Saturday Night Metal Fever
22. 7. 2006

"Tulen katumaan tätä koko loppuelämäni"

(Huom: High Hypnoticin näkemys tapahtumien kulusta löytyy täältä)

Teksti: Janne

Herään tyypilliseen roudauskeliin: vettä sataa hiljakseen ja taivas on masentavan tumma. Näin tuntuu käyvän lähes joka kerta (varmaankin yhdeksän kertaa kymmenestä), kun valmistaudumme keikkaan. Näin on ollut aina Evidence-bändin ajoista lähtien. Minä ja Niko siis kontrolloimme Suomen säätä. Miten helvetissä se on mahdollista, en tiedä.

Puolen päivän aikoihin Kouvolasta saapuu valtava kananpojan värinen pakettiauto sekä joukkue, johon kuuluvat Manowar-mies Niko, paroni ja rattopoika Olivíer von Pétas, illan miksaajana toimiva, Myllykosken aatelissuvun vanha hiihtäjälupaus Jani Huusari sekä roudari extraordináire Tumppi Loiske. Miehet ovat ryöstäneet Kouvolan (lue: Huusarin) Musiikista PA-laitteet ja jatkavat rikosaaltoaan treenikämpällämme. Autossa on tilaa hävyttömän paljon, joten lastaus sujuu hämmentävän helposti. Ryöstösaaliin poimittuamme jatkamme kohti Myllykosken pahamaineisen alamaailman korruptoituneinta keskipistettä, crack-luolana ja miesporttolanakin tunnettua High Hypnoticin treenikämppää. Kylmä hiki kihoaa otsalle, tärisevät sormet hivelevät katkaistun haulikon viileää terästä. Nyt ei ole varaa tyriä, nämä seudut ovat päätyneet monen varomattoman ryöstäjän viimeiseksi leposijaksi. Nämä ihmiset eivät tunne armoa eivätkä varsinkaan sääliä. He omistavat poliisin ja kaupungin johtoportaan.

Tervehdimme kolmea viidesosaa HH:n miehistöstä ja aloitamme saman tien roudauksen. Auto osoittautuu taas perverssin tilavaksi, ei tarvitse pelata yhtään 3D-Tetristä. Tilaa olisi vaikka jumalauta Marshall-muurille. Olemme hämillämme. Onko auton sisätiloissa musta aukko vaiko peräti kosminen madonreikä? Sielua kylmää. Ehkä olemme tekemisissä mustan magiikan kanssa. Reissumiehen tie vie seuraavaksi kohti Mäkitupaa. Matkalla kuulemme radiosta jonkin Esa Pakarisen vanhan jollotuksen pohjalta tehdyn rap-biisin. Mitä vittua? Olemmeko huomaamattamme nauttineet LSD:tä? Onko Matrixissa virus tai pahemman luokan bugi?

Perillä alkaa sairas roudaus ja kamojen pystytys. Karua-miehet tosin pääsevät nauttimaan rokkistaran elämästä ja saapuvat vasta keikalle. Tavaraa on runsaasti ja lavakapasiteetti rajoitettu. Lava on kuitenkin syvyyssuunnassa isompi kuin muistin, uskokaa tai älkää. Bållsin rumpuarsenaali on onneksi siinä määrin kompaktimpi kuin allekirjoittaneen (hänen ei siis ilmeisesti tarvitse kompensoida penistään), että viisihenkiset orkesterit mahtuvat rajoitteista huolimatta kokonaan lavalle. Tunnelma on tiivis, lähes homoeroottinen. Alamme vähitellen tehdä myös soundcheckiä sekalaisella miehityksellä. Bålls toimii kannuttajana, Soulwoundin kitararykmentti omissa tehtävissään ja minä pahoinpitelen taiteilija-sulttaani Järvetsalon vanhaa Squier-bassoa. Historian siipien havinaa! Sulttaani itse on häissä. "Ai omissaan?" kysyvät HH-miehet. Jossain vaiheessa mAttitude siirtyy basson varteen ja minä puolestani rumpujen taakse. Niko pelottelee baarin asiakkaita äänellään, koska varsinaisia laulajia ei ole paikalla. Häpäisemme vanhan Sabbath-klassikon Symptom of the Universen useaan kertaan. Anteeksi.

Mäkitupa on tunnetusti miksaajan helvetti. Paikan rakenne ja ilmeisesti varsinkin esiintymisalueen ja varsinaisen baarialueen välinen "oviaukko" aiheuttaa ongelmia. Jotain asioiden tilasta kertoo se, että virvelikanavan mykistäminen ei kuulu vaikuttavan mihinkään. Overhead-mikrofoni todetaan täysin tarpeettomaksi, mutta se jätetään lavalle pro-vaikutelman vuoksi. Toivomme, että yleisö korjaa tilannetta - läski tunnetusti demppaa. Suurimman ongelman aiheuttaa varsinaisen laulumikrofonin tolkuton kiertäminen. Kokeilemme kaikenlaisia ratkaisuja, mutta vinkuminen on ja pysyy. Liikaa mikrofoneja liian tiiviissä rykelmässä. Toteamme, että laulajat todennäköisesti kuitenkin huutavat siinä määrin kovempaa kuin Niko, että kanavaa voi pitää toivottavasti hieman pienemmällä.

Kello alkaa lähennellä muistaakseni jo kuutta (vai ylittikö se jo kuuden, ei näitä kukaan muista) ja muusikot alkavat osoittaa nälän oireita. Aamulla nauttimani pelkkä kahvikupillinen tuntuu kieltämättä sulaneen jo aikoja sitten ja fyysinen heikotus on tosiasia (psyykkinen puolestaan jatkuvaa). Hajaannumme. Niko, Olivíer, Jani ja minä siirrymme Herkkulekseen. Iltapäivälehden otsikko käsittelee jonkun iskelmälaulajan ratista käryämistä. Sitaatti "Tulen katumaan tätä koko loppuelämäni" kalskahtaa pahaenteisesti. Siirrymme Myllykoskelle. Nikon residenssin pihalla new age -korituolissa istuu norjalaisen ukkosenjumalan näköinen likainen hippi. Teemuhan se siinä. Myös sulttaani Järvetsalo ilmestyy näköpiiriin, puvuntakki ja kauluspaita levällään. Sulttaani todellakin. Oli kuulemma pakko poistua häistä viskien ja konjakkien ilmestyttyä pöytään. Niko ja Jani käyvät saunassa ja Teemu puolestaan katoaa talon yläkertaan ääntään availemaan. Jylinä on helvetillinen. Taivaalle kerääntyy ukkospilviä, maa halkeilee ja oravat tippuvat puista.

Pääsemme lähtemään vasta yhdeksän jälkeen, ja muut orkesterit odottelevat jo Mäkituvassa. Yleisöä valuu paikalle yllättävän nopeasti ja kello lähentelee kymmentä. Backstage-tilat eivät ole esiintyjien lukumäärän vuoksi käytettävissä, bäkkärin korvikkeena toimivan sivuhuoneen lattialla on paskaa (siis kirjaimellisesti) ja vessoihin ei saa valoja. Mikään edellämainituista seikoista ei kuitenkaan vituta, vaan fiilis on korkealla. Viimeiset äänikokeilut suoritetaan nopeasti. H-hetken lyödessä Niko spiikkaa lavalle illan ensimmäisen aktin. Karua! Bändin aloittaessa allekirjoittaneella menee sylki väärään kurkkuun. Aiemmin niin rauhallisen näköiset veikkoset louhivat raivolla ja tukat heiluen ja eturivin yleisö näyttää viikkokaupalla nälkää kärsineeltä amfetamiinipäiseltä gorillalaumalta, jonka keskelle on heitetty yksi banaani. Basisti onnistuu katkaisemaan A-kielen parin ensimmäisen biisin aikana ja vielä sormin! Soitto jatkuu kuitenkin ilman kuuluvia tai näkyviä ongelmia. Varsin vakuuttavaa toimintaa, etenkin lavadebyytiksi. Janin loihtima lavasoundikin pelaa kuin unelma.

Miesten paahdettua settinsä loppuun kollektiivi High Hypnotic siirtää oman laitteistonsa lavalle ja valmistautuu vetoonsa. Niko spiikkaa taas bändin lavalle ja yleisö ei lämmittelyä vaadi. Ovatkohan he nauttineet alkoholia? Bändi on valinnut alkunauhakseen Ritari Ässä -tunnarin. Repeäminen on tosiasia. Don't Hassel the Hoff! HH:n lavakarismasta ei jää taaskaan epäilystä, miehet ottavat lavan kuin tanskandoggi ranskanpuudelin. Bålls vasaroi murtuneella sormella, hiki lentää ja bändi ei armahda. mAttitude onnistuu lavan puolta vaihtaessaan Spinal Tap -henkisesti potkaisemaan Ezan kitaralaitteistosta virtapiuhan irti. Asia korjataan kuitenkin jo seuraavaan biisiin mennessä. Bålls hikoilee kuin mafiapomolle narahtanut vasikka ja itseäni alkaa hirvittää. Hell Awaits! Yleisön puolella pitti pyörii niin terhakkaasti, että tuolit kaatuvat ja lasinsirut lentelevät. Odotan huolestuneena, koska joku tulee viheltämään pelin poikki, mutta niin ei onneksi tapahdu. Viimeisenä numeronaan orkesteri esittää Pantera-laulelman nimeltään Hellbound, jonka jälkeen S-ryhmän on aika valmistautua. Kuvausekspertti Jushi tarjoutuu napsimaan meistäkin kuvia. Totta munassa, miehen kuvat tunnetusti kusevat oman Samsungimme päälle.

Saamme laitteemme lavalle, tosin joudun asettelemaan peltini varsin mielikuvituksellisesti. Se ei kuitenkaan haittaa, kunhan muistan katsoa mihin lyön. Bållsin Rautakobrat tuntuvat hieman vierailta, mutta en anna senkään häiritä. Yleisö örveltää jo malttamattomana. Nopeat kokeilut ja pois lavalta. Tumppi spiikkaa meidät lavalle arvokkaasti sammaltaen ja Alan Silvestrin klassinen Predator-tunnari alkaa soida miehekkäästi mutta vienon eroottisesti (lukekaa tämä).

Jostain syystä minua ei jännitä missään vaiheessa yhtään, eikä ilmeisesti juuri muitakaan. Ehkä se johtuu intron tuttuudesta, valmistautumisen kiireettömyydestä tai mistä lie, mutta Teemu on joukostamme ainoa, jota jännittää. Siirrymme lauteille sovitulla hetkellä ja poimimme instrumenttimme. Jostain kuuluu alkunauhan lähes kokonaan peittävä helvetinmoinen humina, joten kielisoittajat myöhästyvät sovitusta alkurajähdyksestä. Kirottua! No, Pathologicalin pyörähtäessä käyntiin ei vituta yhtään. Hanat ovat auki alusta lähtien, tukat liehuvat ja yleisö liekeissä (lue: kännissä). Pitti pyörii ja hämmästyksekseni yleisö jopa huutaa biisien sanoja.

Kolmannen, Drug Slut -nimisen veisun aikana Joni heittäytyy (ilmeisesti Anjalankosken Sanomien lanseeraaman "Soulwind"-nimen innoittamana) progemieheksi ja alkaa soittaa ensimmäisen säkeistön riffiä kaanonissa. Niko kuitenkin luotsii miehen nopeasti pois karikosta. Puhtain paperein en minäkään pääse - tottumattomuus tuplapedaaleihin ja akselin luomaan tuntumaeroon vasemmassa pedaalissa (seli seli) kostautuu allekirjoittaneelle vasemman jalan rytmittömyytenä ja ponnettomuutena, kuuluvimmin Divine Scumin tuplabasariosuuksissa. No, onneksi yleisö on kännissä ja meininki katossa, joten kukaan ei ainakaan tule vittuilemaan. Lavalla on kuuma kuin Saharassa ja happea rajoitetusti. Hiki roiskuu ja haisee. Kunto kuitenkin kestää. Setti louhitaan loppuun, ja kansalle tarjotaan mahdollisuutta pyytää lisää. Hehän pyytävät. Hullut.

Tarjoamme heille pisimmän biisimme, eeppisen Interventionin ja Stone-klassikon nimeltään Overtake tarkoituksellisesti reippaaseen ylitempoon soitettuna. Sitten on aika lopettaa. Baarissa soiva Peer Günt kuulostaa yhtäkkiä kovin hitaalta.

Palauduttuamme ja oltuamme sosiaalisia vähän aikaa ja yleisön valuessa ulos baarista ryhdymme purkamaan laitteistoa. Kamat laitetaan nippuun, mutta ne päätetään hakea vasta seuraavana päivänä. Kello on paljon ja rock-glamourista ei näy merkkiäkään. Missä on limusiini ja kokaiini? Missä poreallas? Miksi kukaan ei ole ottamassa minulta poskeen?

Kysymykseni jäävät retorisiksi.