Torvi, Lahti
17. 5. 2007

"S-ryhmä palaa kaapin päälle."

Teksti: Janne

Jaahas, että keikalle pitäisi taas lähteä. No mikä ettei, tuleepa nähtyä samalla Lahden legendaarinen Torvi ja vieläpä ihan sisäpuolelta. Saadaan myös vietyä Sir Ilgarilta keikkaneitsyys tässä kokoonpanossa. Toisaalta takaraivossa piilii pelottava ajatus: olemme taloudellisesti omalla vastuulla, ts. lipputulojen varassa, eli mitä jos paikalle ei tule ketään? Loppuuko into koko keikkailusta? Laskeeko kyrpä otsassa ikinä? Viime aikoina on ollut niin vittumaisia ja tyhjänpäiväisiä keikkakokemuksia, että motivaatio illan vetoa varten on jokseenkin vaatimaton, ainakin allekirjoittaneella. Nytkin menemme paikkakunnalle jossa meistä ei kukaan ole kuullut, ja kaiken lisäksi on vielä torstai, tuo viikonpäivistä viheliäisin. Toisaalta heitämme reissun The Serpent Sun -orkesterin mainioiden kuomien kanssa, joten älykkyydestä ja korkealentoisesta huumorista ei ainakaan tule olemaan puutetta.

SS:n miehet tarjoavat käytettäviksemme suurimman osan illan laitteistosta, joten emme joudu treenikämpällä kovinkaan suuren roudausoperaation puristukseen. Mukaan lähtevät vain kitaranupit ja -efektit ym. tilpehöörit, rumpupellit, -pedaalit ja virveli ym. sekä Jonin Peavey-bassokombo. Tähän väliin retorinen kysymys: kuka vittu sai päähänsä asentaa 500 kiloa painavaan ja Korvatunturin kokoiseen laitteeseen yhden ainoan kantokahvan? Tämä kysymys on noussut ilmoille joka ainoa kerta kun kyseistä helvetinkonetta on jouduttu johonkin siirtelemään. Onneksi sen takuuaika on jo umpeutunut, joten siihen voi surutta asentaa uudet kahvat ja pyörät alle – ainakin teoriassa. Saa nähdä, eteneekö prosessi ikinä puhevaihetta pidemmälle. Anyway, Niko on juuri äskettäin mennyt ostamaan itselleen Chevy Vanin, mutta kerrankin kun kuljetuslogistiikka on kaikin puolin kunnossa, tavaraa tulee mukaan minimaalisen vähän. Voin tässä ja nyt lyödä vetoa, että kun seuraavan kerran lähdemme liikkeelle täyden varustelun kera, Chevy ei syystä tai toisesta ole käytettävissä. You’ll see. Noh, ainakin koko miehistö mahtuu yhteen autoon.

Suuntaamme kohti Koriaa, tuota Suomen Chicagoa, tarkemmin sanoen kohti SS:n treenikämppää. Matkalla poimimme kyytiin kyseisen orkesterin soolokitaristin Jamin. Kaikki puheet keikkabussin älyä rappeuttavista vaikutuksista osoittautuvat taas todeksi, ja vitsien taso liikkuu jossakin paskan ja vielä paskemman välimaastossa. Etenkin Olli osoittaa kykenevänsä ajatteluun, joka vaatii ilman aivovauriota syntyneeltä ihmiseltä todellisia ponnistuksia. Toisaalta, kuten Ilkka osuvasti huomauttaa, vitsit joissa on jokin punchline ovat ihan paskoja – niitä kuunnellessahan joutuu ajattelemaan.

Saavumme Korialle ja vähän aikaa paikalliseen ilmastoon totuteltuamme alamme siirtää SS:n laitteistoa ulos kämpältä lastausta varten. Suurin osa orkesterin miehistöstä saapuu myös paikalle. Olemme kuulleet, että varsinaisena keikka-autona toimii Manu Holapan, tuon miksaajien kuninkaan kahdeksanpaikkainen bussi. Luonnollisesti odotamme miehen kaahaavan paikalle jollakin pikkubussin rämällä, mutta nurkan takaa saapuukin auto joka vain jatkuu ja jatkuu. Helvetti, sehän on kunnon bussi! Suuren maailman meininkiä. Lastaamme laitteiston sekä pihalta että Chevyn perältä auton takaosan tavaratilaan, jonne kaikki mahtuukin varsin kivuttomasti. Kiipeämme itse kyytiin ja matka kohti pahamaineista Lahtea alkaa.

Reissu sujuu jälleen älykkäissä merkeissä. Aivoriihi jakautuu kahteen leiriin, joista toisen muodostavat allekirjoittaneen lisäksi Olli ja Ilkka. Puhumme mm. pornosta ja perversioista, death metal -vokalisoinnista sekä jälleensyntymisestä. Viimeksi mainittuihin filosofisiin pohdintoihinkin saamme liitettyä mm. hevosen raiskaamaksi joutumisen. Siitä ei tässä sen enempää. Pysähdymme huoltoasemalle ostamaan eväitä. Itsehän en mitään tarvitse, sillä olen roudannut mukaani neljä viipaletta kuivahkoa ruisleipää ja purkin tonnikalahiutaleita vedessä. Näin syö mies, saatana! Muut ostavat perinteisiä matkaeväitä: lihapiirakoita, nakkeja, Saarioisen roiskeläppäpizzoja sekä tietenkin olutta. Ilkan ruokajuomaratkaisu kuitenkin nöyristää kaikki – mies ostaa ja kumoaa kurkkuunsa litran piimää. Ei voi kuin nostaa hattua.

Saavumme Lahteen ja alamme siirtää laitteistoa Torveen. Kaikessa karuudessaan varsin rock-uskottava paikka, täytyy myöntää. Pystytämme rummut ja vahvistimet lavalle ja ryhdymme tekemaan soundcheckiä. SS soittaa ensimmäisenä, joten me teemme ensin oman tarkastuksemme ja he sen jälkeen omansa. Manu toimii tietenkin miksaajana, vaikka alun perin oli puhetta, että bändit miksaavat toistensa keikat. Voitaneen olettaa, että ratkaisun muutos on oikea. Soundcheckin jälkeen onkin aika taas tappaa aikaa ja katsella kuinka kellon viisarit liikkuvat aina kaksi askelta eteen ja yhden taakse. Tiivistetysti: keikan alkamisen odottelu on aina totaalisen perseestä. Muutaman tunnin aikana ehtii puhua paljon paskaa. SS:n on määrä aloittaa oma vetonsa puoli kahdentoista kieppeillä, mutta tupa on siinä vaiheessa vielä melko tyhjä, joten aloitusta lykätään hieman. Porukkaa alkaa kuin alkaakin vähitellen valua sisään, joukossa mm. Loiskeen heviveljekset. Lisäksi baariin astelee joku ulkomaalainen, tummahipiäinen rastapää. ”Ei taida reggae-mies tietää mitä tulemaan pitää”, ajattelen. Puolen yön tienoilla kuritus voi vihdoinkin alkaa. Käärmeryhmä on jälleen kerran vakuuttava – soitto rullaa pehmeästi ja tarkasti ja laulajakitaristi Sampan lavakarisma täyttäisi helposti isommankin salin. Ajattelin ennen keikkaa rastapään ottavan ritolat jo ensimmäisen biisin aikana, mutta kilin kellit, mieshän diggailee ihan kybällä!

SS:n lopetettua on meidän vuoromme nousta lauteille. Omat kamat vain nopeasti pystyyn ja mylly pyörimään. Tällä kertaa emme viitsi edes käyttää alkunauhaa, vaan aloitamme suoraan ja vailla liukasteita tai esileikkejä. Suorituksessamme on energiaa, Ollikin viettää suurimman osan ajasta uhmakkaassa haara-asennossa ja hiukset liehuvat, vaikka tukan määrä onkin Teemun lähdettyä vähentynyt. Omalta osaltani tekninen suorittaminen menee vähän niin ja näin, Antin rumpukonfiguraatio on kuitenkin sen verran kaukana omastani että käsivarsien ja ranteiden luontevan asennon löytäminen on vaikeaa. Todisteena tästä toimivat mm. Drug Slutin täysin päin persettä menevät tuplabasaritykitykset ja keikan aikana oikean käteni etusormeen kehittyvä valtaisa rakkula. Noh, fiilis ratkaisee ja hyvä niin. Ilkkakin suoritutuu ensiesityksestään varsin hyvin, vaikka mikkipiuha pätkiikin aina välillä. Lavalla tulee taas aivan saatanan kuuma, paidassani on keikan lopulla tuskin neliösenttiäkään kuivaa pinta-alaa, kuten myös kalsareissani. Yllätyksekseni rastamies diggailee meitäkin, ja saamme muutenkin hyvää palautetta. Keikan jälkeen itselläni on nestehukka ja hapenpuute sitä luokkaa, että tajun lähtö ei ole kovinkaan kaukana. Kylmä olut ei ole ehkä koskaan maistunut ja tuntunut niin virkistävältä. Siitä pääsemme nauttimaan erään aasialaisen naisen tarjotessa koko orkesterille kierroksen. Mikä ettei! Myöhemmin hän tarjoaa muutakin, nimittäin Jonille tytärtään, joka on myös paikalla. Siis mitä vittua? Tällaiseenhan voisi tottua. Tai sitten ei.

Lopulta on aika kerätä roippeet takaisin autoon ja suunnata kotia kohti. Kello on aamu kolmen tienoilla ja aurinko alkaa vähitellen nousta horisontin takaa. Siirtyessämme Korialla takaisin Nikon Chevyyn Jonilla taas aurinko laskee ja mies sam... anteeksi, miettii Ollin olkapäätä vasten. Sympaattista. Tai sitten vastenmielistä, päättäkää itse. Treenikämpän pihalla hänen huuliltaan kuuluvat kohtalaisen epäselvästi sanat ”roudatkaa työ”. Rankkaa hommaa tuo mietiskely.

ENDUT!

HOCH HECH!