeesuksen inhimillisistä siskoista ja veljistä. Nämä selittäjät ovat ratkaisseet ongelman väkinäisesti siten, että kyseessä olisi Joosefin lapsia, ei neitsyt Marian, joka on ikuinen neitsyt.

Marian ilmestyspäivää on juhlittu kauemmin kuin juuri mitään muuta juhlaa kristillisissä kirkoissa, mutta vaikutelmaksi muodostuu, että Neitsyt Maria on mennyt yhä kauemmaksi juhlijoiden ulottuvilta. Pohjan Pyhän Marian kirkossa on alttarin vieressä kastemaljan takana neitsyt Maria veistos, joka on oikein sopiva Marian parempaa ymmärtämistä varten. Tämä veistos on noin 100 vuotta nuorempi kuin käytävän taivaan kuningatar: nyt Maria on ihminen, äiti, joka kärsii tuskan poikansa ristinkuoleman tähden. Maria pitää poikaansa käsivarsillaan heti sen jälkeen kun Jeesus on antanut henkensä.

Neitsyt Maria voisi olla muistutus äidin tunteista, mahdollisuus miettiä äitien sydämen kipua lapsiensa –ja neitsyt Marian kipua Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Päivän evankeliumi on syntynyt profeetta Jesajalle annetun lupauksen täyttymyksenä: profeetta Jesaja oli saanut kuulla, että Jumala antaa ihmeellisen merkin pelastuksen saapumisesta. Kristillinen usko vesittyy, kokee pahan inflaation, jos kristillinen anteeksianto, sovitus, Jumalan pelastusteot irtaantuvat pelkiksi periaatteiksi irti Jeesuksen persoonasta ja hänen elämästään. Kristinusko kokee myös melkoisen näivettymisen, jos Jumalan ihmeteon Jeesuksessa ei sallita olla kokonainen ja eheä: me aloitamme vanhan kristillisen uskomme mukaan Jumalan pelastusteon seuraamista Vanhan testamentin ihmeteoista, ihmettelemme Jumalan ihmiseksi tulemisesta neitsyt Marian raskaudessa ja Jeesuksen syntymässä, seuraamme Jumalan pelastustekoja Jeesuksen teoissa ja sanoissa, kunnioitamme ristinkuolemaa ja ylösnousemusta meidän hyväksemme.

Marian ilmestyspäivä ei nosta ensisijaisesti neitsyt Mariaa taivaalliseksi kuningattareksi, vaan laskee Jumalan alhaisuuteen; Jumalalle muodostuu mahdolliseksi toimia, elää ja vaikuttaa mahdottomuudessa, vastakohtaisuudessakin. Marian ilmestyspäivä avartaa tietoisuuteemme Jumalan, joka ei jättäydy ylös vaikeasti saavutettavaksi, vaan joka itse lähestyy ihmistä, joka ilmentää ihmisrakkautensa ihmiseksi syntymisessä ja ristinkuolemassa ihmiskunnan hyväksi.

Kiirastorstai – Herran pyhä ehtoollinen - Luuk. 22: 14-22 – 1.4.2010 klo 18:30 Pohjan Pyhän Marian kirkko (Raasepori) .  

Kun hetki koitti, Jeesus kävi aterialle yhdessä apostolien kanssa. Hän sanoi heille: »Hartaasti olen halunnut syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne ennen kärsimystäni. Sillä minä sanon teille: enää en syö pääsiäisateriaa, ennen kuin se saa täyttymyksensä Jumalan valtakunnassa.» Hän otti käsiinsä maljan, kiitti Jumalaa ja sanoi: »Ottakaa tämä ja jakakaa keskenänne. Minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia, ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut.»
    Sitten hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: »Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.» Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: »Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne. Mutta tälle samalle pöydälle ojentaa yhdessä minun kanssani kätensä myös minun kavaltajani. Ihmisen Poika lähtee täältä juuri niin kuin hänen on määrä lähteä, mutta voi sitä, josta tulee hänen kavaltajansa!» (Luuk. 22: 14-22)

Missä Jeesus oli, silloin kun minä häntä niin kovasti rukoilin?

Missä Jeesus on juuri tällä hetkellä, kun häntä niin kovasti kaipaisin, että toivottomuus vaihtuisi toivoksi, suru vaihtuisi elämän haluksi, häpeä vaihtuisi anteeksiantamukseksi ja hyväksynnäksi, jotta pelko vaihtuisi uskallukseksi?

”Tehkää tämä minun muistokseni”.

Niin Jeesus sanoi opetuslapsille ensimmäisellä ehtoollisella, silloin kun vietettiin ensimmäistä kiirastorstaita. ”Tehkää tämä minun muistokseni”, sillä ensimmäisen pitkäperjantain ja pääsiäisen jälkeen Jeesus ei ole enää samalla tavalla kasvotusten tavattavissa kuin aiemmin oli vähän aikaa opetuslapsille ja monille ihmisille.
Nämä opetuslapset ja lukuisat ihmiset eivät ymmärtäneet, vaikka näkivät Jeesuksen kasvotusten ja kuulivat korvillaan hänen ääntänsä. He näkivät, mutta eivät sittenkään nähneet – oli niin vaikea ymmärtää.

”Tehkää tämä minun muistokseni” on erilaista muistamista kuin oman lapsuutemme tai nuoruutemme surun ja onnen hetkien muistamiset. ”Tehkää tämä minun muistokseni” kertoo, että tämä tekeminen tarkoittaa nyt ehtoollista. Tehkää nyt tämä – viettäkää ehtoollista – Jeesuksen muistoksi.

Millainen muisto on siis ehtoollisella annettava Jeesukselle? Saa varmasti muistaa vaikka kuinka paljon Jeesuksen elämän yksityiskohtia, mutta luulen kovasti, että tässä muistaminen merkitsee Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen muistamista itse kunkin elämää varten. Muistan elämässäni Jeesuksen sovitustyötä. Muistan ehtoollisella Jeesuksen valmistamaa anteeksiantamusta. Muistan ehtoollisella, että olen Jeesuksen Kristuksen tähden kelvollinen, hyväksytty ja rakastettu Pyhän Jumalan silmissä.

Me muistamme ehtoollisella Jeesuksen anteeksiantamusta ja rakkautta. Jeesuksen muistaminen ehtoollisella ei ole poissaolevan ja etäisen – jo edesmenneen – muistamista, vaan ehtoollisella läsnä olevalla, paikan päällä olevan, toimivan ja elävän Jeesuksen merkittävyyden muistamista, siitä iloitsemista, siihen turvautumista.

Kiirastorstaina armonvuonna 2010 jKr. Jeesus muistetaan ehtoollisleivässä ja –viinissä vastaanotettavaksi, todella eläväksi, voimalliseksi ja läsnä olevaksi, niin että oikea ja toimiva Jumala itse jälleen kerran antaa anteeksiantamuksensa ja rakkautensa meille antaessaan itsensä meille. Ehtoollisella Jeesuksen muistaminen merkitsee, että emme ota vastaan vain lausetta ja sanaa anteeksiantamuksesta ja rakkaudesta, vaan me otamme vastaan itse persoonallisen Jumalan, Jeesuksen Kristuksen: hän on anteeksiantamus ja rakkaus, jonka saamme ehtoollisessa.

Pitkäperjantai – Jeesuksen Kristuksen kuolema - Luuk. 23: 32-46 – 2.4.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko.  

Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: »Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.» Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.
    Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: »Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.» Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: »Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.» Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: »Tämä on juutalaisten kuningas.»
    Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: »Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!» Mutta toinen moitti häntä: »Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.» Ja hän sanoi: »Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.» Jeesus vastasi: »Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.»
    Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: »Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.» Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. (Luuk. 23: 32-46)

Ja temppelin väliverho halkesi keskeltä kahtia, koska tämä Jeesuksen Kristuksen – Jumalan Pojan – uhrikuolema lopetti Jumalan silmissä ja Jumalan sydämessä kaikki muut uhrit, mitä ihmiskunta oli kantanut ja valitettavasti yhä edelleen uhraa moninaisten myyttien, pelkojen, vihan tunteiden sovittamiseksi.

Temppelin väliverho halkesi keskeltä, koska Jumalan ja ihmisen välille ei enää tarvita eikä saa asettaa mitään vaatimusta, uhraamista, vaan tämä Jeesuksen Kristuksen – Jumalan Pojan – uhrikuolema todella riittää täydellisesti sovitukseksi koko maailmalle.

Siihen vanhaan aikaan niin kuin yhä edelleen ihmiskunta on tarjonnut vähintään kolmea täysin väärää uhria.

Jerusalemin temppeli oli tunnetusti paikka, jossa uhrattiin eläimiä Jumalan lepyttämiseksi, ihmisen ja Jumalan välisen sovinnon löytämiseksi. Kun asianomaiset ihmiset olivat enemmän tahi vähemmän tahranneet omatuntonsa, he saivat papistolta neuvot ostaa nämä uhrit ja etsiä sovintoa temppelin määräämän järjestyksen mukaisesti. Yhtä hyvin Israelissa kuin kaikkialla maailmassa uhraaminen oli suuri hengellisen vallan ja väkivallan muoto, jonka tähden yhtä hyvin tapettiin tarpeettomasti eläimiä kuin alistettiin ihmiset merkillisiin rituaaleihin. Jos niihin rituaaleihin ei alistunut, ei saanut kelvollisuutta aikalaistensa silmissä, oli sosiaalisesti katsottu syntinen ja saastainen. Sellaista leimaavaa vallankäyttöä on yhä edelleen – myytit ja selitykset vaihtuvat. Temppelin väliverho halkesi keskeltä, koska Jumalan ja ihmisen välille ei saa asettaa enää mitään eläinuhreja, keksittyjä sijaisuhreja, joita teurastaen, tappaen ja ahdistaen uskotellaan voitettavaksi sovinto Jumalan ja omantunnon kanssa. Jeesuksen Kristuksen – Jumalan Pojan – ainutkertainen uhri riittää.

Jerusalemin temppelin väliverho ihmisen ja Jumalan välistä halkesi kahtia myös sen tähden, että anteeksiantamus on nyt julistettu koko ihmiskunnalle. Jeesus rukoili ristillä anteeksiantamusta pahantekijöidenkin puolesta. Ristin ryöväri sai oikeuden päästä taivaaseen Jeesuksen luo. Tämä ristin ryöväri oli, jos on uskomista evankeliumin kreikankieliseen ilmaukseen, kapinallinen, jonkinlainen anarkistinen tai uskonnolliskansallinen kiihkoilija. Mitä lie rikoksia tehnyt ihmisiä ja valtiota vastaan. Siihen aikaan oli hyvin tavallista, että anteeksiantamusta ei käytännössä osoitettu vierasheimoiselle, vääräuskoiselle, ulkomaalaiselle, vaan oikeauskoiset rakastivat vain toisia oikeauskoisia. Pyhä Vanha testamentti – sikäläinen Raamattu – opetti selvästi lähimmäisrakkautta ja keskinäistä anteeksiantamusta, mutta tuo rakkaus annettiin vain toiselle samanhenkiselle. Tuollaista anteeksiantamatonta julmuutta esiintyy yhä edelleen. Se synnytti siihen aikaan kiihkoilua ja tarpeettomia ihmisuhreja kapinoissa, murhissa ja taisteluissa. Oikein kiihkoiluun omistautuneita uskonnollispoliittisia ryhmiäkin syntyi. Jerusalemin temppelin väliverho halkesi kahtia, sillä Jumala ei halua eikä huoli tuollaista ihmisten keskinäistä uhraamista, vaan Jeesuksen Kristuksen – Jumalan Pojan – ainutkertainen uhri riittää ihan koko ihmiskunnalle. Niin Jeesus rukoili ristillä anteeksiantamusta myös pahantekijöille.

Jerusalemin temppelin väliverho, joka erotti syntisten ihmisten ja Jumalan pyhän puolen, halkesi kahtia, koska nyt syntisellä ihmisellä saa olla rohkeus kohdata pyhä Jumalan Jeesuksen Kristuksen ristinkuoleman ja sovitustyön perusteella. Siihen saakka Vanhan testamentin hyvän neuvon mukaisesti syntinen ihminen saattoi katsoa vain Pyhän Jumalan selkäpuolta, koska Pyhän Jumalan kohtaamista ei syntinen ihminen kestäisi tuomiotta. Nyt tuomiosta on maksettu hinta, ihminen on vapautettu syyllisyydestä ja tuomiosta uuteen sovintoon. Jerusalemin temppelin väliverho halkesi kahtia, koska ihmisen ei pidä enää itseään masentaa, vaivata ja uhrata syyllisyytensä tähden, vaan Jeesus Kristus – Jumalan Poika – on maksanut kovan hinnan ihmisten syyllisyydestä, jotta saisimme aloittaa uuden elämän rauhassa ja sovinnossa Jumalan kanssa.

Tämä rauha ja sovinto Jumalan kanssa on aivan valmis jokaista ihmistä, koko ihmiskuntaa, varten. Tämä rauha ja sovinto Jumalan kanssa on otettavissa vastaan uskoen ja turvautuen Jeesukseen Kristukseen. Tämä usko ja turvautuminen Jeesukseen Kristukseen tarkoittaa, että kaikenlaisia muita uhraamisvaatimuksia kuullessamme – kuullessamme vaatimuksia esimerkiksi eläinten, lähimmäisten tai itsemme uhraamisesta – sitä vastoin me muistamme sydämissämme ja omissatunnoissamme, että Jeesus Kristus riittää myös minulle ja sinulle, itse kullekin meille, Jumalan hyväksyntää varten.  Jeesus Kristus riittää, niin että hänen vuoksi olemme rakastettuja, armahdettuja syntisiä itse Pyhän Jumalan taivaallisen tuomioistuimen edessä, jos vaikka kuka tahansa syyttäisi ja tahtoisi näyttää meidät surkeiksi syyllisiksi.

1. sunnuntai pääsiäisestä – Quasimodogeniti – Ylösnousseen todistajia - Joh. 20:19-31 – 11.4.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko (Raasepori)..  

Epäilevästä Tuomaksesta on kasvanut mielikuvien sikermä, legenda, joka on kasvanut ohi Johanneksen evankeliumin kolmen Tuomas-kertomuksen alkuperäisen sanoman. Epäilevästä Tuomaksesta on tullut usein puolustus kaikenlaisille epäuskon ilmauksille oman aikamme seurakunnissa. Epäilevä Tuomas ei uskonut heti, joten liian usein katsotaan oikeudeksi torjua yhä laajemmin kristinuskon ja Raamatun perustotuuksia.

Tuomas oli toiseltaan nimeltään Didymos, mikä tarkoittanee, että hän oli kaksoispoika. Emme tiedä, missä oli hänen veljensä, mutta kreikankielinen Didymos viittaa siihen, että kreikankieli oli lähellä Tuomaksen perheväkeä ja että hänellä olisi ollut veli.

Johanneksen evankeliumin kuvaaman Tuomaksen persoona oli vähemmän ihailtava. Jeesus kertoi Lasaruksen kuolleen, mutta menevän Lasaruksen luo. Tuomas teki pöyristyttävän ehdotuksen, jonka voisi tulkita pahatahtoisesti joukkoitsemurhan tunteeksi, koska sellaisia tavattiin myös Israelissa ja Välimeren alueella. Tuomas sanoi opetuslapsille sillä hetkellä: ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä” (Joh. 11:16).

Ajatelkaa miten järkyttävään elämän kielteiseen hulluuteen Tuomas oli innokas: ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä”. Juuri tuossa jakeessa Tuomas esitellään ensimmäistä kertaa kreikkalaisen sanan ”Didymos”, kaksonen, avulla. Ilmeisemmin Tuomas koki ryhmässä uskallusta jopa hirvittäviin tekoihin. Ryhmähenkisyys ei ole suinkaan vain eduksi, vaan usein myös pahaksi terveelle harkinnalle, kriittisyydelle ja järjen käytölle. Ryhmässä voidaan innostua myös uskonnollisiin elämyksiin, jotka eivät ole enää terveitä. Tuomas, ”Didymos”, oli persoona, jonka usko eli fanaattisesti ryhmässä. ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä” (Joh. 11:16).

En osaa sanoa, mikä vei Tuomasta uhkarohkeaan lupaukseen siinä hetkessä, kun oli kuullut Lasaruksen kuolemasta. Oliko niin, että ystävän kuoleman jälkeen Tuomas oli halukas lausumaan happamat koko elämälle. Oliko niin, että uskonnollinen intoilu hämärrytti hänelle elettävän elämän arvon ja itsensä hoitamisen? ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä”. Sanalla sanoen järkyttävä uhkarohkeus, provosoitu piittaamattomuus elettävästä elämästä!

Kirkollisissa hautajaisissa luetaan usein Johanneksen evankeliumin 14 luvun kertomus Jeesuksesta ja Tomaksesta. Tuomas kysyy siinä Jeesukselta, että opetuslapset eivät tiedä, minne Jeesus menee. ”Kuinka voisimme tuntea tien?” Tuomas ja Jeesus palaavat siihen samaan menemisen epätietoisuuteen, jonka Tuomas oli edellisellä kerralla ratkaisemassa uhkarohkealla kuolemisen kehotuksella opetuslapsille. Muiden opetuslasten kanssa ryhmässä Tuomas oli uskalias tekemään hulluja johtopäätöksiä ja rohkeita ratkaisuja, mutta kaksisten Jeesuksen kanssa sama Tuomas paljastuu täysin epätietoiseksi. Ryhmässä varmoja ja vaarallisia ratkaisuja tarjonnut Tuomas on täysin epätietoinen: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?”

Tuomaksen sielun todellinen epävarmuus on hyvä muistaa niissä tilanteissa, kun tapaamme näitä Tuomaksia toisenlaisissa, uskon marttyyriuteen heittäytyvinä varmoina yllyttäjinä, ryhmän näkyjen esittäjinä. Tuomas ei tiedä, mikä on tie, mutta Jeesus vastaa, että Jeesus itse on tie, totuus ja elämä.

Viimeisen kerran Tuomas pääsee mukaan Johanneksen evankeliumin keskusteluihin luvussa 20, josta on päivän evankeliumi. Tuomas ei ollut nyt muiden opetuslasten joukossa eikä hän uskonut Jeesuksen ylösnousseen. Lasaruksen kuoleman jälkeen Tuomas oli viemässä opetuslapsiryhmää jopa uhkarohkeaan ennenaikaiseen kuolemaan, mutta nyt hän paljastaa taas kerran todellisen luonteensa: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko."  

Viikon verran Tuomas oli ilmeisemmin kiistänyt opetuslasten uskon ylösnousemukseen, kunnes opetuslapset olivat taas koolla ja Tuomaskin oli paikalla. Yhtäkkiä Jeesus sanoi heille: ”Rauha teille!” Jeesus kutsui Tuomas ojentaa sormet ja kädet. Tuomas vastasi: ”Minun Herrani ja Jumalani”. Tuomas oli ollut herkkäuskoinen, hullunrohkea epäterveeseen uskoon, kun hän oli ryhmässä, mutta hyvään uskoon Herran Jeesuksen ylösnousemukseen hän ei ollut valmis kunnes saisi nähdä ja koskea. Jeesuksen arvio on tuon mukainen: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe."
Kolmen lyhyen kertomuksen avulla emme voi tietenkään tehdä mitään psykologista kuvaa Tuomas-nimisen opetuslapsen psykologiasta, koska lyhyitä keskusteluja ei ole kirjoitettu sellaista pohdiskelua varten. Emme myöskään tiedä, onko Tuomas muuttunut vuosien aikana persoonana, kun hän vaelsi opetuslasten ja Jeesuksen seurassa.  Uskonsankaruutta esittävä, aivan kaiken alttiiksi heittävä ihminen, ei Tuomaksen tapauksessa ollut suinkaan se onnellisin uskova, vaan Tuomas vaati enemmän kuin kohtuullista saadakseen varmuuden. Ensimmäisellä kerralla hän asetti itsensä ja opetuslapsijoukon kohtuuttoman suuren vision toteuttajaksi: mennään ja kuollaan kaikki yhdessä. Toisella kerralla hän oli yksin Jeesuksen kanssa ja täysin hämmentynyt. Kolmannella kerralla hän halusi näkemistä ja koskettamista voidakseen tunnustaa Jeesus Herraksi. Kaikilla kerroilla on yksi sama ongelma, vaikka erilaiset ilmiasut: kyse on uskomisen vaikeudesta.

Uskomisen vaikeutta säikähtänyt Tuomas esittää liioitellun teon opetuslapsille, jotta epäusko ja epävarmuus eivät näkyisi eivätkä tuntuisi. Uskomisen vaikeutta säikähtänyt Tuomas tunnusti kahden kesken Jeesuksen kanssa, ettei tiedä, mikä on totuus, tie ja elämä. Uskomisen vaikeutta säikähtänyt Tuomas vaati koskemista ja näkemistä pääsiäisen jälkeen, mutta sellaista koskemista ja näkemistä ei anneta enää kristilliselle seurakunnalle. Tuomas sai nähdä. Me emme saa nähdä Jeesusta uskon varmuudeksi. Meidän on uskottava usko, jotta usko olisi uskoa, luottamusta, joka on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta meissä. Näkemistä ja todistelua vaativa usko ei ole varsinaisesti uskoa, vaan inhimillistä varmuuden tavoittelua tavalla, joka ei kuitenkaan enää kestä silloin, kun jäämme yksin ilman näkemistä ja kokemista esimerkiksi suuriin ahdistuksiin ja pettymyksiin. Mitä tehdä silloin, jos ei tule rukouksista huolimatta suurta näkemistä, kuulemista, koskemista tai merkkiä taivaasta?
Tuomaan tie on vaikea tie, eikä se ole mitenkään ihailtava tie, vaikka tarpeettoman usein epäilevä Tuomas on nostettu ikään kuin oman aikamme kristillisyyden autuaaksi ikoniksi. Me tunnustamme Jeesuksen Herraksi ja Jumalaksi ilman näkemistä, ilman koskemista, koska Pyhä Henki on vuodattanut meihin sellaisen autuaan kristillisen uskon pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan.

3. sunnuntai pääsiäisestä – Jubilate. Jumalan kansan koti-ikävä - Psalmi 66:3-10 – 25.4.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko (Raasepori), Psalmimessu. .  

PSALMI  66:3-10 

3.         Sanokaa Jumalalle: Kuinka pelottavia ovatkaan sinun tekosi! Viholliset nöyrtyvät sinun edessäsi suuren voimasi tähden.
4.      Koko maa kumartuu eteesi, koko maa laulaa kiitostasi ja ylistää nimeäsi. (sela)
5.      Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä. Hän on tehnyt meille suuria tekoja.
6.      Hän muutti meren kuivaksi maaksi, kuivin jaloin kansa kulki virran poikki. Siksi me saamme iloita hänestä.
7.      Hän hallitsee voimallaan iäti, hän pitää silmällä kansoja. Älköön kukaan nousko kapinaan häntä vastaan. (sela)
8.      Ylistäkää meidän Jumalaamme, kaikki kansat, antakaa ylistyksen kaikua!
9.      Hän antaa meille elämän, hän ei salli jalkamme horjua.
10.  Sinä olet koetellut meitä, Jumala, puhdistanut ahjossa kuin hopeaa.

Saarna

Saarna on tällä kertaa pakkosiirtolaisuuden jälkeisen juutalaisen seurakunnan laulukirjasta, noin 2500 vuotta vanhasta virsikirjasta, jonka mukaan on laulettu sen jälkeen yhtä hyvin Jerusalemin temppelissä kuin synagogissa ja kodeissakin sekä lopulta myös kristillisissä kirkoissa kristinuskon syntymisen jälkeen. Psalmi 66 on innoittanut lukemattomia kristittyjä kirjoituksiin ja pohdintoihin. Psalmin 66 otsikoksi on kirjoitettu latinalaisessa Raamatussa jopa vaikuttavasti: Canticum psalmi resurrectionis, kiitoslaulu ylösnousemuksesta.

Psalmi 66 poikkea valtaosasta Psalmien muita lauluja, valtaosassa yksilöt laulavat valituksensa Jumalalle. Tällä kertaa ei ole kyse valituksesta, vaan kiitoksesta. Jumalalle sopii laulaa kiitosta erityisesti silloin, kun Jumala on pelastanut hädästä. Psalmi 66 on hyvä esimerkki 2500 vuotta sitten vietetystä hartaudenpidosta ja kiitoksesta: hartauteen kuului muistaa VT:n pelastushistorian tärkeitä tapahtumia yhä uudestaan ja uudestaan. Psalmi 66 ei ole vain hetkistä ylistystä nyt saadusta voitosta, jossa uskon oikea ja perinteinen malli ja muistot häipyisivät merkityksettömiksi. Psalmi 66 on uskovan todistuslaulu Jumalan pelastusteoista sekä historiassa että nyt elävänä tässä hetkessä elettävässä elämässä. Psalmissa 66 muistetaan Israelin kansan vapautumista Egyptin orjuudesta ja käyntiä virran poikki matkalle Luvattuun maahan. Psalmi 66 ei ole vain jumalanpalvelusta jumalanpalvelustoimitusta varten, vaan se on jumalanpalvelusta tunnustautuen Jumalan pelastustekoihin kansan historiassa ja kansan hyväksi kaiken aikaa. Liturgiaa ei vietetä liturgian itsensä vuoksi, vaan uskon tunnustuksena Jumalan pelastustekoihin.

Psalmissa 66 yksilö ja seurakunta kohtaavat toisensa uskontunnustuksessa ja kiitoksessa. Pelastuksen kokenutta yksilöä ei reväistä irti menneiden sukupolvien pelastushistoriasta, vaan liitetään tuon saman hyvän Jumalan pelastustekojen historiaan. Psalmin alussa koko kansa kiittää Jumalaa pelastusteoista Israelin historiassa, mutta sitten yksilö aloittaa uskonsa tunnustamisen ja kiittämisen elävään Jumalaan: elävä Jumala tekee yhä edelleen hyvää tuon yksilön ja meidän hyväksemme.

Psalmia 66 on laulettu muinaisessa Israelissa niin kuin muitakin kiitospsalmeja, kun seurakunta jumalanpalveluksessa luovutti uhrin VT:n säädösten mukaisesti kiitokseksi pelastumisesta ja tuo ihminen liitti uhrin teurastamiseen lupauksensa. Psalmi 66 kertoo vain lausetta luetun tekstin jälkeen lihavista polttouhreista, pässien uhrituoksusta, uhrattavista häristä ja kauriista. 5 Mooseksen kirjan 12 luku kertoo, että tuollaisia uhreja seurakunta suoritti kiittäen esimerkiksi sellaisen taistelutilanteen jälkeen, kun Jumala oli kukistanut vieraiden kansojen väärät uskonnolliset menot. 3 Mooseksen kirjan 7:12–15 kuvailee seikkaperäisesti noita säädöksiä kiitosuhrin toimittamiseksi. Kiitosuhrinviettoa varten on nimenomaisesti Psalmi 66 syntynyt : Psalmi 66 on kiitosliturgiaa. Polttouhreista oli säädetty seikkaperäisesti 3 Mooseksen kirjassa, miten mullikat oli leikeltävä, sisälmykset ja jalat pestävä vedessä sekä miten veri oli pirskottava alttarin ympärille. 2000-luvun kristityn näkökulmasta sellainen toiminta oli melkoisen veristä ja jopa banaalia kulttitoimintaa, mutta sellaista uhria kutsuttiin Psalmin 66 syntyaikaan suloisesti tuoksuvaksi uhriksi Herralle. Uhrieläinten piti olla ehdottoman virheettömiä. Seurakunta oli ehkä joukkona tai joku yksilö oli hädän hetkellä kääntynyt Jumalan puoleen ja luvannut uhripalveluksen, jos pelastuu onnettomuudesta. Kyse oli väen syvästä kokemuksesta, Pyhän Jumalan kohtaamisesta, jolloin heille syntyi pakottava tarve luoda näitä toimenpiteitä voidakseen olla kelvollisia kanssakäymisessään Pyhän Jumalan kanssa. Eläinuhrien lisäksi kiitosuhriin kuului öljyyn leivottuja happamattomia kakkuja, ohukaisia ja kakkuja. Samalla kun VT:n säädösten mukaisesti nuo ihmiset uhrasivat eläimiä silloisten menojen mukaan, he viettivät myös juhla-ateriaa.

Psalmi 66 on tullut ja muuttunut erityiseksi ylösnousemuslauluksi jo vanhan kirkon aikana. Vanha kirkko tajusi heti Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, että Jumala ei vaadi enää mitään eläinuhreja tai muitakaan uhrimenoja: Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema ja –uhri kertakaikkisesti halkasi väliverhon kansan ja kaikkein pyhimmän väliltä. Jeesuksen Kristuksen kautta ja hänen tähtensä on nyt yhteys syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välillä. Niin Psalmi 66 muuttui ylösnousemuslauluksi, kun sitä oli tätä ennen jo 500 vuotta laulettu israelilaisessa uskonnossa uhriliturgian toimittamista varten. Vuosina 354-430 jKr. elänyt, latinalaisen kirkon tärkein kirkkoisä, piispa Augustinus kutsui Psalmia 66 ”Ylösnousemuslauluksi”. Hän selitti kirkon pääsiäisjuhlaa Psalmin 66 avulla, vanhan israelilaisen uhriliturgiavirren avulla. Augustinus etsi Psalmista 66 Kristusta. Augustinus kiinnitti erityistä huomiota siihen, että Psalmi 66 alkaa kehotuksella ”kaikelle maalle” kohottaa Jumalalle riemuhuuto. Tämä kehotus ”kaikille kansoille” toistuu Psalmissa 66 yhä uudestaan. Enää kyse ei ole vain Juudeasta, vaan Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen pakanoiden kutsumisesta samaan ylösnousemustoivoon. Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen uhrikuolemassaan Psalmi 66 saa lopullisen täyttymyksensä, kun sen alkuperäisessä syntytilanteessa pakkosiirtolaisuuden jälkeen uhripalvelus oli tosiasiallisesti rajoittunut vain israelilaisen väen kulttimenoksi: avautumista kaikille kansoille ei ollut tapahtunut.

Augustinus tähdentää myös, että ”jubilate”, riemuitseminen, ei ole Psalmissa pelkkiä sanoja, riemuitseminen ei ole enää Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen tähden pelkkiä opittuja puheita ja ulkokohtaista veisaamista, vaan ”sydämessä syntyvää iloa”, todellista riemuhuutoa ylösnousemususkossa. Psalmin riemu saa täyttymyksensä vasta Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen vuoksi. Augustinus havaitsee suomenkielisessä käännöksessä näkymättömäksi jäävän seikan Psalmin jakeesta 66:11: siinä ei puhuta vain lihan ja rasvan uhraamisesta, vaan uhraamisesta luuytimestä alkaen. Tämä ilmaus tarkoittaa Augustinuksen mukaan, ettei uhraaminen ja ylistäminen saa olla vain pinnallisia tekoja, ulkokultaisuutta.

Kirkkoisä Augustinuksen mukaan Psalmin 66 maininta Jumalan ”pelottavista teoista” ei ole ahtaasti kauhistuva pelko, vaan pikemmin niin kuin jo Psalmissa 2:11 sanotaan: ”Palvelkaa Herra pelolla ja iloitkaa vavistuksella”. Psalmin 66 mainitsemaan Jumalan pelottavaan tekoon liittyy elävän Jumalan toiminta ja Jumalaan tunnustautuminen. Tästä samasta ilmiöstä apostoli Paavali kirjoitti filippiläisille (FIl. 2:12) ja apostoli liitti ilon vahvistuksessa siihen, että ”Jumala vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, jotta hänen hyvä tahtonsa voisi tapahtua” (Fil. 2:13). Jumalan toiminta uskovaisessa on hyvin kokonaisvaltainen. Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan elävä vaikutus kristityssä ja ihmiskunnassa tekee todelliseksi Psalmin 66 sanat: Jumalan teot ovat pelottavat ja voimalliset.

Psalmi 66 lupaa, että ”Hän hallitsee voimallansa iankaikkisesti” (Ps. 66:7). Kirkkoisä Augustinuksen mukaan tämä hallinta muistuttaa siitä, että Jeesus Kristus on ylösnousemuksensa tähden meidän valomme, kun me olemme pimeydessä; hän on meidän iankaikkinen elämämme, kun me olemme syylliset ja kuolevaiset itsessämme. Sillä tavalla Hän hallitsee voimallansa iankaikkisesti. Vasta Jumalan Pojan ihmiseksitulo, kuolema ja ylösnousemus antavat täyttymyksensä VT:n lupauksille Jumalan voimallisesta ja iankaikkisesta hallitsemisesta.

Psalmi 66:12 kuvailee, miten ”jouduimme tuleen ja veteen”, mikä kirkkoisän mukaan kertoo kristityn elämästä, kristityn elämä ei ole vaaratonta. Kyse on kiusauksista ja koetuksista, joita emme voi edes välttää.

Psalmi 66 puhuu runsaasti myös eläinuhreista niissä jakeissa, jotka on katkaistu pois kirkolliskokouksen määräämässä tekstikatkelmassa: kirkkoisä Augustinuksen mukaan apostoli Paavali kertoo 1 Korintolaiskirjeen suuressa ylösnousemusluvussa 15:54-57 täyttymyksen Psalmin 66 kiitos- ja lupausuhrille: ”silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: ’Kuolema on nielty ja voitto saatu’. ’Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun pistimesi?’ Mutta kuoleman pistin on synti, ja synnin voima on laki. Mutta kiitos Jumala, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!”

Psalmi 66 on innoittanut yhtä hyvin juutalaisia kuin kristittyjä hartauteen ja ylistyslauluihin. Juutalainen oppinut Rashi muistutti vuonna 1075 jKr Tehillim-psalmikommentaarissaan, että Psalmin 66:11 uhraamisessa käytetyt heprealaiset ilmaukset (Hepr. מיחים, rasva, מוֹחַ, luuydin) kertovat juuri luuytimestä ja rasvasta.  Jumalalle annettava ylistys tulee koskettaa ihan sisimmästä alkaen koko ihmistä ja uudistaa häntä. Rashi liittyi samaan tulkintakäsitykseen kuin 700-vuotta aiemmin latinalainen kirkkoisä Augustinus. Rashi kirjoittaa Psalmista 66, että Jumalan pelottavat teot tulevat ilmi siinä, kun Jumala näyttää maailmalle mahtavuutensa kulkutautien, miekan ja nälän kautta, jolloin Jumalan vihollisten on tunnustettava valheensa ja syntinsä, koska heidät valtaa suuri pelko.   

Psalmi 66 kuvailee useita kristittyjä koskettaneella tavala, miten kovasti Jumala myös koettelee meitä, niin kuin hopeaa sulatetaan ja puhdistetaan lausuu Psalmin 66 jae 10. Kansan ja yksilöiden kovien vastoinkäymisten jälkeen Psalmia 66 laulettiin Israelissa uhripalveluksessa temppelissä ja muistettiin, että myös hopean sulamislämpötila on todella korkea, yli 960 astetta. Lämpöä ja kuumuutta pitää olla tosi paljon, jos tahtoo saada hopean sulaneeksi. Niin kuin hopeaa sulatetaan ja puhdistetaan, niin myös Jumala puhdistaa omaa kansaansa. Ikävät ja pahat kokemukset ja taistelut puhdistavat myös kuonaa pois. Erityisesti korusepät tietävät, että hopea kovettuu mitä enemmän sitä käsitellään ja siksi hopeaa täytyy välillä hehkuttaa. Jos hopea tahtoo muotoilla, sitä täytyy yhä uudestaan hehkuttaa. Hopea sulatetaan punahehkuiseksi ja pinnalle ripotellaan booraksia poistamaan kuona-aineita hopeasta. Hopea täytyy kaataa muottiin tasaisena virtana, ettei ilmaa pääsisi mukaan hopea tuotoksiin. Psalmi 66 ei kerro allegoriaa, ei kerro yksityiskohtaista kuvausta ammattitaitoisen korusepän työskentelystä hopean sulattamiseksi ja puhdistamiseksi, mutta tietää kertoa hopean sulattamisen ja puhdistamisen esimerkin avulla, ettei kerran pelastetun Jumalan kansan puhdistaminen ole päättynyt siihen kertakaikkiseen pelastushistorialliseen sovitustyöhön ja vapautukseen, joka on joskus menneisyydessä tapahtunut, vaan tämän pelastushistoriallisen teon jälkeen Jumalan työ jatkuu yhä meissä, niin että sovituksen ja armahduksen jälkeen myös me muuttuisimme yhä enemmän Kristuksen kaltaisiksi, eläisimme yhä enemmän Kristukselle, rakastaisimme Kristuksen rakkaudella elämää ylipäätänsä ja lähimmäisiämme.

Kansallisen veteraanipäivän evankeliumi - Matt. 20:25-28 - Pyhän Marian kirkko 27.4.2010 klo 13 Raasepori.  

Kansallisen veteraanipäivän tunnuksena on tänä vuonna ”Kuule tuhannet tarinat!”, ”Hör tusentals berättelser!”.

Kuule ja kerro ovat jo Raamatussa perustavia verbejä, toimia, joiden avulla voi opittu ja koettu viisaus siirtyä yhä uusille ihmisille. Kuulemisen ja kertomisen avulla eivät aina siirry pelkästään kansakunnan kovissa kohtaloissa opittu viisaus, vaan kaikki muukin voi siirtyä. Päivän evankeliumissa Jeesus opastaa siihen, mikä tulisi olla kuulemisen ja kertomisen tarkoitusperänä.

Yhtä hyvin veteraanit kuin kokonaiset kansakunnat ovat saaneet kohtalokseen kokea ruman sodan. Suomen valtion lyhyen historian aikana sisällissota, talvisota, jatkosota ja lapinsota tekivät kaikki rumaa jälkeä perheisiin ja yhteiskuntaan. Mikään näistä sodista ei ole koskenut vain sotilaita, vaan myös lapsista alkaen kaikkia ihmisiä. Kuule ja kerro, että sodat eivät ole koskaan kauniit, sodat ovat aina ihmiskunnan epäonnen ja epäonnistumisen hetkiä. Sotia pitäisi välttää paremman kuulemisen ja kertomisen avulla. Kaikki sodat hävitään, molemmat puolet häviävät riippumatta maa-alan muutoksista ja voitetusta omaisuudesta. Molemmilla puolilla rintamaa isät, äidit, mummot, vaarit, lapset – ihan kaikki ovat olleet oikeita ihmisiä. Sotatarinoissa ei saa unohtaa ihmisyyttä, jota sota aina loukkaa ja koettelee. Ihmisyyden inflaatio on tyypillinen surullinen ilmaus sodan mielialasta ja sotaan johtavasta ilmapiiristä.

Viime syksynä alkoi Suomessa voimakas muistaminen talvisodan syttymisestä, päivästä päivään mediassa seurattiin vanhan sodan kulkua, koska elämme merkkivuotta. Joskus syntyi liioiteltu mielikuva, jossa vanhaa sotaa käytäisiin nyt ikään kuin uudestaan vanhaa vihollista vastaan, mutta tämä uusi sota tapahtuisi nyt kauniimmin ja sankarillisimmin pelkissä mielikuvissa ja mediassa. En haluaisi sellaisia sotatarinoita, joista ihmisen ihmisyys hämärtyy, jossa sodan kallis hinta unohtuvat. Kärsimys oli oikeaa kärsimystä. Ihmisen kärsimys on ihmisen kärsimystä. Se kärsimys opettaa, ettei suomalaisilla eikä millään muullakaan kanssa olisi toivottavasti enää koskaan mitään sotaa mihinkään ilmansuuntaan. Olemme saaneet elää suhteellisen hyvissä oloissa Suomessa Toisen maailmansodan jälkeen. Veteraaniemme kärsimykset ja suunnattomat uhraukset ovat tehneet mahdolliseksi hyvät edellytyksemme ihmisarvoiseen elämään Suomessa. Näiden hyvin edellytysten suojaaminen on myös veteraaniemme työn kunnioittamista.

Veteraanit ja sotien sukupolvi pienimmistä alkaen tarvitsevat ja ovat kunnianarvoiset aitoon kuulemiseen ja tuhansiin tarinoihin, joissa he ovat itse kohtalon kokijoita – ei niin, että heitä hyväksikäytettäisiin mielikuvien rakentamiseen uusia viholliskuvia varten, ihmisyyden inflaatiota varten.

Jeesus puhui evankeliumissa uudenlaisesta vapaudesta, jossa me emme asetu kansana, rotuna, kulttuurina, emme missään nimessä muiden ihmisten yläpuolelle, muita vähättelemään, muiden herroiksi, vaan suurin palvelee, suurin tekee hyvää, suurin rakentaa parempaa elämää ihmisryhmien ja kansojen välillä. Ylpeytemme on siis jalo mieli, rauhantahtoisuus ja keskinäinen vastuuntunto. Yläpuolelle asettuminen, muita vähättelevä asenne, ei ole tervettä tarinointia omasta isänmaallisesta arvostuksesta, kansallisen suomalaisen kielen ja kulttuurin arvostuksesta, vaan pikemmin päinvastoin alkukantaista pelkoa kansallisen kielen ja kulttuurin kyvyttömyydestä selviytyä sekä sen mukaisista uhkakuvista.

Kun asetumme rakastaen ja arvostaen toisen rinnalla omassa maassamme ja globaalisti, saamme samanaikaisesti tuntea ja luottaa, että Jeesus Kristus on Herramme ja Vapahtajamme, joka varmasti suojaa ja kuljettaa elämäämme. Jeesus ei aloita sotia, vaan ihmisen ahneus ja julmuus. Hyvän yhteiskunnan ja rauhan rakentaminen syntyvät kiitollisuudesta ja kunnioituksesta vanhojen ja menneiden sukupolvien kohtalolle, kiitoksesta heidän tuhansille kertomuksille, niin että haluamme kasvaa pikemmin viisauteen ja kunnioitukseen vapauttamme ja hyvinvointiamme kohtaan näiden kertomusten avulla kuin uhmakkuuteen.

4. sunnuntai pääsiäisestä – Cantate – 2.5.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko Raasepori.  

Evankeliumi Joh. 16: 5-15
Jeesus sanoi:
"Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.
Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa."

Saarna

Johanneksen evankeliumin 16 luku on Jeesuksen pitkä rukous ja puhe opetuslastensa puolesta, jotka joutuvat ongelmiin vallitsevan uskonnollisen vallankäytön kanssa, heitä erotetaan synagogista, jotkut luulevat jopa tekevänsä pyhän palveluksen Jumalalle, kun surmaavat näitä opetuslapsia. Sellaista vaikeutta varten Jeesus rohkaisee, että Jeesus on kyllä poissa, mutta Jumalan lapset eivät ole yksin. He saavat Jeesuksen lähettämän Pyhän Hengen puolustajaksi, ikään kuin parhaaksi asianajaksi, puolustusasianajaksi, tueksi ja voimaksi noissa ikävissä kamppailuissa.
Pyhä Henki paljastaa synnin, paljastaa ihmisten epäuskon Jeesukseen. Uskonpuhdistaja Martti Luther saarnasi oivaltavasti tuosta Jeesuksen sanasta näin: ”Pyhä Henki ei alistaa maailmaa alaisekseen haarniskoin, asein ja muulla maallisella vallalla, vaan hän panee käytäntöön suullisen sanan, saarnaviran, ja se on Jumalan sana: Jumalan sana on juuri se Kristuksen lähettämän Pyhän Hengen sana; Jumalan sanan on mentävä halki maailman ja käytävä maailman kimppuun”.

Jeesuksen sana epäuskon synnistä ei ole sanottu Kymmenen käskyn vaatimuksia vastaan, vaan myös Jumalan käskyt vaativat sydämen uskoa. 2000-luvun tyypillinen harhaoppi on kristikunnassa, että uskottelemme uskoa ilman Raamattua, ilman Jumalan sanaa, ilman Kymmentä käskyä. Pyhä Henki näyttää todeksi synnin, kun ihmiset eivät usko Jeesukseen, mutta tämä ilmaus ei tarkoita, etteikö Kymmenen käskyn rikkominen olisi syntiä – ikään kuin saisi elää sikamaisesti uskovaisena. Jeesuksen puhe opetuslapsille näiden tulevia vaikeita aikoja varten on hyvin paljastava ja opettava siinä, ettei Pyhä Henki vaikene synnin näyttämistä synniksi näennäisen hienotunteisuuden nimissä, vaan Pyhä Hengen saarna kohdistuu tarkasti ihmisen oikean ja väärän paljastamiseen.

Miksi? Voimme kysyä, miksi Pyhä Henki tahtoo paljastaa synnin? Jeesuksen puhe paljastaa myös sen: Pyhän Hengen päätarkoitus on kirkastaa Jeesus Kristus. Jeesusta Kristusta emme osaa ymmärtää siitä tarkoituksesta käsin, miksi hän tuli maailmaan, opetti, kärsi, kuoli ja nousi kuolleista, jos vähättelemme omaa ja ihmiskunnan syyllisyyttä. Luterilainen usko on vanhastaan ilmaissut varsin oikein, että parannus on ensinnäkin katumusta eli säikähtämistä omien syntiensä tähden ja toiseksi uskossa turvautumista Jeesuksen Kristuksen anteeksiantamukseen. Jos Pyhä Henki vaikenisi synnistä, omatuntomme paatuisi emmekä tuntisi tarvetta jokapäiväisessä katumuksessa etsiä Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Jeesus olisi ikään kuin turhaan kuollut ristillä ja turhaan noussut kuolleista, Jeesuksen merkittävyys häviäisi uskostamme, kun samanaikaisesti omatuntomme paatuisi, pitäisimme omia keksittyjä selityksiä vääryydellemme ja synneillemme yhä nerokkaampina, hyväksyttävinä. Pyhä Henki paljastaa synnin. Niin Jeesus on sanonut.

Pyhä Henki paljastaa oikean oikeamielisyyden, vanhurskauden, kun Jeesus – Jumalan Poika – on korotettu ja mennyt Isä Jumalan vierelle. Pyhä Henki puhuu siis sellaisesta vanhurskaudesta, joka kelpaa ja pätee Jumalan silmien edessä Jumalan tuomioistuimella. Tämä vanhurskaus on ihan jotakin muuta kuin poliittinen tai filosofinen saivartelu hyvästä elämästä: kyse on kelvollisuudesta tai kelvottomuudesta Kaikkitietävän, kaikkivaltiaan Jumalan forumilla taivaallisella tuomioistuimella. Jumalan Poika on siellä tuomioistuimella Jumalan lasten vanhurskaus, joka kelpaa syntisen armahdukseksi.

Pyhä Henki paljastaa tämän maailman pahojen valtojen tuomion. On aivan varmaa, että tämän pahan maailman ruhtinas ja ruhtinaat eivät tykkää siitä, että Pyhä Henki paljastaa heidän turmiollisuutensa. Pyhä Henki paljastaa maailmallisen vallan ja maineen väärämielisyyden.

Jeesus kertoo Pyhän Hengen varsinaisen tarkoitusperän ja tehtävän: Pyhä Henki kirkastaa Jeesuksen. Pyhä Henki ei puhu omissa nimissään, vaan hän puhuu ja saattaa Jumalan lapset puhumaan sitä, minkä Pyhä Henki saa Jeesukselta.

1990-luvun puolessa välissä menin eräänä vapaana pitkäperjantaina Helsingin tuntumaan, jotta voin katsoa Kanadasta Suomeen saapunutta uusinta hengellistä intoilua. Ihmiset kaatuilivat ikään kuin Pyhän Hengen nimissä, ihmisille saarnattiin rahan lahjoittamisen vaatimuksista. Ihmisille huudettiin hypnoottisesti ”Enemmän Henkeä, enemmän Henkeä”. Mielestäni tapahtuma oli joko epätervettä sielullisuutta tai pahan hengen toimintaa. Kanadalainen profeetta moitiskeli, että luterilaisuudessa puhutaan liian paljon Jeesuksesta ristiinnaulittuna ja ylösnousseena, syntien anteeksiannosta, vaikka he tahtoisivat Pyhä Hengen vallassa jättää nuo asiat opin alkeisiin ja edetä suurempiin asioihin. Tuollaista harhaoppia esiintyy yhä kristittyjen nimissä. Jeesus opetti Johanneksen evankeliumin 16 luvussa terveen kristillisyyden tuntomerkiksi, että Pyhä henki kirkastaa Jeesuksen. Pyhä Henki ei puhu omissa nimissään, vaan Hän puhuu ja saattaa Jumalan lapset puhumaan sitä, minkä Pyhä Henki saa Jeesukselta. Pyhä Henki ei koe ongelmaksi Jeesusta, Pyhä Henki ei vähättele tai työnnä syrjään Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen, syntien anteeksiannon ja sovituksen, katumuksen ja parannuksen, jokapäiväistä keskeistä merkitystä kristityn elämässä.

Uskonpuhdistaja Martti Luther päätti tämän pyhäpäivän evankeliumisaarnansa määritykseen Pyhän Hengen tehtävästä näin:
Kaikki kiertyy siihen, että Jumalan päätöksen mukaan Pyhä Henki yksin on ilmoittava ja opettava Kristusta koskevaa opinkohtaa näin: me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä Kristuksen tähden. Sen tähden Kristus lausuu loppupäätöksen: »Pyhä Henki on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani», toisin sanoen, Pyhä Henki on tekevä enemmän kuin minä, sanova selvemmin ja tuova ilmeiseksi; Pyhä Henki on kuitenkin ottava ainoastaan minun omastani ja minua julistava, ei ihmisten omaa pyhyyttä ja heidän tekojaan. Tämä on oleva se Pyhän Hengen oikea virkansa ja tehtävänsä, josta hänet on tunnettava ja jota hän lakkaamatta toteuttaa, kunnes hyvin opitaan Kristus tuntemaan.