On kuuma. On aivan saatanan kuuma. Eletään vasta toukokuun puoltaväliä, mutta helleraja on paukkunut iloisesti jo monta päivää. Lauantai. S-ryhmä on eilen treenien jälkeen  pakannut soittovehkeet Hevy Vanin tavaratilaan. Herään kahdeksalta, juon kahvit, käyn paskalla, haukkaan pari palaa leipää ja siirryn hakemaan kämpältä vielä henkilökohtaiset tilpehöörini, kapulat, hanskat ja tarvittavat työkalut. Kävelen Nikon pihalle, missä Joni jo odottaa. Olli karauttaa pian paikalle, ja lopulta Niko itse saapuu Ilkka kyydissään. Joni tervehtii heitä paljastamalla mahansa ja huutamalla "Moi moi!" He, jotka tietävät Myllykosken legendaarisen Hekkasen, voivat tästä aavistaa, kuka tulee olemaan paljon reissun huumorin keskipisteessä. Kello on noin 9.45 kun lähdemme ajamaan kohti Seinäjokea.

Ylivoimaisesti pisin reissumme tähän asti. Helle. Paahtava aurinko. Viisi miestä, yhteenlaskettu älykkyysosamäärä noin 200. Lippuriski ja erittäin hyvät mahdollisuudet siihen, että paikalle ei saavu ketään. Mahdollisuus saada puukosta keuhkoon. Erittäin monta muuttujaa, jotka voivat mennä vituiksi. Vaan ei se mitään, autossa on kylmälaukku! Tulta päin!

Joni ottaa ensimmäisen ajovuoron. Hiki alkaa virrata suurin piirtein ensimmäisestä sekunnista lähtien. Tomtom-navigaattorin epäilyttävästi virolaiselta kuulostava naisääni neuvoo reittiä, mutta haluaisi jostain syystä ajaa Vantaan kautta. "Käänny vasemmalle", nainen ohjaa. "ENKÄ KÄÄNNY!" Joni karjaisee kännisen vaimonhakkaajan raivolla. Nauramme. Hetken ajettuamme Niko toteaa, että autossa alkaa haista sukkahiki. Valitettavasti kyseessä ei kuitenkaan ole sukkamehu, nimittäin syyllinen on keikalle ottamani (ja monen keikan hiet imenyt) hihaton paitani. Jumalauta että voi pesty paita haista pahalle jo muutaman hikipisaran jälkeen! Pysähdymme ABC:lle syömään, ja päätän ihan kohteliaisuussyistä vaihtaa paitani hieman freesimpään. Käyn myymälän puolelta hakemassa neljä tölkkiä Hollandiaa, joista ensimmäinen nasahtaa auki heti matkan jatkuessa. Maistuu. Tarjoan Jonille näistä kahta, mutta mies päättää ajaa vielä Tampereelle asti ja palkita vasta sitten itsensä. Etsimme katseellamme niukasti pukeutuneita nasirullaluistelijoita tai -lenkkeilijöitä, mutta havainnot jäävät varsin olemattomiksi. Bongaamme vain yhden bikineihin pukeutuneen lenkkeilijän.

Hiki virtaa.

Evil Skull.

Invataksi vie.

Olli rupes yhen sidukan jälkeen bilettään aivan kreisinä!

Tampereelle asti päästyämme pidämme kusitauon ja vaihdamme samalla kuskia. Niko hyppää ratin taakse ja Joni naksauttaa tölkin auki. Tekee kuulemma hyvää. Otan itse toisen. Jonikin ottaa heti toisen, ja lisääkin tekisi mieli. Pidämme seuraavan tauon Parkanossa, joka muuten on Jonin synnyinkaupunki. Mies soittaa ensin äidilleen ja sitten isälleen tarkoituksenaan selvittää, mistä löytäisimme paikallisen Alkon. Kumpikaan ei aluksi vastaa ja mies muuttuu kireän näköiseksi kuin refloista kärsivä crack-narkkari. Menemme kahville, ja sillä aikaa Joni saa selville tämän kullanarvoisen tiedon. Seuraava kohteemme onkin tämän myötä selvä. Ajamme paikalle ja haemme paikallisesta K-kaupasta perinteisiä eväitä, roiskeläppiä, hampurilaisia yms. Ja bisseä, tietenkin. Hedelmiäkin ostetaan, mikä on aivan ennenkuulumatonta. Joni käy Alkossa ja palaa sieltä paperipussi kädessään ja hymy huulillaan. Pussista löytyy pullo Sorbusta ja Leijona Pastilli Shot. Eiköhän näillä keikan jälkeen viimeistellä ilta. Olli heittäytyy herraksi ja ostaa pullon erittäin hienon näköistä, 10-prosenttista ranskalaista olutta, mitä ei luonnollisesti minään matkabissenä hörpitä. Matka jatkuu. Hiki virtaa. Vanha narkoleptikko Joni nukahtaa taas kerran muutaman oluen jälkeen.

Kahvi edessä, Alko mielessä.

Tölkki auki, parempi mieli.

Taju pois, parempi mieli.

Saavumme perille noin vartin yli neljä. Niko soittaa henkilökunnan edustajalle, joka sanoo tulevansa paikalle siinä viiden kieppeillä. Syntyy ajatus nauttia jossain paikallisessa huurteinen. Arvomme ilmansuunnan, johon lähdemme kävelemään. Kävelemme pitkään ja hartaasti, mutta baarin baaria ei tule vastaan. "Vittu, täähän taitaa olla mormonikaupunki", totean. Tarpeeksi pitkälle kuljettuamme koukkaamme ja lähdemme vastakkaiseen suuntaan. Käy ilmi, että kaksi lähintä baaria olisivat olleet aivan nurkan takana, jos vain olisimme lähteneet vastakkaiseen suuntaan. Perinteistä! Astumme Palaveri-nimiseen baariin ja toteamme iloksemme, että siellä tarjoillaan tuota jumalten kultaista nektaria pakastetuista kolpakoista. Perkele kun maistuu!

Ruukku edessä, parempi mieli.

Palaamme tuopit imaistuamme pelipaikalle ja aloitamme roudauksen. Ei tule kylmä siinäkään hommassa, ja lisäksi lavan valot hohkaavat vielä aivan helvetin kuumina. Rumpuja pystyttäessä tulee suurin piirtein yhtä hiki kuin joillakin keikoilla. Baarin henkilökunta osoittautuu äärimmäisen mukavaksi, joten tunnelma on erittäin hyvä alkumetreistä lähtien. Teemme tsekin, joka sujuu nopeasti ja tehokkaasti. Rummut lätkyvät ja kielisoittimet jylisevät. Tsekin jälkeen siirrymme viereiseen El Cebo -nimiseen kebab-ravintolaan syömään, baarin piikkiin. On muuten aika helvetin maistuvat sapuskat. Kuulemme seuraavana päivänä, että kyseessä on suomalainen perheyritys, joka valmistaa kaiken itse aina kebab-lihaa myöten, eikä mitään kastikkeitakaan spruuttailla kaupan purkeista. S-ryhmä suosittelee! Ruokailtuamme siirrymme Rytmikorjaamolle tsekkaamaan majoitustilamme. Siellä ei kuulemma ole ehditty vaihtaa lakanoita edellisen bändin jälkeen, vaan eipä haittaa. Rytmikorjaamon pihalla hengailee lauma känniapinoita sieltä urpoimmasta päästä, mutta jätämme heidät omaan arvoonsa ja siirrymme kajuuttaan. Huone on entinen naisten pukuhuone, pieni ja kerrossängyillä varustettu. Ilmastoinnin humina lisää kokonaisuuteen ruotsinlaivamaista tunnelmaa. Suihku ja vessakin löytyy, tosin kuten Niko pian todistaa, WC-koppi on niin pieni että paskalla istuessa ovi täytyy jättää auki. Jääkaappi puuttuu, mutta loihdimme lavuaarista sellaisen ja laitamme ölspettereitä jäähtymään. Huoneessa on lukemistakin, mutta porkkarit puuttuvat täysin. Niitä emme saa loihdittua itse. Vaihdamme lakanat ja siirrymme punkille pötköttelemään. Kuuden ja puolen tunnin autossa hikoilun jälkeen veto on pois yhdeltä jos toiseltakin.

Ruho kyljellään, parempi mieli.

Karjalat jäähtymässä, parempi mieli.

Nautimme jäähdytetyt oluet ja alamme vähitellen elpyä. Olli kokee inspiraation kohinan kehossaan ja taiteilee vierasvihkoon sarjakuvan, joka käsittelee riipaisevalla ja pysäyttävällä tavalla huumeriippuvuuden syvimpiä syövereitä, onnen katoavaisuutta, synteettisen nautinnon perimmäistä valheellisuutta, kontrollin menetystä sekä itsepetoksen ja sisäisten ristiriitojen aiheuttamaa eksistentiaalista tuskaa. Käyttääkö ihminen huumetta vai huume lopulta ihmistä? Onko kukaan oman kohtalonsa herra ja onko vapaata tahtoa pohjimmiltaan olemassakaan? Kuuleeko Jumala? Lukekaa ja järkyttykää (ei heikkohermoisille):

K-18.

Palaamme kymmenen tienoilla Warttiin. Soiton on määrä alkaa kahdeltatoista, joten alamme tarkkailla asiakasmäärän kehitystä huolestuneina. On käynyt niin ohraisesti, että toisaalla on samaan aikaan tribuuttibändi-ilta, jossa soitetaan AC/DC-, Metallica- ja Iron Maiden -covereita. "Ne on niin eri musaa ettei ne vaikuta tähän keikkaan millään tavalla!" Väkeä saapuu varsin nihkeästi, mutta yhdentoista jälkeen alkaa tapahtua: porukkaa valuu hetkessä sisään suorastaan mukavasti, ja vieläpä vaatteista päätellen kohdeyleisöä! Fiilis alkaa nousta ja siirrymme vähitellen takahuoneeseen valmistautumaan. Energiajuomat kitusiin (ED Lemon Lightia, hyi helvetti että on muuten pahaa!), keikkapaskalla käynti ja viimeiset virittelyt, venyttelyt ja lämmittelyt. Siirrymme lauteille ja avaamme pelin jo perinteeksi muodostuneella Sepultura-introlla. Kuten arvelimme, keikasta tulee saatanan hikinen. Yleisö on hieman varautunutta, mutta vastaanotto muuttuu innostuneemmaksi biisi biisiltä. Veivaamme energiaa säästämättä ja innostun piiskaamaan tukkaa suorastaan poikkeuksellisella raivolla. Vedämme keikan aikana covereina Panteran Yesterday Don't Mean Shitin ja Sepulturan Refuse/Resistin. Etenkin jälkimmäinen saa, yllätys yllätys, lämpimän vastaanoton. Viimeisen biisin (jonka virkaa toimittaa Stone-klassikko Overtake, tietenkin törkeään ylitempoon soitettuna) veivattuamme kiitämme ihmisiä ja ryhdymme poistumaan jo lauteilta, mutta ne perkeleethän haluavat lisää! Niko kysyy, josko meidän olisi aiheellista vetäistä vielä joku biisi. "Neljä vielä!" joku huutaa. Päädymme roiskaisemaan ilmoille vielä Panteran Dominationin ja poistumme pelipaikalta. Enempään ei olisi ollut aikaakaan, sillä soiton oli määräkin loppua viimeistään yhdeltä.

Takahuoneessa fiilis on loistava. Keikasta jäi erittäin hyvä maku suuhun ja henkilökuntakin kiittelee. Ensin meille roudataan tuopit ja heti perään Jägermeisterit. Eräs yleisön edustajakin innostuu tarjoamaan meille salmaripaukut. Olemme otettuja. Vaihdan vaatteet, minkä jälkeen nappaamme tuopit kouraan ja siirrymme baarin puolelle seurustelemaan. Palaute on erittäin hyvää ja paikalliset mukavia - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Mikä helvetti siinä on, että jokaisessa baarissa täytyy olla yksi säälittävä ja todennäköisesti mielenvikainen keski-ikäinen mies, joka aloittaa kutsumatta ja pyytämättä randomeja keskusteluita jokaisen vastaantulijan kanssa, eikä osaa tai halua lukea toisen kehonkielestä ja eleistä kehoitusta painua vittuun? Kohteliaisuus ei ole kaveruuden osoitus, jumalauta. House of Rockissa oli tällainen veijari ja niin on täälläkin. Urpon keskustelunavauksetkin ovat varsin kuvaavia: "Tiedätkö mikä on oktaavi?" Jaa-a, olisiko trooppinen hedelmä, vai kenties jonkinlainen genitaalialueen tulehdus? Kaveri istuu pöydässä kuin punkki perseessä eikä puheissaan ole paikoitellen mitään tolkkua. Ilkka pyytää kohteliaasti saada olla rauhassa. Ei mene perille. Ilkka pyytää jämerästi saada olla rauhassa. Ei mene perille, urpo ryhtyy jo vittuilemaan. Jonilta kärähtää sulake ja hän ärähtää oikein kunnolla. Lopulta urpo ymmärtää yskän, käskee meidän painua takaisin Kouvolaan ja, yllätys yllätys, hakee tupakkakopista itselleen välittömästi uuden uhrin. Voi vittu mikä sankari. Mutta, palatakseni niihin mukaviin asioihin: meidän oli määrä voida tilata baarista olutta henkilökuntahintaan, mutta hakiessamme tuoppeja ne eivät maksakaan mitään. No mikä ettei! Imuroimme niin monta kuin ehdimme, kunnes on aika pilkun. Olli miettii, olisiko se 10-prosenttinen syytä vielä korkata. Kehoitan miestä säästämään, olisihan se melkoista tuhlausta moinen avata tässä vaiheessa kun tulet ovat jo mukavasti uunissa. Hän on samaa mieltä. Baari suljetaan, siirrymme pihalle. Sorbus juodaan loppuun.

Hakeudumme vielä auki olevaan kebab-paikkaan hakemaan iltapalaa (tai siis Olli ja Joni tekevät niin). Joni survoo kebabia naamaan kännisellä hartaudella kastikkeet pitkin poskia, mutta sehän ei estä kahta paikallista keski-ikäistä naista iskemästä silmiään häneen. Etenkin toisen tuijotuksesta kuvastuu häpeämätön kullinhimo. Mikä helvetti noissa basisteissa oikein on? Niko tiedustelee taksia. Rytmikorjaamolle olisi vain pari kilometriä matkaa, mutta eihän sitä känninen rokkari moiseen kävelyurakkaan jaksa ryhtyä. Tilataksia ei löydy, mutta eräs paikallinen kuski suostuu onneksi ottamaan viisi miestä kyytiin. Kouvolassahan moinen ei taida onnistua enää missään tapauksessa.

Tulet uunissa, parempi mieli.

Majoitustiloissa Joni nukahtaa yllättäen saman tien sängylle päästyään. Itse otan vielä yhden oluen. Ilkka kaivaa paperipussista Pastilli Shotin, ottaa ryypyn ja toteaa heti perään: "Vittu, pitiks tääkin nyt vielä avata." Piti näemmä. Tankkaan reilusti vettä. Siirrymme kaikki lopulta yöpuulle. On kuuma. Ensin kuorsaa Joni, sitten kuorsaa Niko ja sitten kuorsaa Ilkka. Minä ja Olli olemme sivistyneempiä ja olemme hiljaa. Uni jää vähäiseksi ja pinnalliseksi. Milloin joku käy kusella, milloin Niko rojahtaa yläpunkalta alas ja milloin joku käy tupakalla. Olemme kasanneet likaiset lakanat kuudennelle punkalle, ja Joni löytää itsensä jossain vaiheessa niiden keskeltä. Niko ja Joni puhuvat jotakin, jolloin Ilkka toteaa: "Olkaa nyt vittu hiljaa!" Lopulta muutaman tunnin makailun jälkeen Jonin saamat puhelut herättävät aamulla koko miehistön. Olo ei ole erityisen freesi, joskaan ei darrainenkaan.

Seuraavasta päivästä vielä muutama kuva. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, eli näissähän on vielä vähintään 4 000 sanaa. Pitkä tarina, eikö?

Aamupaska, parempi mieli.

Yo, 'sup niggas! Straight-up ballin', BIATCH!

Ja basisti nukkuu taas. Pullo pysyy koko ajan pystyssä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Over and out.