Yksin tehty yhden yön reissu Kullaan Joutsijärvelle.

Retkimuisteluita

Alun perin minun piti lähteä seuraavaksi viikonlopuksi ystäväni kanssa Joutsijärveä kiertämään, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun ensin kuoli oma isoäitini, ja sitten ystävällenikin tuli este. Isoäidin kuolema painoi kuitenkin mieltäni sen verran, että halusin tehdä edes pienen hiljentymismatkan luontoon, vaikka sitten yksin.

Koska tarkoitus oli vain hiljentyä ja ajatella, en pitänyt edes päiväkirjaa reissusta, mutta eipä siellä mitään ihmeitä ehtinyt tapahtuakaan. Ja sanotaanhan sitä, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Lähdin keskiviikkona matkaan upo uusi Savotan rinkka selässä, ja suuntasin kaupungin vapaa-aikatoimeen vuokraamaan kunnollista talvimakuupussia. Matka leiripaikan lähelle sujui bussilla. Yllätys oli suuri, kun lumettoman Porin jälkeen perillä odottivatkin lumihanget. Matkaa en ollut kuitenkaan taittanut edes 30km:a.

Liikkeellä oli ollut joku muukin, ja näitä jälkiä jatkui pitkälle matkalla laavulle. Kun ihmisen jälkiä ei näkynyt, mielikuvitus sai siivet. Lopulta tajusin, että kyseessä oli varmaan metsästäjän koiran jäljet. Kaupungissa sitä alkaa ajatella, että kaikki koirat kulkevat hihnoissa...

Ojitetun metsän purot solisivat kuitenkin sulina, pakkasta oli viitisen astetta. Ilma oli parhaimmillaan, ja aurinko paistoi kirkkaasti pitkästä aikaa.

Kun saavuin järven rantaan, pidin pienen tauon. Pari palaa suklaata, ja virnistelyä yöpaikasta veneen alla. Jälkeen päin harmitti, kun en ottanut kuvia suunnitellusta majapaikasta.

Rantakoivikko on kaunis talvellakin. Pitkospuut olivat paikoin liukkaat, mutta ainakaan polulta eksymisen vaaraa ei ollut.

Polku oli merkitty hyvin. Aina kun nosti katseensa, osui silmiin vähintään yksi seuraava reittimerkki. Täällä ei pääse polku karkuun tottumattomaltakaan. Muita jalanjälkiä ei näkynyt, ei tästä oltu muutamaan päivään varmaan kuljettu.

Kulhan laavulle saavuttuani ei maisemia voinut kuin ihailla. Tälle maisemalle ei paljon tropiikki häviä, jos lainkaan. Jäälle ei kyllä uskaltanut, se tuskin olisi kantanut.

Laavu oli mukavasti rinteessä, näköalapaikalla. Vähän arvelutti nouseva tuuli, mutta se onneksi rauhoittui pian. Tulipaikka oli saanut mielestäni olla ihan hieman lähempänä laavua, mutta syy sen sijoitteluunkin selvisi pian...

Laavua ympäröivien mäntyjen kaarna oli hiiltynyt, mistä päättelin edellisen laavun saaneen lämpimän lopun.

Heitin pedin levälleen laavuun, ja aloin puuhata kahvia. Lämmin ruoka ei maistunut, joten napostelin meetvurstia ja leipäjuustoa, sekä tietysti pari palaa tummaa suklaata!

Laitoin nuotioon tulet, ja iltapalaksi grillasin makkaraa. Sen verran sukulaisten petopelottelut olivat mielessä, että päätin pitää pientä tulta laavulla koko yön. Hain valmiiksi suurempia pöllejä, jotka palaisivat pitkään. Toisaalta paikan kirves oli niin tylsä, ettei se minun voimillani ja taidoillani purrutkaan kunnolla kuin lahompiin pölleihin. Tein puita aamupalaa ja seuraavaa kävijää varten, ja mietin, miksi kirveen terä oli pitänyt teloa siihen kuntoon. Pimeän tullessa kömmin makuupussiin alus- ja fleeceasuun pukeutuneena.

Yöllä heräsin pariin otteeseen kylmään ja lisäämään puita nuotioon. Lopulta makasin makuupussissa toppavaatteissa. Makuupussin ilmoitettu äärilämpötila oli -23astetta, ja kun tietää, että ne ovat yläkanttiin, arvelin sen olevan juuri sopiva viiden asteen pakkasilla. Erehdyin. Ehkä siinä kuitenkin tarkenisi kesällä Lapissa, joten tiedän mitä vuokrataan Kaldoaivin reissulle kesäkuussa. Ihme kyllä nukuin muuten hyvin, en pelännyt tai kuunnellut rapinoita. Aamupuolella tosin näin unta, että kaksi karhunpentua tuli viereeni laavulle nukkumaan. Minä piilouduin sitten laavun alle soittamaan poliisia pelastamaan, jos emokarhu sattuu paikalle!

Aamulla sain herätä kuitenkin ihan yksin harmaaseen aamuun. Ilma oli pilvinen ja olin tyytyväinen, etten ollut siirtänyt lähtöäni päivällä eteen päin.

Sillä aikaa kun aamukahvia varten vesi kiehui, minä kävin kuvaamassa paikallisen arkkitehtuurin.

Tähän piti jäädä tuumimaan, mitä reittiä palaan tien varteen. Kun en osannut arvioida matkan viemää aikaa, päätin ottaa varman päälle ja palata osittain eilisiä jälkiäni. Jäisi sitten matkalla aikaa vielä syödä lounastakin.

Tämä pätkä oli vielä "uutta" maisemaa. Ojituksien yli veivät pienet sievät sillat, mutta silti vähän harmitti. Luonto ei ollut koskematon.

Luminen metsä oli silti kaunis. Pääsin sentään tänäkin vuonna näkemään sen.

Kun olin varma, että ehdin bussiin, kaivelin evästarpeet repusta, ja kokkasin hieman turhankin tuhdin lounaan. Ehkäpä olisin voinut jättää joko pekonikuutiot tai jauhelihan pois :). Mutta hyvää oli, ja maha tuli täyteen. Pitääpä kirjoittaa resepti ylös, kun sen vielä muistan.

Tällä annoksella sitä pärjää vaikka rankemmankin marssin! Talvella on helppoa eväiden suhteen, kun ei tarvitse huolehtia pilaantumisesta, kuten lämpimillä keleillä.

Liekö saman otuksen tassun jälki kuin metsään mennessä. Tätä ihailin bussia odottaessa.

Reissu on tehty, ja se oli juuri oikea tähän väliin. Hiljaisuus, luonto ja tuli, luonnon omat surulääkkeet.