Vaarun- vaiko Pöytävuori?

Suhteeni Vaaruun on varsin monivivahteinen. Ensinnäkin minulla on sukuperinteitä tuon vuorimaiseman mylläämisessä.
  Vaarini, Daniel Selin vanhempi johti alueen kai tähän mennessä suurimman "savotan" Vaarussa ja siihen rajautuvissa Veijon kartanon metsissä muistaakseni joskus vuosien 1906­07 vaiheilla. "Apupomonaan" olivat setäni Aleksi S. ja isäni Daniel S. nuorempi. Ajomiehille poikkeuksellisen vaikean maaston vuoksi rakennettiin jyrkkään rinteeseen ränni, jota pitkin tukit syöstiin Koroslahteen. Varsinaisesti maaperää ei kuitenkaan muutoin revitty.
  Eräs tukki pääsi rännihomman alussa karkaamaan ajomiesten käsistä suoraan alempana seissyttä setääni kohti. Hän ennätti väistää sen verran, että pölli pyyhkäisi vain lakin mukaansa, mutta pää selvisi hyvänlaisella kuhmulla.

Joskus 30-luvulla pyöräilin kesäisin paljon. Vaarun vanha mökkitie antoi todellisen vastuksen kumpaankin suuntaan. Useimmiten se jäi kokonaan ylös polkematta. Ei alaslaskukaan aina helppoa ollut, varsinkaan sateiden jälkeen. Vesivirrat uurtelivat hiekkapinnan usein jotain muuta kuin tieuraa muistuttavaksi. Hoito tahtoi olla sitä sun tätä.
  Kerran, eräänä kesäiltana Putkilahdesta Kärkisiin palatessani laskin ylemmän länteen kallistuvan jyrkänteen lisävauhtia polkien. Aikoessani keskitasanteella ryhtyä jarruttamaan, sattui kohdalle vesiura, joka täräytti ajokkiani niin, että ketju räpsähti pois rattailtaan. Vauhti oli kova, tienvarsilla jonoina suuria kiviä. En uskaltanut yrittää pysähtymistä pyörineni poikittain taakse nurin viskauttamalla. Toivoen, että autoa tai hevospelejä ei tulisi vastaan, päätin pysytellä tiellä ja ­ onnistuin. Muistan sen syöksylaskun vieläkin. Olisi voinut jäädä henki Vaaruun. Ruoppuisen tien ohella olivat vaikeutena alarinteen sääskiparvet. Ne iskeytyivät kasvoihin kuin rakeet. Oli vaikeata pitää silmiä avoimina ja nähdä tietä.

Sodasta palattuani, kun sain kyhätyksi ateljeetaloni Vaarun juuelle, on vuori ympäristöineen ollut sekä kuvallisen että sanallisen työskentelyn aiheiden antaja. Lisäksi tulevat metsästys-, marjastus- ja moninaiset ympärivuotiset retkeilyelämykset.
   Upeimmillaan Vaarunvuori näyttäytyy minun silmilleni maisemakokonaisuutensa hallitsijana Päijänteen länsipuolen rannoilta tai vuorilta katsottuna. Mieleeni nousee aina kuvitelma jättiläishirvestä, joka on kumartunut juomaan Koroslahden vettä.
  No, nyt ollaan sitten puuhaamassa jättiläisHIRVIÖTÄ sotkemaan noita ja muitakin vesiä. Jos tuo hanke toteutuu, ei vuoren selkä tule enää näyttämään enempää ukkosvaarulta kuin hirveltäkään.
  Hirven lautas-selkä-säkälinjat tulee peittämään parikilometrinen, kova vaakasuora viiva. VAARUNVUORESTA tulee PÖYTÄVUORI.
  Vettä se tulee kyllä ajoittain pitämään laellaan enemmän kuin mustinkaan ukkosvaaru. Jyrinää ehkä hieman vähemmän. Hirveäkin se tulee toki muistuttamaan: minkä juo, sen virtsaakin. ­Kummatkin toiminnot kuitenkin saman röörin kautta.

Kun alkoi tulla tietoja IVO:n suunnitelmista, otettiin minuun parin vuoden mittaan jatkuvasti yhteyksiä. Kyseltiin, miksi en kirjoita. En kirjoittanut, koska omasin kylliksi kokemuksia siitä, miten kevyt painoarvo jonkun taiteilijan tai runoilijan mielipiteillä on kylmien realiteettien maailmassa.
  Kutsuin kokoon ns. "Vaarun käräjät" 1972. Niiden tuloksena oli ainakin se, että IVO ryhtyi asiassa parivuotisiin lisätutkimuksiin.
  Reilut 20 vuotta on kulunut. Välillä asia kai makasi "jäissäkin". Nyt tuntuvat uudet voimat olevan sitä innolla ajamassa.

         Mehtänpeitossa, Vaarun juurella 12.4.1993 HELMER SELIN

(Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomen luonto -julkaisussa 1993. Vuosijulkaisua toimitti Suomen luonnonsuojeluliiton Keski-Suomen piiri.)

   Takaisin Vaaruntarinaa-sivulle