LuLu ja Ystävien logo

Jutut


Alkuun

<---

Rumba 2/1998 (30.1.1998)
© Tomi Tuomaala

Ei noin voi tehdä

Niiden musiikista on useamman kerran tultu sanomaan, että ei noin voi tehdä. Ne kysyvät, että miksei, ja soittavat lisää kummallista nuotiopunkkiaan, jossa variksenpelättimen laulu, räkäpilli ja hirviöhaitari kohtaavat kauniin ja kuulaan viulun.

Lulu ja ystävät julkaisi viime kesänä yhden vuoden eniten punkeista albumeista. Luma ei ole punkhenkinen levy siksi, että se muistuttaisi jotain sexpistolseja, vaan siksi, että se on äärimmäisen jääräpäistä ja kompromissitonta musiikkia, pullollansa tee se itse -meininkiä.


Käsityönä valmistettuihin, nahkaisiin, Kimmo Schroderuksen suunnittelemiin kansiin pakattu äänite on ääripäitten levy. Kovin montaa keskinkertaista hetkeä albumilta on turha hakea; päällimmäisinä löytyvät rumuus ja kauneus, primitiivinen ruhjova haitari ja kireä-ääninen laulun määintä, toisaalta kauniit melodiat ja taivaasta laskeutunut viulu. Poljento on keskiaikaisen synkkä kuin Hedningarnalla raaimmillaan.

Ystävät on löyhä ja tilanteen mukaan määrittyvä kokoonpano, tätä nykyä keikoilla soittaa tavallisesti haitariin ja lauluun keskittyvän Lulu Virtasen lisäksi viulisti Mari Selin.

Albumilla musisoivat vielä Paje Pasanen bassossa ja Janne Salo lyömäsoittimissa. Mutta kokoonpanon ydin ovat Lulu ja Mari, jotka ovat myös Luman sävellystyön takana, kun Lulu vastaa itsekseen teksteistä.

Oletteko te nyt sitten kaunotar ja hirviö?
- En mä kyllä koe itseäni mitenkään hirviöksi, Lulu vastustaa.
- Mutta kyllä esimerkiksi laulussa olisi paljon parannettavaa. Toisaalta, en minä tiedä olisiko mitään järkeä semmoisessa, että otetaan sulta kurkku ja sulta kaula, niin saadaan kivempi saundi aikaiseksi, semmoinen mukavan pehmeä.

Lulua ja ystäviä kuunnellessa tulee mieleen, että näitä taitaa varsin vähän kiinnostaa minkälaisella singlellä pääsee radion päiväohjelmien soittolistalle.
- Kyllä siinä oma jääräpäisyytensä varmaan on... sitä kulkee ja kerää ääniä, ja jos joku tulee sanomaan, että ei se noin käy, niin sanoo, että kyllä se nyt vaan käy, sanoo Lulu.
- Ja se, mitä siinä on sanottavana, ei välttämättä tulisi ulos missään keskivertomuodossa, Mari sanoo.

Sitten Lulu kertoo, miten hän oppi soittamaan haitaria.
- Ostin venäläisen lasten haitarin ja pullon giniä viidelläkympillä. Sitten mä aloin soittamaan. Yhdessä päivässä tuli kolme biisiä.

Soittotaidosta ei kuulemma voi puhua, mitä nyt ääniä päästää. Siitä johtuu Lulun mukaan ehkä myös kokoonpanon soinnille tyypillinen jylhä keskiaikaismeininkinen kansanmusiikkimaisuus.
- En mä tiedä kansanmusiikista... mutta suomalaisuutta täytyy jollakin tavalla ilmentää, kun ei tässä olla amerikkalaisia eikä englantilaisia. Kansanmusiikkiviitteet tulevat luultavasti siitä minun osaamattomuudestani, nuohan on aika simppeleitä biisejä, sanoo Lulu.

Simppeleitä tai ei, niitä soitetaan. Vaikka haitarin kanssa esiintyvä mies yhdistetään tavallisesti Metsäkukkiin.
- Metsäkukkia on toivotuin biisi, vaikka en mä ehkä ole Metsäkukkia-tyypin näköinen. Toisinaan ihmiset kertoo, että kerran oli haitaristi, joka soitti minkä tahansa biisin kun van toivoi. Minä sanon, että mulla on samanlainen levysoitin kotona, soittaa minkä tahansa levyn, kun sille vaan antaa. Me soitetaan omaa musiikkia eikä olla mikään levyautomaatti.


<---