Milloin susi on ihmiselle vaarallinen?

Prof. Valerius Geist

Filosofian tohtori, ympäristötieteiden emeritusprofessori

Calgaryn yliopisto

Calgary, Alberta, Kanada

”Susiongelmaa” väheksytään

”Opimme historiasta vain, ettemme opi siitä mitään”. Niin kuuluu sanoneen Immanuel Kant ja hänen havaintonsa sopii hyvin myös nykyisiin susiristiriitoihimme. On varmaa, että meidän 21. vuosituhannella elävien on opeteltava uudelleen kaikki se, mitä jo vuosisatoja sitten sudesta tiedettiin. Niinpä sudesta kertoi jo Hans Friedrich von Flemming Leipzigissa vuonna 1749 ilmestyneessä teoksessaan ”Der Vollkommene Teutsche Jäger” (”Täydellinen saksalainen metsästäjä”). Kuivan asialliseen tyyliinsä hän kuvailee siinä hämmästyttävän nykyaikaisilta tuntuvia päätelmiä ja tietoja.

Olen äskettäin toiminut tieteellisenä toimittajana Venäjän susista kertovalle kirjalle , jonka amerikkalainen kielitieteilijä Will Graves on toimittanut ja joka muutaman kuukauden kuluttua ilmestyy kanadalaisen tieteellisten kirjojen kustantajan (Detselig, Calgary) painattamana.

Kumpikin näistä teoksista käsittelee osaksi etäisessä menneisyydessä saatuja kokemuksia suden käyttäytymisestä joka kuitenkin noudattaa aivan samoja malleja joita nykyäänkin saamme todeta kun sudet taas levittäytyvät entisille elinalueilleen vaikkapa Kanadassa, Uudessa Meksikossa tai Luoteis-Yhdysvalloissa, Suomessa, Ruotsissa tai kuten juuri nyt myös itäisessä Saksassa. Kaikki nämä alueet ovat nykyaikaisen tiedonvälitysverkon piirissa joten tiedot susien käyttäytymisestä leviävät kuvin sekä sanoin nopeasti ja kauas, kun toisaalta kuulemme tuskin mitään samankaltaisista tapahtumista Intiassa, Iranissa, tai Turkissa.

Myös Kanadan sisäosissa tapahtuu sellaisia asioita, joita ei koskaan saateta julkisuuteen, vaikka sitten ihminen joutuisi susien repimäksi tai tappamaksi. Susien hyökkäykset tuotantoeläimiä tai koiria vastaan sekä vahinkoja aiheuttaneiden susien lopettamiset tai kiinniotot jäävät nimittäin paikallisiksi tapahtumiksi joita ei saateta lainkaan sanomalehtien, radion tai television välitettäviksi. Eräs tutkijakollegani selitti minulle jouduttuaan jo toisen kerran kiipeämään puuhun susilauman edessä, että hän vaikenee asiasta koska kukaan ei näinä aikoina usko että sudet voisivat olla aggressiivisia ja jollakin muotoa vaarallisia. Sillä Länsi-Kanadan seudulla, jossa nykyään elämme, hän ei ole ainoa jolle tällaista on sattunut. Sellaistakaan mikä sattui minulle, vaimolleni ja naapureillemme, ei missään kanadalaisessa lehdessä ole julkaistu koskaan riviäkään.

Vakavat välikohtauksethan sattuvat meille vain silloin, kun emme kanna asetta emmekä voi sellaista sillä hetkellä löytääkään, mikä tässä susien asuttamassa maailmankolkassa on varsin harvinaista. Siellä, missä aseiden hallussapio on nykyään ankarasti kiellettyä, kuten esimerkiksi USA:ssa tai koko Pohjois-Amerikan suojelluilla alueilla, susien jokaisesta hyökkäyksestä keskustellaan jo varsin julkisesti. Näin lienee asia myös Länsi-Euroopassa ja osittain myös euroopanpuoleisella Venäjällä.

Mistä tarina vaarattomasta sudesta on saanut alkunsa?

Nykyään on levinnyt laajalle pötypuhe rakastettavasta, harmittomasta sudesta, joka ei tee ihmisille mitään pahaa mutta kärsii yhä Punahilkka- sadusta, jonka sisältönä on että sudet syövät pieniä tyttöjä.

Satu herttaisen vaarattomasta sudesta on kuitenkin täysin ristiriidassa niiden kokemusten ja kertomusten kanssa, jotka ovat peräisin niin menneisyydestä kuin nykyisyydestäkin. Nämä kuvakset asetetaan kuitenkin eri syistä kyseenalaisiksi. Tiedemiehenä ja käyttäytymistutkijana joutuu kysymään, mitä itse asiassa on näiden vanhojen tai uusien kertomusten sekä niiden kieltämisen ja vastaväitteiden takana. Tosiasiahan on, että vaikka Pohjois-Amerikassa sudet nykyaikoina ovat repineet kuoliaaksi vain yhden ihmisen, ovat eräät susibiologit asettaneet kyseenalaiseksi myös tämän oikeastaan hyvinkin selvän tapauksen.

Nykyinen väite vaarattomasta sudesta on pohjoisamerikkalaista keksintöä. Se perustuu seuraaviin tosiasioihin:

1. Pohjoisamerikkalaiset ovat vuosisatojen ajan olleet aseistautuneita. Sudet, jotka tekivät virheitä, ammuttiin täten nopeasti. Välikohtaustapauksissa ihmiset taas olivat aseistamattomia tai huonosti aseistettuja.

2. Sudet ovat olleet hyvin vähälukuisia. Susia joko ei ylipäätään ollut, kuten Kaliforniassa, tai niitä järjestelmällisesti hävitettiin, kuten läntisessä USA:ssa. Kanadassa jahtiin pantiin erityiset paikalliset pyytäjät heti kun sudet olivat tappaneet tai uhanneet kotieläimiä; suurilla alueilla niitä myrkytettiin heti kun raivotatia oli todettu; susista maksettiin tapporahaa tai niiden nahasta maksettiin pyytäjiä kannustavia hintoja; paikkakuntalaiset tyhjensivät sudenpesiä ja tappoivat pentueet; susia metsästettiin jopa ampumalla pienlentokoneista jotta riistakannat saataisiin elpymään. Edes luonnonsuojelualueilla sudet eivät viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä saaneet olla rauhassa. Sutta ei luettu riistaeläimiin eikä niillä siitä syystä ollut rauhoitusaikaa.

3. Siellä, missä sudet saivat olla rauhassa, kuten suurilla harvaanasutuilla Kanadan ja Alaskan alueilla, ihmisten vähyys piti jo matemaattisesti arvioiden yhteenotot susien kanssa harvinaisena. Niilläkin alueilla turkispyytäjät, karjankasvattajat ja muut paikalliset pitivät käytännöllisesti katsoen aina asetta mukanaan. Ikävästi kävi sudelle, joka erehtyi näkösälle!

4. Määrätynlaisissa oloissa susi välttelee kaikkia kohtaamisia ihmisten kanssa, nimittäin kun hyvät riistakannat pitävät sen hyvin ravittuna samalla kun se vainon –pyynnin- takia tuntee ihmisen vihollisekseen. Sellaisissa oloissa susi ei hevin näyttäydy eikä sitä tavanomaisin pyyntimenetelmin kuten systemaattisen naakimisen tai väijymisen avulla saada kaadettua. Koska Pohjois-Amerikassa on ankarasti kiellettyä metsästää öisin, ei haaskapyynti lumen ja kuunvalon avulla ole luvallista. Järjestelmällinen vainoaminen saa sudet kavahtamaan ihmisen jälkiä ja hajujakin.

Näistä syistä Pojois-Amerikassa ei nykyaikoina ole ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan susien hyökkäämistapauksia ihmisten kimppuun, koska sudet olivat harvinaisia, koska ne pelkäsivät ja välttelivät ihmisiä vainon takia ja koska niiden kohtaamat ihmiset olivat enimmäkseen aseistettuja.

Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että sudet synnynnäisten käyttäytymistaipumustensa takia välttelisivät ihmisiä. Sitä väitettä ei voitaisi tieteellisesti kestävin perustein puolustaa.

Mestarillinen temppu!

Toisena syynä rakastettavan, herttaisen suden mielikuvan syntyyn on erittäin lahjakkaan kanadalaisen kirjailijan ja humoristin Farley Mowatin neronleimaus. Hän julkaisi kertomuksen ”Never Cry Wolf”, jonka oleellinen sisältö on, että hän on elänyt susien kanssa ja että sudet syövät elääkseen vain hiiriä. Miljoonat ihmiset, eikä pelkästään Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa vaan myös kommunistisessa Neuvostoliitossa ottivat tämän kertomuksen täytenä totena, vaikka se ei perustunut elettyyn elämään vaan mielikuvitukseen. Vaikka kanadalaiset eläintieteilijät välittömästi paljastivatkin kirjan tyhjänpäiväisyyden, ei heidän tieteellisissä julkaisusarjoissa esittämäänsä arvostelua kirjasta otettu kuuloonkaan. Niinpä miljoonat ihmiset höynähtivät tähän hölynpölyyn.

Neuvostoliiton kommunistiselle puolueelle tämä tarina kuitenkin tuli kuin taivaan lahjana. Puolue tiesi heti arvostaa tämän kertomuksen propagandistista merkitystä ja syy oli seuraava: kun kylien miehet toisen maailmansodan aikana oli kutsuttu rintamalle taistelemaan Saksan armeijaa vastaan, heidän metsästysaseensa takavarikoitiin luultavasti valtaapitävien pelosta omaa kansaansa kohtaan.

Sudet huomasivat varsin nopeasti aseettomien maaseudun ihmisten puolustuskyvyttömyyden ja useita traagisia hyökkäyksiä ihmisten kimppuun tapahtui. Valtion propaganda painosti ihmisiä ja piti heitä salassa julkisuudelta, sillä kenenkään ei haluttu huomaavan että ”aseistariisunnalla” ja susien hyökkäyksillä ihmisten kimppuun olisi jotakin yhteyttä keskenään.

Päinvastoin, olihan ”tieteellisesti osoitettu”, että sudet ovat harmittomia ”hiirensyöjiä”! Vasta Venäjän kommunismin sortumisen jälkeen nämä arkistot on avattu ja niistä on kirjoittanut Mihail P. Popov vuonna 1982 ilmestyneessä teoksessaan ”Susi riistanhoidossa” (Kustantamo Agropromisdat, Moskova). Sen erinomaisen kahdennentoista kappaleen ”Susista koituvat vaarat ihmisille” käänsivät englanniksi tunnettu venäläinen eläintieteilijä Leonid Baskin, hänen vaimonsa Valentina ja amerikkalaiset riistabiologit Patrick Valkenburg ja Mark McNay. Niinpä teksti on englanninkielisten lukijoidenkin ulottuvilla.

Amerikkalaisiin olosuhteisiin perustuva väärä olettamus suden sopeutuvuudesta

Susien siirtoistutukset perustuvat vielä nykyäänkin kautta maailman levinneeseen olettamukseen susien sopeutuvuudesta. Tämä olettamus on väärä. Sekin perustuu amerikkalaisiin olosuhteisiin. Suden sopeutuvuus on nimittäin varsin rajallista. Sen havaitsee verratessaan lajia muihin pohjoisamerikkalaisiin petolajeihin kuten kojoottiin (ns.preeriasuteen), mustakarhuun tai puumaan. Nämä kolme ovat periamerikkalaisia lajeja jotka kuuluivat jo jääkaudella, siis yli kaksi miljoonaa vuotta sitten Amerikan alkuperäiseen eläimistöön. Ne ovat todella erinomaisen sopeutumiskykyisiä ja ovat mitä parhaiten oppineet lähestymään ihmisiä herättämättä suurempaa huomiota, vaikka kaikki nämä pedot voivatkin olla ihmisille varsin vaarallisia. Kuten muutkin amerikkalaiset alkuperäislajit, jotka jäivät eloon jääkauden loppupuolella eläneen alkuperäisen suureläimistön romahtaessa, näissäkin yhdistyy korkea älykkyys, oppimiskyky ja arkuus hyvään lisääntymiskykyyn. Ne käyttävät ihmisen luomia olosuhteita mitä parhaimmin hyväkseen ja ovat käytännöllisesti katsoen huomaamattomia jopa oleskellessaan kaupunkien ja taajamien alueilla. Useista niistä tulee nopeasti kesyjä, mutta silti ne välttelevät ihmistä melkein aina. Miksi susi ei käyttäydy niin?

Susi ei ole amerikkalainen vaan siperialainen laji joka vasta vähän aikaa sitten levisi Pohjois-Amerikkaan sen vanhan eläimistön romahdettua. Se tuli Itä-Siperiasta yhdessä harmaakarhun, ahman, nykyisen hirven, vapitin sekä intiaanien kanssa Pohjois- Amerikkaan, jonne se kykeni esteettä levittäytymään jääkauden aikana eläneiden jättiläiskokoisten petojen hävittyä. Pohjois-Amerikan alkuperäinen eläimistö oli kehittänyt jättipetojen aikakaudella hyvin ovelia, sopeutumiskykyisiä lajeja. Niitä eivät olleet susi, harmaakarhu ja ahma! Ne ovat vahvasti vaistonvaraisia, vähemmän oppimiskykyisiä ja huomattavasti enemmän kömpelön suorasukaisia lajeja kuin pohjoisamerikkalaiset sukulaisensa. Niiin verrattuina nämä kolme siperialaisperäistä lajia ovat luonnonsuojelun murheenkryynejä. Siperiassa ei jääkaudella ollut pohjoisamerikkalaisiin verrattavissa olevia jättiläispetoja.

Susi on hankala metsästettävä, joskaan ei älykkyytensä vaan arkuutensa takia. Jos sen luonnollinen ravinto ehtyy, se voittaa luontaisen arkuutensa vaikkakin hyvin, hyvin hitaasti. Jos siis huomataan, että sudet eivät enää pakene vaan pysähtyvät ja tarkkailevat, on saatu ensimmäisen asteen varoitus susien ja ihmisten kanssakäymisessä. Se on häijy mutta luotettava merkki siitä, että sudet ovat alkaneet toden teolla tarkastella ihmistä saalislajina.

Milloin sudesta tulee vaarallinen ihmisille?

Susi alkaa kehittyä ihmiselle vaaralliseen suuntaan (1) kun se lain nojalla tai käytännön syistä nauttii täyttä suojelua ja kun se (2) vähenevien riistakantojen -nälän- tai ravintotilaisuuksien satunnaisen tarjonnan -jätteiden- takia ajautuu säännöllisesti ihmisen läheisyyteen. Kuitenkin jo hyvissä ajoin susi käyttäytyy tällöinkin tavalla, joka kauan ennen hyökkäystapausta varoittaa sellaisen lähestymisestä. Se käy läpi hitaasti, vieläpä hyvin hitaasti kaikki ne vaiheet, joissa se tutkii ihmistä mahdollisena saaliseläimenä. Se alkaa siitä, että sudelle tulee aina vaikeammaksi pyydystää tavanomaisia saaliseläimiään.

Vaihe numero yksi tutkimuksen tiellä siis alkaa sudelle, kun sitä alkaa vaivata nälkä tavanomaisen saaliin ehtyessä.

1. Riistakannat vähenevät voimakkaasti susien ilmestyttyä. Väheneminen ei johdu vain siitä, että susiin nähden kokemattomat joutuvat helposti saaliiksi ja kanta siitä syystä vähenee, vaan myös siitä, että riista muuttaa joukoittain muualle. Sudet, mutta myös muutkin suurpedot saattavat saada villieläimet ja myös kotieläimet paniikkiin.
2. Sudet hakevat uusia ravintokohteita ja lähestyvät ihmisasutusta. Se tapahtuu aluksi öiseen aikaan ja siitä kertoo koirien kiivas ja pitkään kestävä haukunta. Näimme ja kuulimme itse kuinka lampaiden suojaksi ostetut suuret koirat joka ilta juoksivat yhdessä susia vastaan ja kuinka se johti haukku- ja ulvontaotteluihin. Myös keskellä kirkasta päivää voitiin kuulla susien ulvovan.
3. Susien käytös muuttuu uskaliaammaksi niin, että ne näyttäytyvät päivisinkin ja alkavat tarkastella kävelyllä olevia ja työskenteleviä ihmisiä turvallisen välimatkan päästä. Öisin ne tulevat toisinaan aina talojen seinustoille saakka.
4. Kotieläimiä ja pienempää karjaa ahdistellaan, ennen kaikkea koiria ajetaan röyhkeästi takaa vaikka omistaja olisi paikalla ja yrittäisi useinkin turhaan puuttua peliin. Sudet voivat tässä vaiheessa pyydystää kotieläimiä ja siipikarjaa aivan ihmisasumusten lähellä keskellä päivää. Ne seuraavat koiria verannalle saakka. Eräs naapuri pelasti paimenkoiransa ajamalla moottoripyörällään sen ja suden väliin. Sudet eivät oppineet mitään! Kolmen vastaavanlaisen tapauksen jälkeen naapuri tuli kotiinsa jalkaisin työntekijän, kahden koiransa ja aseen kanssa. Susi hyökkäsi äkisti koirien kimppuun, mutta naapuri ampui sen. Tässä vaiheessa sudet kyllä käyvät koirien mutta eivät vieressä seisovan ihmisen kimppuun.
5. Sudet ”tutkivat” suurempia kotieläimiä, minkä voi nähdä irtipurruista hännänpäistä, revityistä korvista tai haavoista vuohisissa. Löydettiin pahoin haavoittuneita lehmiä, joiden utaret, sukuelimet, takajalat ja kyljet oli revitty. Hevosia raadeltiin aivan talojen nurkissa. Sudet lähestyvät ihmisiä tarkastellen heitä aivan läheltä. Ne tulevat pihoihin, tallirakennuksiin ja jopa verannoille ja kurkistelevat ikkunoista sisälle. Ne seurailevat ja kiertelevät myös ratsastajia.
6. Sudet kiertelevät, lähestyvät ja uhkailevat ihmisiä. Ne voivat myös tehdä pienehköjä, varovaisia hyökkäyksiä repien reikiä vaatteisiin. Tässä vaiheessa voi suden karkoittaa vielä päättäväisillä toimilla ja kepiniskuilla. Vaihe voi kestää pari viikkoa, kuten Vargasin saarella 2002, tai vain muutamia päiviä (Saskatchewan 2005).
7. Sudet hyökkäävät voimalla kiinni ihmisiin ja yrittävät raadella heitä. Lapset joutuvat uhriksi ensimmäisinä. Susien kokemattomuus auttaa monia kohteeksi joutuneita vielä selviytymään tilanteesta. Hyökkäykset ovat uskaliaita. Jos hyökkäävä susi on yksin, voi vahva mies vielä karistella sen irti, pieksää sen tiehensä tai kuristaa sen. Hyökkäävää laumaa vastaan edes atleettinenkaan, vahva mutta aseeton mies ei mahda mitään. Sudet puolustavat tapettua ihmistä tai hänen jäännöksiään jopa aseistettuja miehiäkin vastaan.

Sitten on olemassa ”välitapauksia”.

Susilauma voi nähdä yksinään olevan ihmisen ja yksi niistä hyökkää heti tämän kimppuun muiden alkaessa kierrellä ympärillä. Minulle tapahtui tällä tavalla, mutta lähestyvä susi jarrutti ja vaihtoi suuntaa äkisti kun tuli 15 askeleen päässä minusta hajuvanaani. Se kai käsitti minut saaliseläimeksi. Kerran metsällä ollessani myös kolme kojoottia piiritti minut kolmen askeleen etäisyydeltä talvisen hämärässä haavikossa –hajaantuakseen säikähtäneenä paikalta.Viime vuonna (2006) joutui eräs saskatchewanilainen valkohäntäpeuroja metsästänyt karjatilallinen kolmen suden hyökkäyksen kohteeksi niin että hänen täytyi viipymättä ampua. Kaksi sutta kuoli ja kolmas pakeni tiehensä. Oliko kyseessä tosihyökkäys vaiko erehdys? Metsästäessään pedot voivat sekoittaa ihmisen ajamaansa riistaan. Niin käy myös susille.

Ja sitten on raivotauti.

Missä on susia sekä raivotautisia kettuja tai muita pieniä petoeläimiä, siellä myös sudet saavat taudin. Ne ovat erityisen vaarallisia, sillä ne käyvät ihmisten, eläinten ja vieläpä koneidenkin päälle kuin riivatut. Vesikauhuiset sudet aiheuttavat uhrilleen salamannopeasti useita syviä puremia. Sellaisia saaneen on heti hakeuduttava lääkärinhoitoon, sillä rabies on tappava tauti.

Sitäpaitsi esiintyy muita samoin tappavan vaarallisia loistartuntoja, joita sudet ja ketut levittävät. Ennen muuta on tässä mainittava ilmavirtausten kuljettamat pienenpienet Echinococcus granulosus- ja E. multilocularis- nauhamatojen munat. Ne leviävät suden ulosteiden mukana, kuivahtavat ja kulkeutuvat tuulen mukana vaikkapa sieniin ja marjoihin, joita sitten pahaa-aavistamatta kerätään ja käytetään ravinnoksi. Tartunnan saaneen maksassa, keuhkoissa ja aivoissa kehittyy rakkuloita täynnä riisinjyvän kokoisia madonpäitä, jotka varhain havaittuina voidaan vielä poistaa leikkaamalla. Tartunta johtaa usein kuolemaan.

Onko tämä ja raivotautiriski otettu susia istutettaessa myös huomioon?

Takaisin/Tillbaka