Back Room, Kotka
17. 10. 2008

"Isi tulee sitten aaaaamulla!"

Teksti: Janne

Perkele vieköön! Palaamme jonkilaisen tauon jälkeen keikkalavalle, suuntaamme Kotkaan. Perjantaikeikka hevibaarissa, ei muita esiintyjiä. Ei minkäänlaista käsitystä siitä, mitä on luvassa. Voitto ja kunniaa? Treenit tyhjässä baarissa? Aivan sama, bisse on kuitenkin ilmaista! Himmel, sukeltakaa!

Siirrymme treenikämpälle noin kello kolme, tosin ensimmäisen persoonan monikkomuoto on hieman harhaanjohtava, sillä tässä vaiheessa paikalla olen vain minä. Ryhdyn purkamaan rumpukamoja ja Niko astelee hetken kuluttua ovesta. Hän ihmettelee missä Jonin basso mahtaa sijaita, miehen oli nimittäin määrä jättää se eilisten treenien jälkeen kämpälle. Vähän ajan kuluttua Joni saapuu paikalle ja toteaa: ”Vittu, arvatkaa mikä jäi!” Bassotaiteilija itsekin oli totta kai ollut siinä uskossa, että basso jäi kämpälle. Nerous loistaa siis heti alkumetreillä. Päätämme koukata Jonin tilusten kautta, sillä katsomme hänestä olevan huomattavasti enemmän hyötyä roudausprosessin osasena kuin tien päällä bassoa hakemassa. Olemme kehitelleet bändin sisäisen kiltteyspistejärjestelmän, mikä tarkoittaa sitä, että jokaisesta hyvästä teosta tai palveluksesta saa itselleen leiman. Joni saa osallisuudestaan siis sellaisen. Mitä hyötyä tästä järjestelmästä on, sitä emme ole vielä miettineet. Paroni von Pétas puolestaan ei ehdi roudaukseen mukaan (ei tipu leimaa, saatana), ja Sir Ilgarin poimimme kyytiin matkalla. Kamojen siirryttyä Hevy Vanin takaosastolle ja Ollin ajettua Kinder-autollaan paikalle Niko käy vielä koppaamassa mukaansa videokameran ja Running Wildin Port Royal -kiekon. Matka alkaa. Saksalainen hevi raikaa, minkä seurauksena ajatus kylmästä huurteisesta alkaa välittömästi kummitella mielessä. Tarkoituksenamme on käydä paikallisessa Lidlissä ostamassa eväitä ja viemässä treenikämpältä kerätyt kolme kassillista pulloja ja tölkkejä. Eväät ostetaan, vaan pulloja ei tietenkään muisteta viedä. Emme myöskään muistaneet ottaa rumpusettiä varten mattoa mukaamme. Vittu, kuinka tyhjällä päällä sitä voi ihminen olla liikenteessä ja säilyä vieläpä hengissä? Uhmaamme olemassaolollamme kaikkia tilastoja ja todennäköisyyksiä. Palattuamme tien päälle ja poimittuamme Ilkan kyytiin haukkaamme oitis evästä. Niko survoo lihapiirakoihin nakkeja tavalla, joka saisi paatuneimmankin ruoka- ja raiskausfetisistin kääntämään katseensa. Olli ehdottaakin, että Niko voisi avata oman teemasnägärin, jossa ruoat valmistetaan seksuaalista väkivaltaa muistuttavien metodien avulla. Nimeksi voisi sopia vaikka Teh Raep (kyllä, kirjoitetaan noin) Grill.

Kuten edellisen kappaleen lopusta voitaneen päätellä, matka Kotkaan sujuu tuttuun tapaan Ö-luokan huumorin vallitessa, joten ei siitä sen enempää. Samat idiootit, sama älykkyystaso. Saavumme lopulta Kotkan linja-autoasemalle ja pysäköimme Back Roomin eteen. Ryhdymme siirtämään kamoja lavalle ja huomaan, että paikka on vielä pienempi kuin valokuvat antavat ymmärtää. Sepä ei kuitenkaan haittaa, sillä tunnelma on mestassa varsin rempseä, eikä vähiten paikan kulahtaneiden nahkasohvien ansiosta. Lava on aivan helvetin pieni. Päätin kuvia nähtyäni ottaa mukaan vain puolet rumpusetistäni, ja idea osoittautuu erittäin oikeaksi – tuplasetin änkeminen paikan lauteille olisi suurin piirtein yhtä helppoa kuin talitiaisen raiskaaminen. Perkele, taas tuo raiskausteema tunkee pintaan. Näköjään tämä kirjoittaminen paljastaa itsestäni enemmän asioita kuin luulinkaan. Nautimme oluet ja ryhdymme tekemään soundcheckiä. Pizzat tuodaan paikalle totta kai juuri silloin. Tsekki itse sujuu ongelmitta, ja parit biisit veivattuamme hyökkäämme lättyjen kimppuun. Täytteinä on kinkkua ja kebab-lihaa. Rasva valuu sormille, miehinen meininki. Ruokajuomiksi nautimme tietenkin oluet. Tästä alkaakin sitten se legendaarinen odottelu, joka on aina ja edelleen yhtä perseestä. Onneksi paikalla on kuitenkin tuttuja ihmisiä, mikä jouduttaa ajan kulumista hieman. Tarkoituksemme on aloittaa noin kymmeneltä, mutta hienosäädämme aloitusta yleisön määrän mukaan. Kymmenen aikoihin tupa onkin jo täyttynyt kokoonsa nähden mukavasti, ja tempaisemme myllyn pyörimään joskus puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä.

Aloitamme setin leppoisasti Path of Needles -veisulla, jonka intron aikana intoudun niin villiin tukankieputtamiseen että tasapainokin meinaa pettää ensimmäisen säkeistön alkaessa. Se ei kuitenkaan haittaa. Biisi louhitaan läpi varmoin ottein ja yleisön vastaanotto on alusta asti lämmin. Helvetti, jo ennen toista biisiä jostain kuuluu ”thrash till death” -huuto. Toteamus on varsin lämmittävä mutta käy pelottavan lähellä totuutta, sillä keikasta muodostuu ainakin itselleni fyysisesti rankin vetomme koskaan. On kuuma ja happi meinaa loppua. Hien määrä saa hiuksetkin tuntumaan rastoilta. Sydän takoo kuin adrenaliinipiikin saaneena. Näyttelen jo toisen tai kolmannen biisin jälkeen Jonille kurkunviilto- ja ohimolaukauskäsimerkkejä. Wastelandin aikana meinaa jo usko loppua. Saatana, että on rankkaa! Pitäisihän minunkin kunnollani tällaista kestää! Koko setti on yhtä helvetin paahtamista, mutta tarkemmin ajatellen sitähän se on koko tuotantomme. Itse olemme siis tämän(kin) kuopan kaivaneet. Soitto kulkee kuitenkin hyvin ja yleisökin lämpenee aina vain enemmän. Mylvintä biisien välillä on suorastaan kunnioitettavaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että bändilläkin on lavalla aivan helvetin hauskaa. Päätettyämme noin kolmen vartin setin Veins-hitillä tarjoamme yleisölle mahdollisuuden pyytää lisää, ja siihenhän tartutaan. Louhaisemme ilmoille Pathologicalin (Joni ja Ilkka kun eivät muista Inner Selfistä juuri mitään, ei siis tule leimaa tästäkään, perkele), ja koska salin puolella ei olla vieläkään kyllästyneitä, heitämme vielä toisenkin encoren. Niko tapailee kitarallaan Raining Bloodin alkusäveliä ja yleisössä menetetään viimeisetkin itsehillinnän rippeet. Niskani on tässä vaiheessa aivan paskana, mutta veivaan siitäkin vielä viimeiset mehut ulos. Thank you and good night!

Mitä jäi käteen? Aivan helvetin hyvä meininki ja ehkä paras keikkamme koskaan. Seuraavana päivänä huomaan, että niska- ja kaulalihakseni eivät ole tulleet yhdenkään aikaisemman keikan jälkeen näin kipeiksi. Takahuoneeseen päästyämme emme voi kuin nauraa megalomaanisesti. Jopa baarin henkilökunta tuntuu olevan liekeissä. Vilvoittelemme ulkona. Jalkani tärisevät. Riisun Sepultura-paitani, joka painaa imeytyneen hien ansiosta varmaan lähemmäs kaksi kiloa. Olo on todella uupunut mutta mieliala sitäkin korkeammalla. Toteamme, että tulevalla Doningtonin keikalla sekä yleisö että bändi saavat panna parastaan toden teolla mikäli aikovat tästä parantaa. Palaamme vähitellen salin puolelle ja alamme imuroida tuoppeja. Valitettavasti Olli ei kuitenkaan voi osallistua tähän toimintaan, sillä miehen on mentävä seuraavana päivänä hautajaisiin. Hänen selvyytensä ratkaisee myös kuskiongelman. Heitämme kotimatkalla miksaajamme Karhulaan ja toteamme, että mies oli jossain vaiheessa illan aikana pamahtanut melkoiseen flänään aivan hetkessä. Huomaan itselleni käyneen hieman samoin, sillä en keikan jälkeen ole juonut koko iltana muuta kuin olutta, vaikka nestetasapainossa olisi takuulla ollut korjaamista. Noh, aina ei jaksa toimia älykkäästi. Uupumus, alkoholi ja nestevajaus kulminoituvat siihen, että minua alkaa mystisesti pyörryttää Ollin heittäessä minut vielä Myllykoskelta Kouvolaan. En ole koskaan edes kovemmin ryypätessä kokenut vastaavaa tunnetta. Kello lähentelee jo neljää kun rojahdan sängyn pohjalle. Suihkussa käyminen ei tule mieleenkään.

Että näin.