Wasteland-sessiot, osa 5
18. 10. 2006

Teksti: Janne

Keskiviikko 18. 10. 2006. Laiska päivä, paskoja jätkiä. Seikkailu kääntyy viimeinkin uusille urille: kielten lukumäärä laskee kahdella, mutta paksuus kasvaa moninkertaiseksi. Miesten psyyket ja kognitiiviset toiminnot puolestaan taantuvat edelleen, mikäli se on edes mahdollista.

Pääsen yliopistolta kello 15:45 ja Niko saapuu hakemaan minut suoraan Anjalan kirotuille joutomaille, jossa herrat Järvetsalo ja von Pétas jo odottavat. Laitteiden kokoaminen sujuu ennätysvauhdilla, homma muistuttaa melkein F1-kilpailujen varikkotoimintaa. Kuuntelemme tähänastisia  aikaansaannoksiamme. Pohjakitarat kuulostavat ainakin melkein valmiilta, mutta kaikki biisit täytyy kuunnella vielä kuulokkeiden läpi asian varmistamiseksi. Natsi ei anna armoa, vain ruoskaa ja nyrkkiä. Finnische Schweine! Scheiße, Scheiße!

Kitaramiehet heittäytyvät laiskoiksi ja Joni pistetään viimeinkin töihin, paitsi että ensin täytyy loihtia Peaveyn mystillisestä mustasta arvoitusten laatikosta jonkinlaista soundia ulos. Ryhdymme toimeen,  peilit rämisevät ja astiat vaihtelevat paikkaa Jonin kaapeissa. Soundista saadaan kelvollinen, jyräkkä mutta kuitenkin terävä. Minä ja Niko olemme mahdollisimman metallisen soundin kannalla, Joni taas vaatii pehmeyttä, joten lopputulos on näiden kahden ääripään välissä. Uusimalla basson kielet soundista saataisiin tietysti optimaalinen, mutta pihiä paskojahan tässä ollaan. Liian munatonta pihinää ei kuitenkaan voi missään tapauksessa kelpuuttaa, sillä Veinsissä on kohtia, joissa rummut ja basso pauhaavat mutta kitarat ovat hiljaa. Näissä kohdissa pitää olla kiveksiä. Cojones, hombre!

Mutta katso: homma kusee! Mikitämme bassocombon, mutta äänitteen soundi rätisee kuin laktoosi-intolerantti meijerin koemaistajaisissa. Poistamme combon ritilän ja kaiken ympärillä mahdollista rätinää aiheuttavan irtaimiston, säädämme laitteita, pelaamme mikkien kanssa, mutta piereskely ei lopu. Basson aktiivielektroniikan paristo ei ole loppu, basarimikissä ei pitäisi olla vikaa, johdot ovat kunnossa. Emme vielä tänä päivänäkään tiedä, mistä rätinä johtuu, mutta onneksi ongelmaan löytyy lopulta ratkaisu: heitetään mikit hiuksista vittuun ja ajetaan soundi suoraan combon line out -rööristä pöytään. Kyseistä mahdollisuutta ei kukaan tule edes ajatelleeksi, ennen kuin alamme puhua Jonin pienen treenicombon mahdollisesta käyttöönotosta. Olemme ääliöitä, mutta sehän ei ole mikään uutinen.

Tässä vaiheessa  kaikilla on nälkä, joten tilaamme pizzat. Niitä odotellessa kuluukin sitten tovi jos toinenkin, emme ilmeisesti ole ainoita asiakkaita. Niko ottaa illan kuluessa puheeksi Yngwie Malmsteenin Suomen-keikan, johon Ollin reaktio on kutakuinkin seuraavanlainen: ”Vittu mie voin maksaa siitä ettei tarvi mennä sinne!” Mies näyttää jossain vaiheessa Youtubesta aiheeseen liittyvän kaikkien aikojen kitarademonstraation. Naurattaa ihan helvetisti, loistavaa settiä!

Koko ilta ei kuitenkaan mene ketsuppipullan mutustamiseksi ja ölinäksi, vaan Joni pääsee lopulta jopa töihin kiinni ja alkaa murjoa narulle Path of Needlesiä ja Veinsiä. En nyt muista, kuinka hyvää jälkeä niihin saatiin, mutta ainakin Veins taisi jäädä vielä kesken.

Että tällaista tällä kertaa. Seuraavaksi käymme asiaan alustavien puheiden mukaan maanantaina (voiko näin hidasta työskentelyä edes kutsua työskentelyksi?), optimistisena tavoitteenamme saada enemmän bassoa narulle. Joni, the pressure is on you. The Nazi has no empathy.