Sivua on muutettu äitienpäivänä 13.5.2001
Pumppuvoimalahanke oli viidennen ydinvoimalahankkeen tapaan tuottanut runsaasti puhetta, suunnitelmia ja päätöksiä jo kolmisenkymmentä vuotta. Voimayhtiö oli upottanut rahaa hankkeeseen arviolta kymmenen miljoonaa markkaa.
Mikä sai valtiollisen voimayhtiön perääntymään, vaikka sillä oli hallussaan maat Vaarunvuorelta, vesioikeuden jatkettu lupa ja esimerkiksi Keski-Suomen liiton ja Korpilahden kunnan enemmistön ja Keski-Suomen kauppakamarin tuki? Tie ja sähkölinja oli siirretty altaan alta jo ajat sitten. Miksi teknis-taloudelliseen "järkiperäisyyteen", arvovaltaan ja mm. ay-organisaation ja suurimpien puolueiden lobbaukseen tukeutuneet eivät vieneet voittoa vaatimattomilla resursseilla toimivista Vaarun suojelijoista, vaikka vielä 1970-luvulla esimerkiksi silloinen Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistys perääntyi aikaisemmista vaatimuksistaan ja Korpilahden luonnonsuojeluyhdistys ei silloin tehnyt mitään? Syntyi ennakkotapaus Pohjois-Euroopassa.
Varmasti asiaan vaikutti IVO:n päättäjien viisaus, mutta myös tämänkaltaisten hankkeiden vastainen liikehdintä, etenkin ydinvoiman vastainen liike ja Vaarunvuori-liike.
"IVO ei voi luopua hankkeesta"
Imatran Voima Oy (IVO) oli jo kolmisenkymmentä vuotta, 1960-luvun lopulta, aikonut rakentaa ydinvoimalan tehoisen (540 MW) pumppuvoimalan altaineen luonnonarvoiltaan kansainvälisesti arvokkaalle, nykyään ainutlaatuiseksi luokitellulle taigojen Vaarunvuorelle. Korpilahdella, Päijänteen itärannalla, 30 kilometriä Jyväskylästä etelään sijaitsevan Vaarun suojelupyrkimysten historia taas kattaa maan ympäristöliikkeen kaikki vaiheet 1940-luvulta alkaen.
Yhtiö halusi rakentaa "varastoivan" laitoksen paitsi sähkön-myynnin vuorokausivaihtelu-ongelmansa tasaamiseen kulutusminimien leikkaamiseen ja -maksimien kattamiseen , myös ydinvoimaloiden käyttöhäiriöiden aikaiseksi varavoimanlähteeksi. Ydinvoimaloiden tuotantotehoa kun ei Suomessa saa turvallisuussyistä säädellä kulutuksen vaihtelun mukaan, ja ydinvoimaloita arveltiin Suomen Voimalaitos-aluetoimikunnan mietinnön (1974) perusteella nousevan pian kuin sieniä sateella. Paitsi että pumppula olisi kuluttanut helposti kolmanneksen enemmän sähköä kuin olisi tuottanut -jopa enemmän kuin Vuotosaltaan suunniteltu voimala Lapissa vuosittain- se oli eniten uhanalaista eliölajistoa uhkaava yksittäinen hanke Keski-Suomessa, ja koko Suomessakin Vuotoshankkeen jälkeen.
IVO:n edustaja esitti jo vuonna 1970 yhtiön kantana, että "suhteellisen vähäisen luonnonsuojelualueen mahdollinen menettäminen on hyväksyttävissä" Vaarulla. Yhtiö vieläpä ilmoitti, että "jos Imatran Voima pidättäytyy rakentamasta pumppuvoimalaitosta esimerkiksi siitä syystä, että luonnonsuojelijat sitä vastustavat, sen rakentaa aivan varmasti joku muu" (DI Kuuskoski, Vaarunkäräjillä 1972). "...Ennen kaikkea atomi-voimaloille on saatava käyttöä ja säätövoimaa² (DI J.E. Kilpeläinen, IVO, Vaarunkäräjien äänite 1972). IVO pelkäsi jonkun vievän Samponsa.
Vielä 1960-luvun lopun ydinvoimamyönteisessä ilmapiirissä jopa silloinen Suomen luonnonsuojeluyhdistys kuten lähes kaikki muutkin eri puolilla maailmaa toimineet luonnonsuojeluyhdistykset silloin kannattivat ydinvoimaa. Suomessa elettiin neuvostoydinvoima-sympatioiden aikaa. Pumppuvoimaloiden rakentaminen nähtiin väistämättömänä osana tietä, jota ydinvoiman voittokulku etenisi. Korpilahdella jopa suunniteltiin asuntotuotantoa pumppulahanketta silmälläpitäen.
Suunnitelmat viidennen ja kuudennen ydinvoimalan ja Vaarun pumppulan rakentamiseksi aloitettiin samaan aikaan 1960-luvun lopulla. IVO osti pääosin maat pumppuvoimalaa varten (yht. 2,35 neliökilometriä) Vaarulta samoina kuukausina vuonna 1969 kuin teki ensimmäisen ydinvoimalan alustavan tilauksen neuvostoliittolaiselle yhtymälle ja kun aloitti ydinvoimalan alustavat työt Loviisan Hästholmenilla. Lopullinen sopimus ydinvoimalan tilaamisesta allekirjoitettiin Moskovassa 9.6.1970.
Kolme vuotta myöhemmin IVO julkisti suunnitelmansa rakentaa ydinvoimala myös Inkoon Kopparnäsiin, ja ehti ostaa sieltäkin maat haltuunsa ennen kuin kunta esti hankkeen etenemisen. Eikä vähä mitään, vuonna 1974 valmistuneessa arvovaltaisessa, virallisessa Voimalaitosaluetoimikunnan mietinnössä ehdotettiin varattavaksi tilaa yli 30:lle ydinvoimalalle Suomessa. Pumppuvoimala ei ehkä jäisi ainoaksi edes Päijänteellä (DI J.E. Kilpeläinen, IVO, 13.12.1974). Vuonna 1977 IVO:n toimitusjohtaja kertoi, että viidennen ydinvoimalan rakentamis-aikataulusta oli tehty alustava suunnitelma ja rakentamisen valmistelut oli aloitettu (Vahtera 1986, 206-208).
Silloinen Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistys otti ensin kantaa Vaarun puolesta, mutta perääntyi vuoden 1974 lopulla. Vuonna 1975 valmistui maankäytön yleissuunnitelma Vaarulle pumppuvoimalaa varten kuin tilauksesta juuri ennen aluetta koskevan biologisen selvityksen valmistu-mista. Alunperin rakentamispäätös piti tehdä jo syksyllä 1975, mutta "valtioneuvoston ohjeet ja rahoitusvaikeudet" siirsivät hanketta (Suomen Luonto-lehti 6/1976: "Hukkuuko Vaarunvuori?"). Siirtymisen pääsyy oli kuitenkin pumppulatarpeen puuttuminen, vaikka yhtiö oli jo edellisenä syksynä (1974) jättänyt hakemuksensa Itä-Suomen vesioikeuteen.
Entiset "totuudet" kyseenalaisiksi
Vaarua pyrittiin suojelemaan näkyvästi jo 1970-luvun alussa etenkin taiteilija Helmer Selinin organisoimilla Vaarunkäräjillä (18.7.1972), ateljeetalo Mehtänpeitossa Vaarun kaakkoisrinteellä, mutta varsinainen suojeluliiketoiminta alkoi vasta myöhemmin. Suomen luonnonsuojeluliiton edeltäjän, Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtanakin myöhemmin puolitoista vuosikymmentä toiminut, Vaaruun perehtynyt apulaisprofessori Niilo Söyrinki oli ottanut voimakkaasti kantaa Vaarun puolesta jo vuonna 1946.Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja (1938-1942), professori Kaarlo Linkola puolestaan oli julkaissut selvityksensä Vaarun kasvistosta jo vuonna 1917.
Liike oli järjestäytynyt vaikkakaan ei järjestöitynyt 1980-luvun alusta saakka. Vuonna 1982 Juhani Paavolan aloitteesta perustettu Vaarunvuori-liike (silloin nimeltään Vaarunvuori-ryhmä) vastusti johdonmukaisesti pumppuvoimalan rakentamista Vaarulle. Uuden polven pitkäaikaisen suojeluliiketoiminnan aloittajana maakunnassa liike kyseenalaisti vallitsevan ajattelutavan keskisuomalaisessa ympäristö- ja energiapolitiikassa.
Vaikka suurta yleisöä kiinnosti etenkin alueen arvokas luonto "ravintoketjuineen", liike kiinnitti yhtä paljon huomiota itse uhan aiheuttajaan ja pumppulahankkeen aiheuttaneeseen ketjuun, joka oli heittänyt laajemmankin varjon luonnon ja ihmisen tulevaisuuteen. Olisi väärin vatvoa vain suunnitellun uhrin poikkeuksellista kauneutta ja herkkyyttä yhtä tärkeää oli tutkia raiskausta laillisesti valmistelevan keinoja ja motiiveja. Ydinsähkökäyttöisenä laitos olisi etäispesäkkeenä osa ydintalousketjua uraanikaivoksista ydinjätteen hautausbisnekseen. Kyseessä on poikkeuksellisen selkeä esimerkki härskistä hankeesta, joka viis veisasi luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä.
Raha ei ollutkaan yhtiön ainoa motiivi pumppulahankkeelle: IVO:n edustajat myönsivät toistuvasti hankkeen liittyvän ydinvoimaan. Paitsi ollen osa ydinvoiman lisäkäytön vaiettuja kustannuksia, laitos olisi tuottanut sähköä sähköllä, vieläpä sitä suuressa mittakaavassa hävittäen. Jo vesioikeuden päätöspapereissa vuonna 1981 IVO ilmoitti sähkönhukaksi noin 90 GWh vuosittain, mutta yhtiön Keski-Suomen liitolle 23.11. ja korkeimmalle hallinto-oikeudelle 13.12.1994 antamien selvitysten perusteella laskettuna sähkönhukka olisi ollut luokkaa 200 GWh/v (150...260 GWh/v). Hukka taas olisi vesittänyt jopa miljoonan suomalaisen säästötavoitteet (á 200 kWh/v) asuinsähkön käytössä.
Kuluttajapuolella erilaiset lisäsähkölämmityksen muodot ovat merkittävin pumppulauhan aiheuttaja sekä sähkönkulutuspiikkejä että ydinvoimatarvetta nostamalla. Laitos kuluttaisi vuosittain jopa saman sähkömäärän kuin surullisenkuuluisa, tappiolliseksi osoittautunut Altan vesivoimala Norjassa talvisin, tai enemmän kuin suunnitellun Vuotosaltaan voimala (135 GWh/v). Pumppulan lasku taas lankeasi tuleville sukupolville mm. laitoksen hävittämän ydinsähkön tuottamisessa syntyvien turhien ydinjätteiden muodossa.
Jo pelkästään 62 km pituinen, 400 kV:n jättivoimalinja mm. joutsenten pesimälammen yli ns. atomirenkaaseen olisi uhannut merkittäviä luonnon arvoja usean neliökilometrin alalla.
Kaiken kaikkiaan kyseessä oli ääriesimerkki yltiöpäisestä uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta ruokkivasta tuhoisasta hankkeesta, jota markkinoitiin "valtakunnallisen edun" papinkaavussa.
Vaarun luonnonarvot poikkeuksellisen suuret
Toisin kuin yhtiö ja muut hankkeen ajajat väittivät etenkin vuoteen 1997 asti, taigalla eli pohjoisella havumetsävyöhykkeellä olevan Vaarun luonnonarvot ovat poikkeuksellisen suuret. Suunnitellun pumppulan vaikutusalue (noin 3 neliökilometriä) ehdotettiin vuosien 1989 ja 1997 välillä virallisesti ja paljolti päällekkäin peräti kuuteen suojeluohjelmaan: lehtojen, rantojen, pienvesien ja vanhojen metsien suojeluohjelmiin, sekä soidensuojelun täydennysohjelmaan, ja viimeiseksi EU:n Natura 2000 -verkkoon. Näiden lisäksi alue sisältyy valtakunnallisesti arvokkaaseen maisema-alueeseen, ja on luokiteltu ainoana Keski-Suomen kallioalueista luokkaan 1, ainutlaatuinen (1997). Vaaru on myös ehdolla Suomen tärkeiden lintualueiden luetteloon.
Seitsenneliökilometrisen Vaarun yli 90 uhanalaisesta eliölajista, EU-direktiivien suojelemat 20 lajia mukaan lukien, jopa noin 5/6 on pumppulahankkeen vaikutusalueella, myös Suomen viimeiseksi jäänyt etelänlimijäkälän mahdollinen kasvupaikka. Etenkin vanhojen metsien uhanalaisen eliölajiston määrä on Vaarulla suuri. Pumppulahanke oli eniten uhanalaisia eliölajeja uhkaava yksittäinen hanke vähintään Keski-Suomessa.
IVO puolestaan vastusti jyrkästi kaikkia suojeluohjelmia, ja jopa YVA-lain tarkoittamaa menettelyä Vaarulla, joten niitä ei voitu toteuttaa. Kun Vaarun luontoon erityisen perehtynyt lehtori Veli Saari (Jyväskylän yliopisto) totesi perustellusti yleisötilaisuudessa 29.10.1996, että pumppulan rakentaminen olisi skandaali, IVO:n kiinteistötoiminnan kehityspäällikkö Risto Savolainen tokaisi että: "Se olisi saanut jäädä sanomatta" mutta vasta radio Keski-Suomen mikrofonin sulkeuduttua.
YVA-lain lisäksi Suomessa astui 1990-luvulla voimaan myös kansainvälisiä luonnon- ja ympäristönsuojelusopimuksia, joita pumppu-lahankkeen ajajat eivät mainostaneet: EU:n luonto- ja lintudirektiivit, ja biologisen monimuotoisuuden säilyttämistä koskeva ns. Rion sopimus.
Vaihtoehtoja riittää
Vaarun-liike listasi myös vaihtoehtoja pumppuvoimala-hankkeelle: niitä riittää. Suomen energiarakenteen perustuminen uusiutuvaan energiaan, säästöön, ja aiheuttaja maksaa periaatteeseen vähentäisi sähkönkulutuksen vuorokausivaihteluita. Nopeasti toteutettavia, Suomessakin tutkittuja vaihtoehtoja itse pumppulalle ovat sekä ilmanpainevoimalat entisiin kaivoksiin, että käytössä jo olevat kaasuturbiinit, ja pidemmällä aikavälillä vetymenetelmä.
Yksinkertaisin vaihtoehdoista on pumppulan suunnitellun sijoituspaikan vaihtaminen, mikä ei IVO:n mukaan lisäisi oleellisesti rakentamiskustannuksia. IVO:n kannalta toiseksi paras ja saman hintainen oli Heinosniemessä Korpilahdella, noin 10 km Vaarulta pohjoiseen. Muita mahdollisia sijoituspaikkoja on kymmeniä vyöhykkeellä Kokemäenjoelta Kolille, etenkin Korpilahden Päiväkunnassa ja Luhangan Kammiovuoren kupeessa, lähellä kuuluisaa valkoselkätikan suojelukamppailualuetta.
Kannatuspohjaa Vaarun-liikkeen toiminnalle toi vuodesta 1986 lähtien ydinvoiman "siunauksista" myös keskimääräistä Suomen vastaanottamaa annosta suurempi radioaktiivinen laskeuma Keski-Suomeen Tshernobylin paukun seurauksena, ja Teollisuuden Voiman, ja myöhemmin myös IVO:n ydinjätteen hautaamissuunnitelmat Äänekosken Kivettyyn, Vaarulta noin 100 km pohjoiseen, yhteisen vesireitin varteen.
Maaseudun vähäväkiset vastaan helsinkiläinen mahtiyhtiö
Vaarun-liikkeellä oli pääasiassa sama vastustaja kuin ydinvoiman vastaisella liikkeellä. Vaarun suojelukamppailu onkin ollut eräs pisimpään kestäneistä ympäristökamppailuista Suomessa heti sen jälkeen. Korpilahden ulko-puolella Vaarun-liikettä ovat tukeneet etenkin ydinvoiman vastaisessa liikkeessä toimineet. Hankaluutena Vaarun suojelupyrkimyksissä oli pumppuvoimalan monialaisten vaikutusten vaikea hahmotettavuus, olisihan laitos ollut mitä omituisin: monia on yhä vaikea saada uskomaan, että "voimala" voisi kuluttaa enemmän sitä energiaa, sähköä, kuin mitä tuottaa.
Ydinvoimanvastaiseen liikkeeseen verrattuna Vaarun-liikkeellä oli kuitenkin merkittävä motivointia ja asiansa hahmottamista helpottava etu puolellaan. Toki sähköä hukkaavan laitoksen vaatiman alkuperäissähkön tuotannon myötä pumppuvoimalan ympäristöhaitat olisivat ulottuneet hyvin laajalle. Mutta, paitsi että puolentoista miljardin markan pumppuvoimalahanke oli mm. taloudelliselta painoarvoltaan vain murto-osa koko ydinvoimateollisuuden jättivolyymista, Vaarun suojelijoilla oli alusta alkaen konkreettinen, sekä maantieteellisellä että tunnekartastolla helposti määriteltävä, luonnonarvoiltaan jopa ainutlaatuisen arvokkaaksi osoittautuva paikka jota suojata, muutaman neliökilometrin laajuinen luonnon "pyhättö", jossa käydä hiljentymässä. Vaarun maastossa kävikin jo 1980-luvun puolivälin jälkeen tuhansia ihmisiä vuosittain. Vaarun-liikkeen keulapari, Juhani Paavola ja Heljä Taavitsainen, oli jopa 'lyönyt hynttyynsä yhteen' Vaarulla 1980-luvun alkupuolella ennen muuttoaan syvälle maaseudulle Korpilahdelle.
Ydinvoiman vastaisella liikkeellä taas oli suojattavana "pyhättönään" "vain" koko maa tai maapallo. Esimerkiksi Energiapoliittisen yhdistyksenVaihtoehto ydinvoimalle (EVY, per. 1977) ehkä merkittävimmät tunnekokemukset liittyivät aiemmin kellarissa sijainneeseen kaupunkitoimistoon, joka tuli monelle kuin toiseksi kodiksi. (Nyttemmin EVY:n tehtäviä on paljolti ottanut mm. Suomen luonnonsuojeluliitto).
Aika ja ympäristöarvojen muutokset tulivat 1970-luvun lopulta alkaen Vaarun suojelijoiden avuksi. Vielä 1970-luvulla lähes yksimielisesti juhlittu, 'välttämätön' pumppulaprojekti osoittautui 1980- ja 1990-luvuilla epävarmaksi, ainutlaatuisen arvokasta luonnonaluetta vaarantavaksi äärimmäisyyshankkeeksi.
Vielä talvella vuonna 1982 IVO:n hallitus kertoi odottavansa rakentamispäätöksen tapahtuvan vuonna 1985, ja voimalatyön työllistävän 700 henkeä (Helsingin Sanomat 21.2.1982). Allasalueen ohitustien rakentaminen alkoi syksyllä 1982, mutta IVO ilmoitti jo parin kuukauden kuluttua, ettei pumppuvoimalan valmistuminen ollut ajankohtaista alkaneella vuosikymmenellä. Hanke viidenneksi ydinvoimalaksi ei ollut toteutunut. Suurteollisuus käynnisti erityisen kampanjan sen puolesta, mutta ydinlaitos voisi pitkän rakennusaikansa vuoksi valmistua aikaisintaan vuosikymmenen vaihteen jälkeen. Pumppula taas olisi valmistunut tarvittaessa neljässä-viidessä vuodessa. Sen mahdollinen rakennusaika kiristettiin myöhemmin kolmeen vuoteen.
Vaarun-liikkeen oli sopeuduttava pitkälliseen, uuvuttavaan päivystykseen ja tiedon keruuseen vähäisin resurssein. Aikaisemman vilkkaan kokoustoiminnan jälkeen kantava toiminta jäi paljolti parin sitkeimmän aktivistin varaan, luonnonsuojeluviranomaisten tehdessä tahoillaan minkä voivat. Liike sai osoitettua voimalan työllistävän pysyvästi vain noin yhden erikoismiehen, mikä lisäsi suojelun kannatusta. Suojelu alkoi verkostoitua, ja tehtäväksi otettiin myös Vaarun kohtelun kirjaaminen tuleville sukupolville. Taloudellista tukea liike sai Tshernobylin laskeuman jälkeen etenkin perheellisiltä, Suomen luonnonsuojeluliiton Keski-Suomen piiriltä ja luonnonsuojeluyhdistyksiltä.
Paanajärvi-Vaaru
1980-luvun loppupuolella IVO poikkesi Neuvostoliiton puolelle. Pumppuvoimalahanke-esitteessään laitoksesta vuonomaiselle Paanajärvelle IVO väitti, että järvi oli "kuin luotu ala-altaaksi pumppuvoimalaitokselle". (Paanajärven kylä, jota uhkaa tavanomainen vesivoimalahanke, on muualla, noin 200 km järvestä kaakkoon). Vaarun suojelijat olivat puolestaan toimittaneet Reino Rinteelle Kuusamoon tietopaketin pumppulakaavailuista Suomessa. Kun yhtiön haave 1980-luvun lopulla tuosta jättipumppuvoimalasta nykyisen Venäjän puolelle neuvostoliittolaisten suunnitteleman ydinvoimalaryppään apuriksi haihtuivat lopulta kansallispuiston alle ja ydinhankekin Neuvostoliiton raunioihin, jouti Paanajärven pumppulan komean esitteen alkuperäiskuva, Gallen-Kallelan 'Paanajärven palokärki' IVO:lta museoon, ja yhtiö kohdisti huomionsa jälleen Vaarunvuoreen.
Yhtiö haki Itä-Suomen vesioikeudelta jatkoaikaa Vaarun pumppulan rakentamiseksi vuonna 1993. Vesioikeus uskoi tarkistamatta IVO:n esittäneen riittävän erityiset syyt lupa-ajan jatkamiseen, ja vesiylioikeuskin äänin 31, mutta korkein hallinto-oikeus enää nipinnapin, äänin 43. IVO:n asennetta ja arkuutta pumppulahankkeen penkomiseen kuvaavat yhtiön vaatimukset oikeuskäsittelyissä, että Suomen luonnonsuojeluliiton Keski-Suomen piirin, Korpilahden ympäristölautakunnan, Vaarun-liikkeen, ja jopa vesi-ja ympäristöpiirin valitukset Vaarun puolesta on jätettävä tutkimatta. IVO:n hallintoneuvoston tiedotussihteeri Klaus Ranisen kirjeessä 16.6.1994 Vaarun-liikkeelle annettiin selkeästi ymmärtää, että pumppula olisi joka tapauksessa tulossa.
Päinvastoin kuin pumppulahankkeen kannattajapuolella, taloudellinen ja muidenkin resurssien niukkuus näkyi Vaarun suojelijoiden toiminnassa. Ei ollut esimerkiksi mahdollisuuksia, varoja tai haluakaan ruokkia tai kestitä silmää tekeviä toisin kuin Pohjoismaiden toiseksi suurimmalla sähköyhtiöllä IVO:lla. Vaarun-liikkeen vetäjien perheessä työ oli 1980-luvun lopulta lähtien tehtävä pääasiassa kotitoimiston palkattomassa hullunmyllyssä syvällä maaseudulla, kauppakassien ja vauvanvaippojen esteradalla lapsiperheen vaatimusten ristitulessa ja pitkäaikaissairauksien verottamin voimavaroin. Kärjistetysti ilmaisten tässä maan puolustus-kamppailussa isojen poikien voimalatukikohtaa kannattivat pääasiassa herrat naisten siivoamissa toimistoissaan, kun taas Vaarun suojeluliikettä kannattivat erityisesti naiset ja äidit, ja myös suojelua kannattavien miesten ampumatahdon ollessa useimmiten keskimääräistä niukempaa.
Naisten osuus suojelupyrkimyksissä oli muuttunut merkittävästi neljännesvuosisadassa. Kun vuonna 1972 Vaarunkäräjien osallistujalistan 37 hengestä vain kolme oli naisia ja puheenvuoron pitäjät vain miehiä, esimerkiksi Keski-Suomen liiton naisedustajista neljä viidestä äänesti 17.4.1996 pumppulaa vastaan, miehistä taas vain joka neljäs.
Toisin kuin pumppulanajajien työhuoneissa, suojelijoiden työ ei usein ollut hajutonta tai mautonta. Kotibyroon arkea kuvaa tilanne, jossa lapsen kouluunlähettämiskiireessä ja toisen ipanan kitistessä, oli vessassa puhelinjohdon venymiskyvyn äärirajoilla ja suu hammastahnavaahdossa vastattava radiotoimittajan suorassa lähetyksessä esittämiin letkeisiin käsityksiin samppanjalasien kilistelystä. Mutta suojelijat onnistuivat liikuttamaan päättäjiä kaikkein korkeimmalle taholle asti. Jopa presidentti Martti Ahtisaari otti julkisesti kantaa hankkeeseen: hän ei pitänyt pumppulan sijoittamista juuri Vaarulle välttämättömänä ja toivoi keskustelun jatkuvan (Jämsässä 12.12.1995, esim. Korpilahti-lehti 13.12.1995).
Myös Alta- ja Vuotos-tapaukset olivat jälleen osoittaneet, että suojeluliike joutuu helposti maksajaksi yrittäessään oikoa poliitikkojen, viranomaisten ja suuria tuhohankkeita ajavien yritysten virheitä Altan, Vuotoksen ja Vaarun tapauksessa vieläpä valtion yhtiön virheitä. Yhtiöt vastustavat jyrkästi, mutta verhotusti kaikkia suojelupyrkimyksiä samalla kun niiden tiedotusstrategiaan näyttää kuuluvan väittää olevansa ympäristönsuojelun eturintamassa niin maalla, merellä kuin ilmassa. Avoimia yleisötilaisuuksia Vaarun asiasta järjestivätkin vain Vaarun suojelijat.
IVO:n voimakas lakimiestoiminta on suorassa linjassa kaikkien ydintalousketjuun liittyvien yhtiöiden, kuten suurten voimayhtiöiden lakimiesten toimintaan ympäri maailman. Tuossa ketjussa salailu, harhaanjohtaminen, välinpitämättömyys mm. luonnon monimuotoisuuden säilymisestä ja vastuun väistäminen ovat enemmän sääntöjä kuin poikkeuksia. Esimerkiksi Suomen ydinvoimayhtiöt ovat saaneet erivapauden mahdollisessa suuressa ydinonnettomuudessa: niiden korvausvastuu kattaa jopa vain tuhannesosia todellisista vahingoista. Suurin ongelma kaikkialla maailmassa ovat kuitenkin tuota tuhoisaa ketjua suojelevat päättäjät.
Selvitystä eteenpäin
Paluu selvityksen sisältösivulle
Juhani Paavola, vaarun.vuori(at)pp.inet.fi
