Rytmi-Katti, Kouvola
14. 12. 2007

"Vittu, leopardi."

Teksti: Janne

Paluu Kattiin? No mikä ettei! Tätä onkin odotettu, sillä mieluisimpien keikkojen listaamme kuuluu juuri samaisessa paikassa viime helmikuussa suoritettu rykäisy. Lisäksi paikka kuuluu ehdottomasti suosikkilavoihimme; sekä soittofiilis että yleisön meininki ovat siellä yleensä kohdillaan. Mukanamme ovat kollektiivit Dead of Night ja The Zombi, Lappeenrannan metropolista molemmat. Soitamme kaikki brutaalia (The Zombi aivan vitun brutaalia) hevanderia, mikä antaa aihetta odottaa illalta suurta älyn säkenöitiä ja vision sokaisevuutta - neroutta, etten sanoisi.

Olli saapuu noutamaan minua Kouvolasta 16:15. Tarkoitus on päästä viiden aikoihin laittamaan kamoja nippuun, ja sitä ennen täytyy kipaista hakemaan Kouvolan Musiikista uusi vivelikalvo. Edellinen nimittäin saavutti juuri sopivasti kenraaliharjoituksissa sen maagisen tilan, jossa jokainen isku kaivaa kalvon keskelle monttua kuin lapio paskakasaan. Treenikämpällä toiminta on varsin tavanomaista, eli tavaraa puretaan ja aivan käsittämättömän paskaa läppää heitetään, taas kerran. Miehistöstä vain Joni puuttuu paikalta, sillä mies on, omituista kyllä, oikeissa töissä. Hän saapuu siis myöhemmin suoraan keikalle. Viime keikkaan valmistautuessamme keksimme hämmästyttäviä muutoksia maailmaan: mm. eräs drinkki tulee nimetä uudelleen ilkkavalkonenvenäläiseksi, eräs bändi Ilkkavalkonensnakeksi ja eräs Yön biisi muotoon "Rakkaus on lumi-ilkkavalkonen". Noh, se siitä. Yksi oleellinen elementti tämän päivän roudauksesta puuttuu - vettä ei sada. Ulkona on pakkasta ja poutaista. Perverssiä. Miten tämä tulee kostautumaan? Ounastelemme, että jos laitteiston jättäminen yön yli Kattiin onnistuu, seuraavana päivänä sataa vähintään kusta ja paskaa. Saamme laitteet Nikon Hevy Vaniin etuajassa, joten ehdimme vielä käydä miehen residenssissä kahvilla. Katsomme samalla kuin itseämme psyykataksemme DVD:ltä Chimairan Hollannin-keikkaa. Näyttää vitun hyvältä, meininki on juuri oikea: lavalle tullaan pirunsarvet pystyssä ja jalka nostetaan monitorille ennen kuin alkunauha on ehtinyt loppua ja valot syttyä lavalla.

Ajomatka Kouvolaan sujuu normaalisti, sikäli kun sanaa "normaali" voidaan tällaisesta apinalaumasta puhuttaessa käyttää. Perillä huomaamme, että Dead of Nightin miehiä on jo saapunut paikalle, joten autamme toisiamme roudaamaan. Herrat osoittautuvat varsin leppoisiksi, kuten odottaa saattoikin. Katin lavalla odottaa mieluinen yllätys: rumpuraiseri! Fuckin' metaaAAAHL! Kyseinen koroke on vieläpä mitoitettu niin hyvin, että jopa allekirjoittaneen peniksenjatke kaksine lattiatomeineen istuu sinne kuin hanska käteen. Tai eihän se mikään jatke ole, sillä kuten tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, soittajan instrumentin koko on suorassa yhteydessä hänen peniksensä kokoon... vai oliko se kääntäen verrannollinen? En muista. En kerro. Jossain vaiheessa paikalle saapuvat myös The Zombin kuomat, jotka hamuavat heti ensi töikseen backstagen jääkaapista Koff-pullot käsiinsä. Oikein. Jossain vaiheessa Katin kellarikatakombeissa Ilkka laulelee pissasta ja kakasta (älkää väittäkö, että tämä tuli yllätyksenä), jolloin The Zombin toisen kitaristin Jannen (ei nimi miestä pahenna) silmät kirkastuvat tavalla, jonka vain sukulaissielun ja tutun aallonpituuden kohtaaminen voi aiheuttaa. Kuulemma heidänkin orkesterinsa harrastaa älykkyyttä. Excellent.

Soundcheck tehdään käänteisessä soittojärjestyksessä, joten The Zombi saa luvan aloittaa. Miksaajana toimii taas kerran suvereeni mestari ja kuningas Manu Holappa, joka loihtii hetkessä rummuista aivan perkeleen murhaavat lätinät ulos. Minkään vitun jazz-kumahtelun kanssa ei tarvitse elää, vaan tomeissa ja basareissa on kunnolla ätäkkiä. Muutenkin soundimaailma on oivallinen. The Zombin jälkeen on meidän vuoromme tehdä tsekki, tosin ilman bassoa. Kyseisen toimenpiteen jälkeen pääsemmekin yläkertaan syömään. Ruokailua on odotettu, sillä olen syonyt viimeksi joskus ennen puolta päivää. Nälkä on siis aivan saatanallinen. Katin henkilökunnan tarjoama ruoka onkin juuri oikeanlaista tällaiseen miehen nälkään: vohveliperunoita, sipulirenkaita ja lihapullia. Kasviksia ei annoksessa ole eikä tarvitsekaan olla. Helvetti että maistuu!

Syötyämme palaamme alakertaan ja päätän nauttia pienen jälkiruuan. Tärisevä käteni lähestyy varovaisesti Koff-pulloa ja sormeni kiertyvät alkutunnustelun jälkeen sen kaulan ympärille. Mikä on tämä mystinen esine? Mitä salaisuuksien, viisauden, totuuden ja ikuisen nuoruuden nektaria se pitää sisällään? Miltä se maistuu ja miten se vaikuttaa ihmiseen? Ilkka nyökkää rohkaisevasti: "maista". Nostan pullon huulilleni. Kultainen, kylmä neste osuu ensin kieleeni ja täyttää suuni. Pupillini laajenevat. Maailma hidastuu ja muuttuu äänettömäksi. Aurinko paistaa kellarikerrokseen. Betoniseinät kaatuvat ja niiden takaa paljastuu puutarha ja hiljaa virtaava joki, jonka äärellä alastomat naiset peseytyvät ja soittavat harppua. Euforian tunne tunkeutuu kehoni jokaiseen soluun ja hetkeä myöhemmin huomaan leijailevani pumpulilta tuntuvien pilvien keskellä. Yksisarviset ja kerubit nauravat ja tanssivat kanssani Vivaldin musiikin soidessa taustalla.

Tästä alkaakin odottelu, joka on roudaamisen ohella jokaisen keikkareissun kohokohta. Mitään ei voi tehdä eikä mihinkään voi mennä. Kello raksuttaa paikallaan. Paskaa jauhetaan todella suuria määriä. Rakkaani Milka saapuu onneksi alakerran avauduttua paikalle. Kauniin naisen läsnäolo rumien miesten seurassa vietettyjen tuntien jälkeen on samaan aikaan sekä puhdistavaa että totaalinen kulttuurishokki.

Dead of Night aloittaa vetonsa joskus yhdentoista jälkeen, tarkkaa aikaa en muista. Seurailen toimintaa sivusilmällä baarin perältä, mutta en kuitenkaan viitsi ennen omaa vetoamme olla kovinkaan aktiivinen. Miesten lähestyessä settinsä loppupäätä siirrymme takatiloihin valmistautumaan, ja heidän lopettaessaan hyökkäämme heittämään omat laitteemme lavalle. Se käykin yllättävän nopeasti. Valitettavasti emme muistaneet korjata alkunauhaamme talteen viime keikan jälkeen, joten joudumme aloittamaan kylmiltään. Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan meininki saadaan kohdalleen omin avuin. Aloitusbiisinämme ja välittömänä keskisormena slovarien odottajille toimii aina yhtä herkkä Veins. Yleisössä on mukana tuttuja ja meno on energistä molemmin puolin. Neljäntenä biisinämme esitämme tulevalta demolta kappaleen nimeltään Wasteland, joka otetaan hyvin vastaan. Kyseessä on rumpalin kannalta ehkäpä vittumaisin biisimme tähän mennessä, ja se tuntuu - hyvä ettei taju lähde viimeisen kertosäkeen aikana. Noh, itsepä olen soppani keittänyt. Riuhdomme settimme läpi apinan raivolla ja heitämme ex tempore -numerona vielä encorea pyydettäessä South of Heaven -nimisen laulelman. Sitten saa riittää, on Epäkuolleen vuoro nousta lavalle.

Backstagella istuu kuihtunut ruumis, joka vielä tunti sitten oli elinvoimainen rumpali. Silmät ovat lasittuneet ja leuka jähmettynyt ala-asentoon. Kuola valuu norona suupielestä. Vähitellen raato kerää itsensä, vaihtaa hiestä läpimärät vaatteensa kuiviin ja ryhtyy nauttimaan olutta. Taustalla The Zombin soitto murisee vakuuttavasti. Iltaa jatketaan maltaisen juoman parissa mukavassa hengessä.

Joskus puolen päivän jälkeen Olli noutaa minut taas Myllykoskelle, josta on määrä hakea Nikon Hevy Van takaisinroudausta varten. Nikon residenssissä on helvetti irti: jatkoilla on ollut noin kymmenen hengen seurue, joista osa on vielä kännissä ja osa aivan vitun kännissä. Mm. Ilkka kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. He ovat tehneet havainnon, joka jaksaa kerta toisensa jälkeen viehättää uutuudellaan ja mullistavuudellaan: kun ottaa heti herättyään lisää viinaa, ei tule paha olo! Mukana seurueessa on myös, niin hämmentävää kuin se onkin, japanilainen miekkonen nimeltään Taka. Mies kuuluu Nikon tuttuihin. Mahtaa olla melkoinen kulttuuriretki saapua Tokiosta suomalaiseen pershikiään ryyppäämään paikallisten heviurpojen kanssa aamuun asti. Tosin eipä ihme, että mallasjuomien ja raskaan musiikin yhdistelmä rikkoo maiden ja kulttuurien rajoja, onhan se sen verran lyömätön yhdistelmä. Seurue pakataan Vaniin, kännisimmät perätilaan. Olli saa sattuneesta syystä ajaa. Katin pihalla tiet eroavat ja vain bändin edustajisto jää paikalle. Ilkka saa käsiinsä baariin asti hoiperreltuaan kahvikupin ja viettää suurimman osan roudausajasta rumpuraiserin reunalla istuskellen. Hyvä niin. Lähtiessämme luomme taidetta teippaamalla bäkkäriltä löytyneet pitkät kalsarit seinälle yhdessä settilistamme kanssa. Kaunista, ihan mieli herkistyy.

Siirrellessämme viimeisiä kamoja Katin hissistä Ilkka tekee havainnon: "Mulla pyörii yks sana koko ajan päässä: 'leopardi'." Parin sekunnin introspektiivisen tauon jälkeen hän jatkaa:

"Vittu, leopardi."