Maximum Perversium, osa 4
10. 2. 2008

Teksti ja kuvat: Janne

Sunnuntai, helmikuun 10. päivä Herramme vuonna 2008. Via Dolorosa. Tuska. Jumala. Tietoisuus. Angsti. Nämä kaikki ovat päivän teemoja aina kun ryhdytään luomaan toisella kitaralla komppiraitoja. Ei riitä, että suoritus on virheetön, vaan sen täytyy myös istua täydellisesti sekä rumpujen että toisen kitaran päälle. Heitetään sekaan vielä pari treenikämpällä epäselväksi jäänyttä sovitusyksityiskohtaa ja soppa on valmis. Ei kun lusikoimaan!

Tilanne on seuraava: Niko ja Olli jatkoivat viime maanantaina hommia kahdestaan, jolloin Ollin komppikitarat saatiin narulle kaikkiin kolmeen biisiin. Tänään mies ei pääse paikalle, eivätkä Niko ja allekirjoittanut osaa käyttää äänitysohjelmistoa, joten paikalle värvätään jo toisen kerran studioassistenteista parahin, Matti "mAttitude" Huopainen. Mies on sopivasti viikonloppuvapaalla armeijasta, joten hän ehtii tulla painelemaan rec-nappulaa.

Niko poimii Kelly-mallisen Jacksoninsa käteen ja valitsee työstettäväksi balladinomaisen herkistely- ja pikkuhousunkostutuskappaleen nimeltään Wasteland. Valinta perustunee sille oletukselle, että biisi on kolmesta helpoin soittaa. Kehtaan olla toista mieltä, vittumaista runkutteluahan se on alusta loppuun. Äänityskoneisto valmiiksi. Ei suurempia lämmittelyjä. Ei armoa. Seuraa nysväystä, sillä Kelly ei ole ihanteellisin mahdollinen studiokitara, se kun istuu sylissä jokseenkin hankalasti.

Heti ensimmäisestä riffistä löytyy sovitusepäkohta. Olli on soittanut ko. riffin "hännän" erinomaisen oikein, aivan virheettömästi, juuri niin kuin kappale on ylös kirjoitettu ja ennalta sovittu, mutta Nikon mieleen on iskostunut hännän vanhentunut versio. Tästä aiheutuu se, että usein tarkkuuteen keskittyessä muutos pääsee unohtumaan ja selkärankaan pesiytynyt versio kanavoituu sormien ja ranteen motoriikkaan. Tämä on valitettavaa jos ja kun pyrkimyksenä on olla tekemättä lainkaan virheitä musiikissa kuten myös elämässä. Myös kappaleen bridgestä löytyy parikin epäkohtaa, jotka on korjattava. Tämä ei sinänsä tuota ongelmia, mutta väliosan keskivaiheilla meinaa mennä sormi suuhun. Mitenkäs helvetissä tämä olikaan tarkoitus soittaa? Pitikö toisen pohjakitaran myötäillä toista vai bassoa, vaiko kenties ehkäkö mahdollisesti tehdä vielä jotain muuta? Päädymme myötäilemään Ollin soittamaa sormiharjoitusta, luokoon basso sitä alapäätä. Nikolla ei ole selkeää kuvaa siitä, mitä nauhoja Olli kohdassa painelee, mutta ne löytyvät kuuntelemalla ja etsimällä.

"Hmm, mites vitussa tätä soitettiinkaan?"

Miljöön koristelu on varsin onnistunut.

Biisin lopusta löytyy vielä sokeri pohjalta: kunnon Corpse-länkkyriffi blästillä ryyditettynä! "Pieni death metal -vaikute lämmittää aina", Matti toteaa. Mies on oikeassa. Kun sekin on saatu kesytettyä, on viimeinkin aika vaihtaa biisiä.

Seuraavaksi kaapista kaivetaan Condemned. Biisi alkaa Atheist-vaikutteisilla (tai sitä ainakin haettiin) harmonioilla (tai pikemminkin epäharmonioilla), joiden koristelua varten Niko kaivaa vibrakammen esiin, sillä viimeisessä äänessä on tarkoitus laittaa kieli ujeltamaan niin perkeleesti. Valitettavasti kitaran vire ei varsinaisesti pidä niin rajusta käsittelystä, jolloin sitä joudutaan täydellisen suorituksen antaessa odottaa itseään ruuvaamaan muutaman kerran. Tuleehan se tyydyttävä versio kuitenkin lopulta.

Ensimmäiseen säkeistöön asti päästäessä onkin valitettavasti lyötävä pillit pussiin ja jatkettava työstöä myöhemmin. Koska, sitä emme taaskaan vielä tiedä. Töitä on vielä, mutta niistä selvitään.

Tärkeintä on se, ettei tee elämässä lainkaan virheitä.

Natsin synkkä siluetti varjostaa studion atmosfääriä.
"Ehkä minä vielä joskus annan teidän olemassaolonne anteeksi."