Maximum Perversium, osa 1
21. 12. 2007

Teksti ja kuvat: Janne

Taas mennään. Taas katoamme jälkiä jättämättä demoäänitysten lävitsepääsemättömään arvoitusten ja häpykarvoituksen (keep reading) mystilliseen ja myytilliseen viidakkoon. Löydämmekö natsien kätkemän kulta-aarteen vai ehtiikö Mustanaamio ensin? Missä on Tarzan? Antaako Cheetah meille? Kolme biisiä, yksi rumpusetti, yksi mies tulilinjalla. Let the games begin.

Tarkoituksemme on suunnata Kaipiaisiin Äänikäpälä-studiolle heti kahden jälkeen, jahka Niko on päässyt töistä. Tämä suunnitelma menee kuitenkin heti uusiksi, ja uudeksi aikatavoitteeksi asetetaan perille pääsy kello 17:00. Olli saapuu treenikämpälle ja rummut heitetään Hevy Vaniin. Mukaamme lähtee studioassistentin ominaisuudessa eräästä High Hypnotic -orkesteristakin tuttu Matti "mAttitude" Huopainen, joka on itsekin viittä vaille studioammattilainen. Ollilla on mukanaan videokamera, mutta ei kasettia siihen. Uskomme Utin ABC:ssä kuitenkin myytävän niitä. Ei myydä.

Äänikäpälä sijaitsee keskellä synkkääkin synkempää true kult black metal -metsää. Metsätiellä tulee vastaan risteys. Voimme valita kahdesta suunnasta oikean tai väärän. Arvaatteko kumman valitsemme? Vinkki: hetkeä myöhemmin Van seistä jököttää kynnöspellon reunalla. Matti on monet kerrat kulkenut tätä reittiä, eikä ole koskaan aikaisemmin kääntynyt harhaan. Welcome to the S world, baby! Seuraa armotonta peruuttelua jäisillä ylämäillä ja puhelu studioisäntä Pekka Töyrylle. Ohjeet saatuamme valitsemme sen toisen reitin. "Näyttääkö nyt tutulta?" Niko kysyy Matilta. "Yhtä tutulta kuin se äskeinenkin", mies vastaa.

Pääsemme lopulta perille ja heitämme kannut hirsirakennuksen sisätiloihin. Näyttää viihtyisältä. Setin kasaus onnistuu sujuvasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen luppoaikaa onkin todella runsaasti. Meitä ohjeistetaan tekemään olomme mukavaksi ja aterioimaan sillä aikaa kun rumpuja mikitetään. Juomme kahvia ja syömme lihapiirakkaa. Olli syö spagettia ja jauhelihakastiketta. Neiti. Minun oli tarkoitus syödä banaania [tähän kohtaan vapaavalintainen apinavitsi], vaan en tietenkään muistanut ottaa niitä mukaani. Perkele.

Kaunista.

Jossain vaiheessa paikalle ilmestyy Cumfaust Sinkkonen videokameransa kanssa. Kameran kasetille tarttuu silkkaa neroutta. Helvetti, ei sellaista materiaalia voi näyttää kenellekään. Arviolta noin 75% kuvatusta aineistosta sisältää studion pornolehtikokoelman silmäilyä. Kokoelma on muuten varsin kunnioitettava: löytyy Jallua, Kallea, Erotiikan maailmaa, Napakymppiä, vaikka mitä, kaikki täynnä karvaisia naisia. Pari venäläistäkin lehteä osuu silmään. Pinkan välissä on myös yksi Hymy. Hyi helvetti! Raja se on meidänkin perversioillamme.

This is where the magic happens.

Jossain vaiheessa päästään tekemään rumputsekki, joka sujuu ilman mainittavia yllätyksiä, tosin aikaa siihen menee tuhottomasti. Jäljestä halutaan mahdollisimman hyvää, ja toiminta on sen mukaista: mikkejä ja tasoja säädellään ja nysvätään huolella. Lyön ja potkin paitani hikiseksi ennen kuin ensimmäistäkään biisiä on edes ryhdytty naruttamaan. Noh, ainakin tulee lämmiteltyä. Lopulta pääsemme itse asiaan. Valitsen aloitusbiisiksi Wasteland-rallin, joka on silkkaa urheilua. Klikki nakuttamaan tempoon 200 iskua minuutissa ja bassorummut laulamaan. Biisi menee sen verran hyvin, että katsomme voivamme tehdä tarvittavat korjaukset ja säädöt editoimalla. Ykkösellä purkkiin siis. Ei muuta kuin kuivana kakkoseen, eli seuraava biisi käsittelyyn. Valitsen sävelmän nimeltään Suppression, joka sekin sujuu ongelmitta. Kyseinen humppa onkin hieman rivakampi, eli klikki säädetään tempoon 225. Viimeiseksi jää siis porukan (pseudo)progein yksilö, joka tottelee nimeä Condemned. Tempo on 205. Ongelmia ei ole. Jokainen biisi menee siis ensimmäisellä yrityksellä. Harjoittelu näemmä kannattaa, ja klikki tuo jollakin tavalla varmuutta soittamiseen. Kiilailu ja hätäily eliminoituvat.

Eipä tästä työstökerrasta liene enempää jauhettavaa. Paska on narulla joten kamat voidaan purkaa. Se käy nopeasti. Kotimatka onkin jännittävä, sillä Vanissa toimivat ainoastaan parkkivalot. Ajamme käytännössä siis kuunvalon armoilla. Onneksi kello on jo sen verran paljon ettei vastaan tulee paljoakaan liikennettä. Yksi rekka väläyttelee valojaan. Mitä, onko valoissamme jotakin vikaa? No shit, Sherlock!

Illan saldo: rumpuraidat, jotka pysyvät kerrankin tahdissa ja kuulostavat miksaamattomina suurin piirtein paremmalta kuin aikaisemmilla demoilla miksattuina. Tästä on hyvä jatkaa. Milloin? Sitä emme vielä tiedä. Palataan asiaan.