Inspiraation lähteinä:

Anastasia

Adolf Portmann

Takaisin kotisivulle

Mietteitä ihmisen luontosuhteesta

Onko ihmisellä jokin tehtävä Maa-planeetan biosfäärissä?



Ihmistietoisuus – objektiivisen todellisuuden luoja?

Ympärilläni voin aavistaa mitä erilaisimpia kokemusmaailmoja - ehkä tietoisuuksiakin. On perhosen kepeät siiveniskut kesätuulessa ja kivikossa kipittävän myyrän kiihkeys, keväisin kuusen latvassa laulavan mustarastaan keskittyneisyys. On kirkkaassa merivedessä kelluvan meduusan ja ruskolevällä keinuvan sinisimpukan sisäinen syke, avautuvan ruusunteriön jännite. Mutta vain minä - ihminen - kirjoitan näistä kaikista. Nämä kokemusmaailmat ja ehkä jonkintasoiset tietoisuudetkin viestittävät minun - ihmisen - tietoisuudelle olemassaolostaan loputtomalla värien, muotojen, äänien ja käyttäytymistapojen rikkaudella. Minun kokemusmaailmassani ja tietoisuudessani nämä kaikki yhdistyvät.
- Olisiko näitä olentoja tällaisina olemassa, ellei minua - siis ihmistietoisuutta - olisi olemassa? Antaako minun mieleni niille nämä mainitut ominaisuudet? Onko asia kuten C. G. Jung Afrikan savannilla vaeltavia valtavia eläinlaumoja katsellessaan totesi:

"Siellä tietoisuuden kosminen merkitys tuli minulle ylivoimaisen selväksi. .... Ihminen, minä, vasta annoin näkymättömällä luomisen teolla maailmalle täydellisyyden, objektiivisen olemassaolon. ...; Nyt tiesin mikä se (meidän oma myyttimme) oli ja vielä enemmänkin: ihminen on välttämätön jotta luomistyö tulisi täydelliseksi, hän on itse toinen maailmanluoja, joka vasta antaa maailmalle objektiivisen olemassaolon, jota ilman se kenenkään kuulematta ja näkemättä, äänettömänä syöden, synnyttäen, kuollen, päätä nyökytellen kulkisi satojen vuosimiljoonien ajan ei-olemassaolon syvimmässä yössä tuntemattomaan loppuunsa. Vasta ihmisen tietoisuus on luonut objektiivisen olemassaolon ja merkityksen, ja sen kautta ihminen on löytänyt välttämättömän paikkansa suuressa olemisen prosessissa&"?

Jung kirjoittaa "olemisen prosessista" Nykyinen yhteiskuntaelämä on kuitenkin suuntautunut enemmän tekemiseen kuin olemiseen. Jos vastaamme edellä olevaan kysymykseen myöntävästi, niin nykytilanteessa syntyy pakostakin kysymys oikeasta toimintatavasta. Syntyy kysymys tehtävästä, joka täydentäisi harmonisella tavalla ihmisen "paikkaa suuressa olemisen prosessissa" ja joka todella olisi ihmistietoisuuden suorittaman "näkymättömän luomisen teon" arvoinen.

Ympäristöä muokkaavan potentiaalin toteutumistapa

Tätä nykyä näemme selvästi, mitä me ihmiset ainakin pystymme tekemään: vahingoittamaan biosfääriä maailmanlaajuisesti. Tästä voimme päätellä, millaista osaa meidän tämänhetkinen toimintamme esittää biosfäärin tapahtumissa: pääosaa. Siitä, että meillä on kyky ja valta massiivisella tavalla muuttaa ympäröivän luonnon tapahtumia, pitäisi käydä ilmi, ettemme voi jättää tekemisiämme sattuman varaan. Me emme pääse pakoon sitä suurta tehtävää, joka on tullut osaksemme täällä Maa-planeetalla. Väestömme kasvu nykyiseen mittaansa ja luomamme tekniikan kursailematon soveltaminen luonnonvarojen tuhlaamiseen ovat havainnollistaneet ja toteuttaneet sitä valtavaa ympäristöä muokkaavaa potentiaalia, joka meissä piilee. Valitettavasti se vain on saanut ilmauksensa tässä negatiivisessa muodossa.

Niin kauan kuin emme ymmärrä oman lajimme ainutlaatuista, keskeistä merkitystä maapallon kehityksessä, ympäristöongelmat tulevat jatkumaan samanlaisina. Tätä merkitystä ei välttämättä tarvitse perustella miltään metafyysiseltä tai muultakaan teoreettiselta kannalta, sillä tosiasiat ovat silmiemme edessä joka päivä. Näemme siis, että ihmisellä on valta ja kyky vaikuttaa syvälle käyvällä tavalla ekosysteemien ja siten koko biosfäärin rakenteeseen ja prosesseihin. Lisäksi näemme, että ihmisen toiminnan ja muiden eläinlajien toiminnan vaikutusten välillä on laadullinen ero. Peipposet, jotka rakentavat pesänsä puistosta löytämistään aineksista, tai hämähäkit, jotka kutovat verkkonsa eritteensä avulla, eivät näillä toimillaan järkytä ekosysteemin tasapainoa eivätkä varsinkaan alenna biologista monimuotoisuutta ympäristössään. Tämä seikka hämärtyy tai jää kokonaan näkemättä, jos tukeudutaan pelkästään "biologistiseen" ihmiskuvaan. Tämä ihmiskuva on nykyään saanut osakseen ansaitsematonta huomiota eksaktien luonnontieteiden menetelmille osoitetun yksipuolisen arvostuksen vuoksi. Luonnontieteellisen metodin objektiivisuuteen vedoten biologia pyrkii väittämään, että se ihmistä koskevan tietouden tuottamisessa lähtee arvottamattomalta pohjalta. Tämänhetkinen biologinen ihmiskuva, "biologistinen" ihmiskuva, on kuitenkin tärkeiltä osin pelkästään yksipuolinen, teoreettinen ajatuskonstruktio vailla yhteyttä empiirisen tiedon ristiriitaisuuksiin. Se katsoo ihmisen toiminnassa olevan vain määrällistä intensiteetin eroa muuhun eläinkuntaan nähden. Se näkee ihmisen ainoastaan eräänä lajina muiden lajien joukossa taistelemassa olemassaolostaan tällä vihamieliseksi ymmärretyllä planeetalla. On kuitenkin mahdotonta sivuuttaa ihmisen toiminnassa ilmenevää monipuolisuutta ja joustavuutta, jotka mahdollistavat suoranaisen ryöstelyn. Niinpä meitä eläinlajina, jolla lisäksi on kyky nähdä tekojensa seuraukset, toisin sanoen, jonka tietoisuus kykenee "antamaan maailmalle objektiivisen olemassaolon", ei mikään armahda vastuusta, tai jos haluamme katsoa asiaa sen kääntöpuolelta: Mikään ei voi ottaa meiltä pois meidän suurenmoista osaamme täällä maapallolla kukoistavan biosfäärin oleellisina säätelijöinä.

Meidän osamme saattaakin siis olla uusien elämän mahdollisuuksien luominen ja niiden ylläpitäminen tällä planeetalla sen köyhdyttämisen sijasta. Tähän voidaan esittää se vastalause, että ekosysteemit toimivat todistettavasti ilman meitä ihmisiä. Tässä suhteessa jopa maan "matalat" madot ja muut hajottajaeliöt ovat tärkeämpiä kuin me ihmiset. Kaiken aiheuttamamme tuhon takia lajiamme voidaan pitää luonnon suurena erehdyksenä tai sitten sillä voidaan katsoa olevan jokin erityinen tehtävä maapallon biosfäärissä - tehtävä, jonka olemme valitettavalla tavalla laiminlyöneet. Ensimmäinen vaihtoehto antaa mahdollisuuden paeta vastuusta. Jos me ihmiset olemme luonnostamme sellaisia kuin me nyt näytämme olevan - muuta biosfääriä ryösteleviä otuksia, joilta puuttuu vapaa tahto ja valinnan mahdollisuus - meidän ei tarvitsekaan yrittää muuttaa suuntaamme. Voimme ainoastaan toivoa ja odottaa, että luonnolle ominaiset säätelypiirit kiristäisivät ympärillemme ankaran otteensa ja palauttaisivat meidät ruotuun. On kuitenkin totta, että lajimme sisältä löytyy ja on kautta aikojenkin löytynyt yksilöitä ja kokonaisia kulttuureja, jotka tietoisesti toimivat luontoa säästävällä ja kunnioittavalla tavalla. Tämänhetkinen kehitys ei siis ole pakonomaista eikä mekaanista, vaan sillä on vaihtoehtoja. On näin ollen ilmeistä, että todellisuudessa meillä ihmisillä kollektiivisesti ottaen on muita mahdollisuuksia. Toinen vaihtoehto tulee tällöin vakavasti harkittavaksi. Ihmisellä on siis jokin tehtävä maapallon biosfäärissä. Hänellä on nimenomaan tehtävä. Emme puhu niinkään mistään ekologisesta lokerosta. Tämä johtuu siitä, että ihminen on lajina niin monipuolinen, ettei hänelle voi osoittaa mitään lokeroa. Häntä voitaisiin pitää eräänlaisena hyvin tärkeänä ulkojäsenenä. Koska biosfääri on systeemi, joka pyrkii ylläpitämään jatkuvaa homeostaasia, tasapainoa, parasta mitä tällainen ulkojäsen voi tehdä, on osallistua tuon tasapainon ylläpitämiseen.

Taistelu luontoa vastaan on taistelua kehoa vastaan

Tasapainon ylläpitämisen sijasta me kuvittelemme, että meidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan ja otettava väkivalloin tarvitsemamme. Biologistinen ihmiskuva kaiken lisäksi vielä oikeuttaa tämän kuvitelman: "survival of the fittest" - "voimakkain, tervein jää henkiin". Siksi meidän silmiemme edessä saattaa häilyä jopa sellainen tulevaisuus, jossa muka olemme päässeet voitolle ja vapauttaneet itsemme luonnonvoimien vallasta. Sellaisessa maailmassa kaiken täytyisi olla keinotekoista ja staattista. Me olemme kuitenkin myös siinä maailmassa edelleen luonnon olentoja, elämme kehossamme ja tulemme aina elämään siinä. Koska luonnossa, siis kehossa, mitkään asiat eivät ole varmempia kuin dynaamiset muutokset, meidän taistelumme epäilemättä jatkuisi siinäkin maailmassa. Monet kehon dynaamiset, tasapainotukseen tähtäävät muutokset nimittäin ymmärretään sairauksiksi, jotka olisi voitettava. Maailmassa on kuitenkin vain yksi ainoa sairaus. Sen nimi on ihmisen vääristynyt luontosuhde. Tämä vääristymä heijastuu siihen, miten suhtaudumme omaan kehoomme. Onhan keho osa luontoa, yhteydessä siihen ja sen laille alisteinen. Näin me ihmiset kohtelemme kehoamme samalla tavalla kuin ympäristöämme - karkein, manipuloivin ottein. Emme nöyrry tunnustamaan, että on asioita, joita emme tiedä emmekä ymmärrä. Näin ihmiseltä puuttuvat luottamus ja kunnioitus hänen kehossaan, siis myös luonnossa, asuvia, luonnollisia, tasapainottavia ja parantavia voimia kohtaan. Ihmiskeho, sen solut, on varustettu omilla erittäin tehokkailla antioksidanteillaan. On olemassa todisteita siitä, että täydellisen henkisen ja ruumiillisen terveyden tilassa, so. korkea-asteisen tasapainon tilassa aikuisen ihmisen keho toimii hyvin vähäisellä energian ja aineen kulutuksella. Tässä tilassa keho käyttää hyväkseen kaiken ympäristöstä saamansa energian, aineen ja informaation äärimmäisen tehokkaasti. Keho pystyy kierrättämään monia välttämättömiä molekyylejä. Tähän tilaan päästäkseen ihmisen täytyisi kuitenkin voida elää terveessä ja siten terveellisessä ympäristössä. Nykyään kuitenkin ihmiskeho tarvitsee ulkoa tulevia lisäravinteita. Syynä ovat ilmansaasteet, radioaktiivinen ja muuntyyppinen säteily, torjunta-aineet ym. ympäristömyrkyt, täysin väärät ruokailutottumukset ja eloton, kuollut ravinto ja siinä olevat lisäaineet, yliampuva lääkitys ja kaiken päälle, muttei vähemmän tärkeänä, voimakas henkinen stressi. Näin ihmisen ihanteellinen terveydentila kytkeytyy erottamattomaksi osaksi hänen luontosuhdettaan. Taistellessaan luontoa vastaan, yrittäessään vapautua siitä ihminen taistelee viime kädessä kehoaan vastaan. Hän ei tajua, että ainoa tie todelliseen vapauteen, terveyteen ja yltäkylläisyyteen kulkee täydellisen antautumisen ja luonnon laille alistumisen kautta.

Luonto opettajana

Ihmislajin toiminnan monipuolisuus ja joustavuus, hänen perinnöllisten taipumustensa avoimuus ja sopeutuvuus ovat hänen kirouksenaan ja siunauksenaan. Kirouksenaan siksi, että ne ovat sallineet ihmisen viedä lajinsa olemassaolon siihen pisteeseen, että se itse uhkaa itseään eikä vain itseään vaan koko luomakuntaa hänen ympärillään. Näiden ominaisuuksien siunauksellinen puoli on kuitenkin jäänyt ekologisessa mielessä ymmärtämättä ja käyttämättä. Koska ihminen siis on tietyssä mielessä ekologinen "tabula rasa", tyhjä taulu, hänen pitää antaa muiden olentojen tehdä tauluun merkkinsä, ts. näyttää hänelle tietä, kuinka toimia oikein. Luonnon siis kuuluisi olla hänen opettajansa. Ihminen on "tabula rasa", mutta samalla enemmänkin. Hän on ketjun täydentävä rengas. Hän on polttopiste, johon säteet kerääntyvät.

Vielä on kaupunkienkin ympäristössä jäljellä paratiisin rippeitä, joita voisimme lähteä kasvattamaan, joihin voisimme puhaltaa uutta henkeä. Manipuloivan kontrollin ja massiivisen asioihin puuttumisen sijasta toimintaamme biosfäärissä voisikin ohjata eräänlaisen kevyen katalyysin periaate. Koska meillä ei ole tästä mitään kokemusta emmekä enää voi löytää sitä vanhaa tiedonlähdettä, joka kenties joskus on ollut olemassa, meidän täytyy ryhtyä tekemään pieniä kokeita. Meidän tulee valppaasti havainnoida ympäristöämme, nöyrästi opetella meitä ympäröivän luonnon toimintatavat ja toivottaa tervetulleeksi kaikki elämän merkit. Pieniä, hyödyllisiä tekoja toteuttamalla voisimme saada aikaan lähiympäristössämme muutoksia, joiden vaikutus alkaisi tuntua laajemmaltikin. Elämä houkuttelee luokseen lisää elämää. Kaikki, mikä on löytänyt tiensä meidän ihmisten läheisyyteen, ilmeisesti myös haluaa olla nimenomaan siinä. Me ihmiset olemme katalyytteja, joiden pinnalta lähtee odottamattomia vaikutuksia.

Maaplaneetta – ihmisen kotiseutu

Tämä maaplaneetta on ihmisen koti, niin kuin se on kaikkien muidenkin täällä olevien olentojen koti. Kaikki täällä on selvästikin järjestetty niin, että elämällä on edellytyksensä. Se, että jokin asia täällä näyttäytyy meille vihamielisenä, saattaa johtua pelkästään siitä, että emme tunne sitä ja/tai olemme tulkinneet havaintomme väärin ja siten toimineet väärin sen suhteen. Ihmisen olisi hyvä opetella tuntemaan paremmin kotiseutunsa, jos ei nyt koko maaplaneettaa, niin kuitenkin se osa tätä avaruuden matkalaista, joka on kohtalon määräämänä tullut itse kutakin lähimmäksi. Luonnonolentoja ja -tapahtumia tarkkailemalla opimme tuntemaan ne, ymmärtämään niitä. Pelko väistyy ihmetyksen ja kunnioituksen tieltä ja muuttuu rakkaudeksi ja luottamukseksi.



- Voidaan olettaa, että kauan vakaina ja kukoistavina pysyneet kulttuurit olivat niitä, joissa ihminen on ymmärtänyt merkityksensä häntä ympäröivässä universumissa.


- Ajattele, jos ihanat, elämää pursuavat aarniometsät ovatkin syntyneet muinaisen Aatamin käsien kautta, hänen aivojensa ja sydämensä työstä, kun hän antoi nimet kaikille luoduille, mietti niiden tarkoituksen ja tiesi, että kaikki oli hyvää omalla tavallaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Teksti: Taina Leu

Viitteet:

Galina Shatalova 2002: Wir fressen uns zu Tode. Goldmann (suom. Ahmimme itsemme kuoliaiksi)

Galina Shatalova 2003: Heilkräftige Ernährung. Goldmann (suom. Parannusvoimainen ravitsemus)

Carl Gustav Jung 1990: Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY

Suuret inspiraation lähteet:

Anastasia