|
Lapin kylä Aira Tikkanen Kuusamon alueella, johon Posiokin kuuluu, on ollut kaksi Lapin kylää eli siitaa. Ne ovat kuuluneet Kemin Lappiin. Maaselän siita on käsittänyt Etelä- ja Keski-Kuusamon alueet. Kitkan siita on käsittänyt pohjoisemman Kuusamon sekä myös Posion. Lapin kylän keskeisin paikka oli talvikylä. Siellä lappalaiset viettivät talven pimeimmät ja kylmimmät kuukaudet, joulu-, tammi- ja helmikuun. Kitkan siitan talvikylä sijaitsi Yli-Kitkajärven pohjoispuolella Kivilahden talon läheisyydessä. Talvikylän paikan määräsi polttopuiden saanti ja jäkälämaiden riittävyys. Talvikylän paikkaa vaihdettiin harvoin. Ervastin mukaan se saattoi tapahtua "kerran kahden ihmisiän aikana". Talvikylässä seurusteltiin, käytiin kauppaa, maksettiin veroja, tavattiin virkamiehiä: pappia, tuomaria ja voutia. Lappalaiset asuivat yhdessä vain talvikylässä ollessaan. Kevääksi ja kesäksi kukin perhe muutti omille kalastuspaikoilleen. Näin ollen kalastus ja kalansaaliit määräsivät perheiden muodon. Talvikylässä asuttiin yleensä hirsistä valmistetussa kodassa. Kota oli tavallisesti neliön muotoinen. Sen pohjana oli 4-6 hirsikertaa. Katto oli suippo laudoista katettu ja turpeilla peitetty. Kodan keskellä oli kivistä katettu tulisija ja sen kohdalla katossa räppänä eli aukko, josta savu pääsi ulos. Kevät- ja kesäasumukset olivat risuista ja laudoista kyhättyjä ja peurantaljoilla päällystettyjä telttamaisia kotia. Lapin kylä, siita eli kyläyhteisö oli itsenäisesti hallittu yhteiskunta. Sen päättävänä elimenä oli siitan kokous, sobbar, johon kaikki perheenpäät osallistuivat. Eräissä siitoissa annettiin jopa vaimojenkin osallistua sobbarin kokouksiin. Sobbar oli kylän ylin hallinnollinen elin sekä samalla oikeusistuin. Kotakäräjät tunnetaan. Sobbarin päätöksistä ei voinut valittaa. Keskeisiä riitajuttuja lappalaisilla näyttää olleen vähän. Sobbarin tärkein tehtävä oli kalastuspaikkojen jako. Siitan alueen järvet oli jaettu perheiden kesken. Samaan sukuun kuuluvat perheet kalastivat samoilla seuduilla. Maat ja vedet olivat siitan omaisuutta, ja sobbar jakoi niihin käyttöoikeuden. Jakoa ei tarvinnut suorittaa usein, sillä sekä kylän lappalaisperheiden lukumäärä että asukasluku olivat melkoisen pysyviä. Kyläyhteisö pystyi elättämään vain tietyn määrän jäseniä. Siksi jokaisessa lappalaiskylässä harjoitettiin jopa tietoista syntyvyyden säännöstelyä. Villipeuran pyynnissä tarvittava miesten lukumäärä vastasi lappalaisperheiden lukumäärää. Täyskasvuisia tarvittiin villipeuran ajossa 8-12. Kemin Lapin lappalaiset ovat olleet metsästeleviä ja kalastelevia puolipaimentolaisia, jotka omistivat poroja vähäisessä määrin. Poroja käytettiin pääasiassa houkutuseläiminä villipeuran pyynnissä sekä jonkin verran ajoporoina. Peuranpyynti on ollut kalastuksen ohella tärkein elinkeino. Kiertelevälle pyyntielinkeinolle ominaisia piirteitä ja ajoituksia: Kesällä kalastettiin "Eskonpäivästä Ollinpäivään" eli 12.6. - 29.7. suurilla järvillä. Porot olivat silloin villeinä metsissä tai järvien suurimmissa saarissa, mistä useat saaret ovat saaneet nimensäkin. Heinäkuun lopulla alkoi villipeuran metsästys. Aluksi sitä harjoitti kukin perhe yksikseen houkutusporoilla tai ansoilla ja saadut peurat kuuluivat pyytäjälle. Pertunpäivänä 24.8. alkoi yleinen villipeuran metsästys, jonka tavallisin muoto oli peuranajo. Tahallaan ajosta ja metsästyksestä pois jäänyt ei saanut lihaa. Syksyn aikana harjoitettiin myös lintujen ja turkiseläinten pyyntiä. Metsästys oli miesten puuhaa. Naiset jatkoivat kalastusta koko syksyn miesten ollessa metsällä. "Kaikkien pyhien päivän" eli 1.11. jälkeen miehet jatkoivat osittain villipeuran yksittäispyyntiä, osittain osallistuivat syyskalastukseen. Marraskuussa vedettiin veneet talviteloille, pyyntivälineet otettiin varastoihin, lihat ja kalat säilöttiin tolppa-aittoihin eli purnuihin (nili). Loppusyksystä otettiin loputkin porot kiinni ja kunnollisen talvikelin tultua perheet ajoivat kesäkylistään siitan yhteiseen talvikylään marras-joulukuun vaihteessa. Talvikylässä vietettiin pimein aika. Kuitenkin vain naiset, lapset ja vanhukset oleskelivat siellä koko ajan. Lappalaismiehet metsästivät majavia joulu-tammikuun ajan. Majavanpyyntikin oli kylä yhteistä omaisuutta. Siihen ei saanut osallistua muu kuin siitan jäsen. Yhteispyynti oli padoilla pyyntiä ja siten suuritöistä. Majava oli arvokas turkiseläin, joka olisi rajoittamattomalla pyynnillä hävitetty helposti sukupuuttoon. Lappalaiset säännöstelivät tietoisesti majavan pyyntiä. Täysi-ikäinen lappalainen joutui vannomaan valan, että hän ei salaisi siitalta pyytämiään majavia. Helmikuussa olivat markkinat, jolloin kannettiin verot ja pappi tuli kylään. "Matin messun" jälkeen alkoi uusi villipeurojen metsästys. Kylän miehet kokoontuivat peuranajoon, mitä kesti 8-10 viikkoa. Viimeisillä talvikeleillä perheet ajoivat kevätkalastuspaikoille. Kevätpaikka valittiin sen mukaan, kuinka hyvä vasomispaikka poroille oli läheisyydessä ja kuinka hyvin päästiin kalalle, kun purot ja joet avautuisivat. Porot päästettiin vapaaksi. Kesäkuussa, sen alkupuolella, siirryttiin isojen järvien rannoille, missä voitiin vetää nuottaakin. Kaupankäynti tapahtui pääasiassa markkinoilla. Kuusamon lappalaiset kävivät myös muualla markkinoilla, kuten Sompiossa ja Kuolajärvellä. Vieraita kauppiaita liikkui talvikylissä joulun jälkeen. Karjalaiset eli venäläiset, Tornion pirkkalaisporvarit ja Iin talonpojat kävivät kauppaa lappalaisten kanssa. Pyyntielinkeinon tuotteiden lisäksi kauppatavaraa olivat lappalaisnaisten tekemät taidokkaat käsityöt, nahasta valmistetut käsineet, kengät ja turkit eli peskit. Kuusamon alueen Lapin kylät olivat köyhiä. Usealta suunnalta tulleet ryöstäjät, myöhemmin verottajat vielä heikensivät kylien taloutta. Jo 1400-luvulta alkaen alue on ollut "kahtiavetoinen maa", jota verottivat sekä Ruotsi että Venäjä. Sodat ja erilaiset rajakahakat ovat aiheuttaneet epävarmuutta ja ahdinkoa. Uudisasutus kaskeamisineen huononsi lappalaisten pyyntielinkeinoa, vesien lisääntynyt kalastus muualta tulleiden vuoksi vähensi kalatuloa, sodat ja nälkävuodet pienensivät kylien väkimäärää. Lappalaiset yrittivät käräjöidä uudisasukkaita vastaan, mutta heidän kyläyhteisönsä hajosivat lopullisesti 1700-luvun alussa. He menettivät ikivanhat nautintaoikeutensa ja edessä oli sopeutuminen ja sulautuminen uudisasukkaisiin. Lähteet: Ervasti, S. & Vasari, Y. 1978. Kuusamon historia I Koillissanomat |